Filmin rullaus

Mitä katsoin: The Tree of Life (2011)

2011-08-20T04:30:00.000-07:00

Moni tuntui odottavan Terrence Malickin uusimman olevan jonkinlainen perimmäinen selitys sille, miksi olemme täällä ja mitä seuraavaksi. Ja ehkäpä sen takia moni pettyi. The Tree of Life kun ei tarjoile vastauksia tai herätä edes paljon kysymyksiä - se vain on olemassa. Kaikessa upeudessaan ja monella tasolla.

Itselleni The Tree of Life oli ennen kaikkea matka muistoihin ja asioihin, jotka koki ensimmäistä kertaa. Muistatko millaista oli valehdella ensimmäisiä kertoja? Muistatko miltä tuntui, kun näki "pahan miehen"? Muistatko millaista oli rikkoa jotain ja pelätä, että minä hetkenä hyvänsä jäät kiinni? Malick tavoittaa elokuvallaan täydellisesti nämä hetket, enkä ole varmasti koskaan samaistunut yhtä paljon minkään elokuvan tarjoamaan maailmaankuvaan. Malick ei suoraan kysy kysymyksiä tai jakele vastauksia, vaan herättää muistoja ja ajatuksia. The Tree of Life on valkokankaalle siirretty elämä kokonaisuudessaan - siitä ensimmäisestä räjähdyksestä lähtien. Se on jo elettyä elämää niin tunnistettavassa muodossa, että ei ole väliä, oletko syntynyt täällä vai tuolla. Malick on tavoittanut jotain niin perimmäistä siitä, millaista on olla ihminen tässä maailmassa, että siihen voi kuka tahansa samaistua.
Tai sitten ei.
Kyynisimmät pysytkööt kaukana.
The Tree of Life on nimittäin helppo lytätä ohueksi sunnuntaifilosofoinniksi ja teennäiseksi taide-elokuvaksi. Ja ehkä sen malickmaiset voice over -pohdinnat ovatkin hieman korneja, eivätkä sen esittämät kysymykset ole diipeistä diipeimpiä, mutta teennäisenä en sitä näe. Mulle se oli aidoista aidointa. Henkilökohtaista etsimistä, joka on samalla tavalla kornia kuin useimpien ihmisten päiväkirjamerkinnät. Ehkä paikoin vähän tökeröä, mutta myös todella, todella aitoa - angsteineen kaikkineen.

Ja täytyy sanoa, että kovin monilta elokuvantekijöiltä en itsekään sulattaisi tällaistä hakemista ja pyörimistä, mutta Malick on aina Malick. Kovin monella elokuvantekijällä tuskin riittäisi rahkeet näin suuren elokuvan tekemiseen. Näin suurten tunteiden ja kysymysten äärellä pyörimiseen. Mutta Malick on Malick. Ne hieman tökeröt runoilut on helppo antaa anteeksi, kun valtavasta ajatuksenvirran määrästä muodostuu jotain näinn isoa sellaisessa muodossa, johon on helppo upota sisään.

Eihän The Tree of Life välttämättä täydellinen ole. Eihän siinä ole edes tarinaa.
Ja onhan se vähän pitkä. Joitain asioita olisi varmasti voinut jättää poiskin.
Mutta silti...
Onhan se täysin ainutlaatuinen koossaan ja kerronnassaan. Ja jos elokuvan tarjoamat kuvat maailmasta ja kaikkeudesta eivät naulitse penkkiin, niin voit onnitella itseäsi, olet jo nähnyt kaiken.

Uudestaan teatteriin katsomaan?

Sunnuntain erikoiset: TODD SOLONDZ -RETROSPEKTIIVI

2011-08-07T06:54:00.000-07:00

Todd Solondz on amerikkalaisen indie-elokuvan ehdottomia helmiä, ja tekee täysin omanlaistaan elokuvaa omista aiheistaan, jotka eivät aina ole aivan helppoja sulattaa. Monet pitävät Solondzia vain shokkiohjaajana, jonka elokuvien ainoa tarkoitus on synnyttää kohua ja herättää pahennusta, mutta kun tämän tuotantoon tutustuu tarkemmin, saattaa huomata, että todellisuudessa kaikkien elokuvien takaa paistaa rakkaus erikoisia hahmoja ja näiden elämiä kohtaan. Solondzin tuotanto koostuu elokuvista, joiden hahmot etsivät elämän perusasioita, ja toimivat ihmisen perustarpeiden ja halujen mukaan. Tämän auteurin elokuvien paletti ei ehkä ole täydellinen ja siloteltu, mutta persoonallinen se on - sillä hyvällä tavalla. Retrospektiivi näytti allekirjoittaneelle myös, miten luonnollisesti Solondzin elokuvat ovat kehittyneet siihen pisteeseen, johon ne ovat tulleet. Jokainen elokuva on tuonut tekijän maailmaan jotain uutta, ja kehittänyt niitä ajatuksia, joita jo Welcome to the Dollhouse herätti. Todd Solondz ei missään nimessä ole jämähtänyt paikalleen, kuten auteur-tekijöille helposti käy.

Katsaus on hieman puutteellinen, sillä valitettavasti en saanut mistään käsiini Solondzin ensimmäistä pitkää elokuvaa, Fear, Anxiety & Depressionia. Mutta tässä kuitenkin Filmin rullauksen retrospektiivi Solondzin merkittävimpiin töihin.

Welcome to the Dollhouse (1995)

Todd Solondzin läpimurtoelokuva, jossa ei-niin-perinteisen-kaunis-ehkä-voisi-sanoa-persoonallisen-näköinen Dawn Wiener käy läpi matkan lapsuuden viattomuudesta kohti aikuisuutta. Koulun eniten kiusatuksi oppilaaksi (alussa on mahtava kohtaus, josta tämä käy ilmi, kun koulun ”homoin” kiusattu poikakin haukkuu Dawnia ”wienerdogiksi” tämän autettua poikaa pulasta) ajautunut Dawn ei todellakaan elä sitä helpointa lapsuutta, mutta sitä vaikeuttaa entisestään kasvamisen myötä tulevat tunteet ja halut - hyvin solondzmaiseen tyyliin.

Tekijänsä kädenjälki näkyy vahvasti jo hänen toisessa pitkässä elokuvassaan, ja Welcome to the Dollhouse onkintäynnä tummaa huumoria, erikoisia tilanteita ja kummallisia hahmoja. Kaiken takana on kuitenkin vahvasti todellisuus, eikä tästäkään elokuvasta ole vaikea löytää tilanteita ja henkilöitä, joihin samaistua. Solondzilla on kyky löytää ihmisten piilotettuja haluja sekä tunteita ja tuoda ne kankaalle tavalla, joka saa sekä nauramaan että ihan vähän kiemurtelemaan. Jotkin asiat vain ovat niin lähellä meitä kaikkia, halusimme tai emme.

Solondzin elokuvat tunnistaa ehdottomasti niiden tavasta käsitellä lapsuuden katoavaa viattomuutta, ja Welcome to the Dollhouse on ehkäpä vahvimmin kaikista tämän elokuvista kiinni juuri tässä teemassa. Kiusattu Dawn ei suinkaan ole vain viaton uhri vaan tilaisuuden tullen käyttäytyy itsekin täysin itsekkäästi ja pahantahtoisesti. Aivan kuten me kaikki teemme. Dawnin näkökulmasta kerrotussa tarinassa aikuiset tuntuvat epäreiluilta ja unelmat ovat sokerikuorrutettuja lapsuuden päiväunia. ”Me rakastamme sinua, Dawn”. Tämä näkökulma tuo elokuvaan myös paljon lämpöä ja nostalgisia tunnelmia omasta lapsuudesta, jolloin kaikki oli vähän isompaa, kummallisempaa ja paljon kielletympää.

Welcome to the Dollhouse ei pysy hahmokaartinsa kanssa kasassa aivan loppuun asti, vaan lähtee hieman raiteiltaan viimeisellä kolmanneksella. En itse oikein ymmärtänyt suuntaa, johon loppu meni, ja se elokuva tuntui enemmänkin haahuilevan sieltä täältä päätökseensä kuin rakentavan toimivan draaman kliimaksineen. Mutta toisaalta eipä tässä tarinassa kenellekään tule selvää loppua, vaan elämä jatkuu samalla tavalla kaiken koetunkin jälkeen. Solondzin kirjoittamat elävät ja aidot oman elämänsä yrittäjät ja epäonnistujat pitävät kuitenkin huolen siitä, että tämänkin tarinan parin tekee mieli palata nopeasti uudelleen.

Happiness (1998)

Happiness oli allekirjoittaneelle ensimmäinen Todd Solondz -elokuva, joten se on jäänyt ohjaajan töistä vahvimmin mieleen. Useat katselukerrat ovat ehkä vieneet tehoa sen yllättävimmiltä ja kiusallisimmilta kohtauksilta, mutta tuoneet elokuvaan, ja erityisesti sen hahmoihin, paljon lisää. Katson nykyään Happinessin fiiliksestä riippuen joko jatkuvasti nauraen ja hymy huulillä, tai kuten viimeisimmäksi, silloin tällöin naurahtaen, mutta pääosin melkeinpä vakavana (no, ehkä siellä taustalla on aina pieni vino hymy). Tämä on elokuva, jonka hahmot ovat niin aitoja, että heistä on pakko välittää kaikesta henkisestä epätasapainoisuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen takia. Joskus Happinessin osaa katsoa hieman etäältä ja nauraa absurdeille sekä säälittäville tilanteille, ja joskus sen katsoo täysin hahmojen mukana eläen. Sillä kukapa ei osaisi samaistua puhelimessa runkkaavaan luuseriin tai ensimmäistä orgasmiaan etsivään pikkupoikaan? Solondz tekee ihmisten perustarpeista, haluista ja peloista äärimmäisiä esimerkkejä, mutta saa katsojan silti välittämään näistä onneaan etsivistä eläjistä ymmärtämällä heidän tarpeitaan tekojen takana.

Todd Solondz on löytänyt täydellisen näyttelijäkaartin elokuvaansa. Päällimmäisinä mieleen jäävät ehdottomasti Philip Seymour Hoffmanin säälittävä puhelinrunkkari Allen ja Dylan Bakerin pikkupojista unelmoiva tohtori Maplewood, mutta jokaista sivurooliakin myöten roolitus on aivan täydellinen. Vai mites se nerokas avauskohtaus, jonka aikana Jon Lovitz lyhyillä lauseilla ja pienillä eleillä avaa hahmonsa jokaisen sopukan, ja jonka aikana käydään läpi kaikki mahdolliset tunteet ilosta epätoivoon? Yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvan avauksia ja tunnelman asettajia. On melkein sääli, ettei Lovitzia nähdä elokuvassa enempää, mutta tilanteen paikkaavat kyllä useat muut luonnenäyttelijät, jotka ovat aina juuri siellä missä pitääkin.

Happinessin alla piilee vahva kuva tunteita ja haluja patoavasta yhteiskunnastamme, jossa syrjäytyneet päätyvät pieneen asuntoihin selaamaan puhelinluetteloa tai autonsa takapenkille nuoria poikia esittelevä lehti sylissään. Se on kuvaus perheestä, jossa kaikkia säälitään ja halutaan auttaa ymmärtämättä ollenkaan, mitä nämä haluavat tai tarvitsevat. Oletetaan vain, että kaikki tarvitsevat sitä samaa, mitä muutkin. Täysin synkkä ei elokuvan maailmankuva kuitenkaan ole, vaan siellä täällä kajastaa myös valoa pienten lämpimien hetkien muodossa. Ehkä se onni vielä löytyy ihmisillekin...

Storytelling (2001)

”You're a pervert?”
”No. Actually I'm a documentary filmmaker.”

Nähtyäni nyt kaikki Todd Solondzin elokuvat lyhyen ajan sisään, nousi Storytelling ehkäpä omaksi Solondz-suosikikseni. Siinä on esillä aikaisemmista elokuvista tutut solondzmaisuudet, mutta Welcome to the Dollhousen ja Happinessin saaman kritiikin myötä (molempia kritisoitiin niiden rumasta tavasta pilkata hahmojaan) mukana on tällä kertaa myös tekijä itse. Storytelling on kuin eräänlainen puolustuspuhe tai pohdinta tarinankerronnan rehellisyydestä ja motiiveista – siitä, miten kukin näkee tarinat omalla tavallaan. Mikä on hyväksikäyttöä, ja mitä pitää tehdä todistaakseen itselleen ja muille, että on tekemässä tarinaa rehellisistä lähtökohdista?

Näitä kysymyksiä pohtii Solondzia itseään muistuttava dokumenttielokuvantekijä, Toby Oxman, jota näyttelee (täydellisesti Solondzin maailmaan kuuluva) Paul Giamatti. Toby on tekemässä elokuvaa nykyajan lukioelämästä, ja etsii sopivia hahmoja tarinaansa, kun hän sattumalta törmää elämässään haahuilevaan Scoobyyn ja tämän perheeseen, ja alkaa kuvata näiden elämää tavoitteenaan tehdä aito kuvaus amerikkalaisen koululaisen elämästä.

Toby Oxmanin kautta Solondz käy vuoropuhelua omista tarkoitusperistään ja motiiveistaan tehdä sellaista elokuvaa kuin hän tekee. ”But I love these people!”, huutaa Paul Giamattin esittämä hahmo, kun hänen leikkaajansa alkaa kyseenalaistaa tämän rehellisyyden. Huuto on luultavasti suoraan Solondzin suusta, ja on vaikea kuvitella, miten hänen elokuvansa nähtyään joku ajattelisi toisin.

Mutta on Tobyllakin omat epäilyksensä ja heikkoutensa. Hän haluaa tehdä rehellistä elokuvaa ja kertoa tarinan, mutta on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Hänen suurin kysymyksensä tuntuu olevan: ”mutta onko se hauska?”. Jopa suuren perhetragedian kynnyksellä hän tivaa leikkaajaltaan, että eikö tilanne ole kuitenkin edes vähän hauska. Ainakin hän näkee sen niin. Ja siitä tässä elokuvassa aika pitkälti on kyse. Voit kirjoittaa tarinasi ja tehdä elokuvasi, mutta oli se miten totta tai rehellistä tahansa, on aina joku, joka loukkaantuu, pitää sitä rasistisena tai vaikkapa täysin epäaitona paskana. Ei ole helppoa olla rehellinen.

Storytelling on jaettu kahteen tarinaan, jotka eivät liity mitenkään toisiinsa, mutta on silti mielestäni ohjaajan ehjin työ. Ensimmäinen osa on lyhyt, se vie noin kolmanneksen elokuvan kestosta, mutta on selkeästi toistaa osaa provosoivampi ja päällekäyvempi, ja toimii todella tehokkaana puheenavauksena koko elokuvan teemoille. On mahtavaa, että Solondz jakaa elokuvansa tylysti kahteen erilliseen osaan teoksessa, jonka alussa jyrkästi sanotaan, että tarinassa pitää olla alku, keskikohta ja loppu. Mutta Solondz kyllä tietää, mitä tekee - Storytelling on loistava puheenvuoro indie-elokuvien kummalliselta väittelijältä.

Palindromes (2004)

Kriitikoiden huonosti vastaanottama Palindromes on Solondzin vaativin elokuva. Sen lisäksi, että sen päähenkilö muuttaa jatkuvasti muotoaan, on sen aihe kysymyksineen varsin vaikeaa katsottavaa. Solondz on itse sanonut, että Palindromes on ”loppujen lopuksi vain rakkaustarina...”, ja sitähän se kieltämättä onkin – täysin rehellisesti.

Tälläkään kertaa tarinan rakkaus, ja ihmiset, jotka sitä etsivät, eivät ole täysin yksinkertaista sulateltavaa, vaan Solondz pakottaa katsojan istumaan läpi tapahtumien, jotka saavat voimaan pahoin ja nauramaan yhtä aikaa. Ironiaa tästä tarinasta ei puutu, ja Solondzin näkemys aborttikysymykseen ei päästä katsojaa helpolla - ei edes silloin, kun tanssitaan ja lauletaan Jeesuksesta tai syödään yhteinen aamupala hyvässä seurassa koko perheen kesken.

Päähenkilö Avivan jatkuvaa muutosta (joskus hän on lihava nainen, joskus pikkutyttö) voidaan pitää vain kikkana herättää huomiota, mutta enemmän se toimii ajatuksena siitä, mikä on yksittäisen ihmisen merkitys, ja näyttää, mitä kaikkea Avivasta tai hänen abortoidusta lapsestaan olisi voinut tulla. Ehkäpä Palindromes onkin jonkinlainen menetettyjen ihmisten rakkaustarina, joka on hyvin solondzmainen aihe. Elokuvahan alkaa ”Omistettu Dawn Wienerin muistolle” -tekstillä, jonka jälkeen siirrytään seuraamaan Welcome to the Dollhousen päähenkilön hautajaisia. Ehkä tämäkin on jonkinlainen pyyntö rakastaa menetettyjä ja unohdettuja.

Täysin ei eri näyttelijöiden tuominen Avivan rooliin kuitenkaan toimi, sillä joukossa on pari heikompaakin näyttelijää, jotka vievät vaikkeimmilta kohtauksilta uskottavuuden. Sivurooleihin Solondz on jälleen löytänyt erikoisia ja erinomaisia näyttelijöitä, jotka meinaavat usein varastaa koko elokuvan. Avivan päätyminen uskonnolliseen Mama Sunshinen perheeseen on ehdottomasti elokuvan parasta ja samalla vaikeinta antia.

Palindromes on luonnollinen jatko Solondzin elokuvien sarjassa, ja vakuuttava osoitus halusta kokeilla ja kehittää sekä herättää uusia ajatuksia. Ennen kaikkea se on jälleen kerran hyvin rehellinen elokuva hyvin solondzmaisella tavalla. Kaiken rumuuden, epämiellyttävyyden ja ironian alla on aina vähän lämpöä.

Life During Wartime (2009)

Kun näin Life During Wartimen ensimmäisen kerran viime vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festareilla, olin hieman pettynyt; Eihän tämä ollut Happiness 2! Kyllähän siellä oli pilkahduksia samoista asioista, ja samat hahmot olivat ruudulla – tavallaan – mutta ei tämä mikään Happiness ollut... Ei tosiaan, eikä niin ole tarkoituskaan. Sillä ihmiset muuttuvat, tarinat muuttuvat, ajatuksen muuttuvat ja hahmot muuttuvat – ihan kirjaimellisesti.

Luultavasti alun perin aikataulu-, budjetti- ja järjestelysyistä tapahtunut roolituksen muutos tuttujen hahmojen kenkiin toimii Life During Wartimessa täydellisesti. ”Forgive and forget” on ajatus, jota elokuva käsittelee, ja se pyytää myös katsojaa unohtamaan ja antamaan anteeksi. Mutta se tietää, että tämä ei ole niin helppoa. Milloin on oikein unohtaa ja milloin antaa anteeksi? Onko mahdollista unohtaa, muttei antaa anteeksi tai antaa anteeksi, muttei unohtaa? Näitä asioita käsittelevät jälleen tutun perheen sisarukset, heidän lapsensa ja kaikki, jotka ovat heidän kanssaan tekemisissä. Jopa kuolleet palaavat takaisin Happinessin jälkeen vielä särkyvämmäksi muuttuneen Joyn luokse muistuttamaan vanhoista ajoista, haluten palata entiseen. Mutta Joy on siirtynyt eteenpäin. Hän on naimisissa miehen kanssa, jolla on valtava, siis hyvin valtava määrä asioita, jotka Joyn on joko annettava anteeksi tai unohdettava, sillä niiden parantaminen ei tunnu ottavan toimiakseen, kuten elokuvan loistava aloituskohtaus näyttää.

”No more cocaine.”
”Uh huh.”
”No more crack.”
”Uh huh.”
”No more crack cocaine.”

Tämä aloituskohtaus onkin niitä hetkiä, jotka muistuttavat, että kyseessä on myös tyylillisesti Happinessin jatko-osa. Se on suora toisinto Happinessin ensimmäisestä kohtauksesta tunnelmaa ja lopputulosta myöten, ja on ehkä jopa edellistä hauskempi ja yllättävämpi. Jälleen kerran Todd Solondz istuttaa katsojan keskelle tilannetta, jossa pelkästään hahmojen olemuksesta tiedämme, mitä juuri on tapahtumassa, ja mihin ollaan menossa. Life During Wartimen henkilöt ovat aivan yhtä huonoja kuuntelemaan toisiaan tai ymmärtämään toisiaan kuin esiosassakin. Ja silti elokuvassa puhutaan paljon. Todella paljon. Tämä dialogin määrä veti minut ensimmäisellä katsomisella irti tarinasta, mutta toisella kerralla älysin, että siitä irrallisuudesta tässä onkin kyse. Jokainen kaksin käyty keskustelu on kuin monologi, jota toinen joutuu vain kuuntelemaan ymmärtääksen toisen ongelmat ja kyvyttömyyden keskustella mistään. Nämä yksityiset hetken ovat elokuvan voima, ne ovat niitä hetkiä, joissa puhutaan anteeksiannosta ja unohtamisesta ilman, että niistä edes keskustellaan.

Ja onhan Life During Wartime hauska. Todella hauska. Mutta se on hauska hyvin solondzmaisella tavalla. Sellaisella tavalla, joka saa nauramaan ihmisten kantamille taakoille ja heidän heikkoudelleen – meidän taakoillemme ja heikkouksillemme - aivan kuten teki Happinesskin. Se on myös luultavasti elokuva, joka tarjoaa joka kerta vähän lisää ajatuksia ja löytöjä. Tämän pariin kannattaa vielä palata.

_______________________________________________________________________

Sellainen sunnuntain erikoinen syntyi tällä kertaa! Tarkoitus oli alun perin rankata leffat myös jonkinlaiseen parhausjärjestykseen, mutta en tiedä, osaanko erotella niitä toisistaan sillä tavalla. Jos pitäisi, näyttäisi lista ehkä tällaiseltä:

1. Storytelling
2. Happiness
3. Life During Wartime
4. Welcome the the Dollhouse
5. Palindromes

Huomenna se tosin saattaisi olla ihan erilainen. Palindromes voisi ihan hyvin olla vaikkapa kolmantena listalla...

Mitä katsoin: Norwegian Wood ja Melancholia

2011-08-03T02:26:00.000-07:00

Norwegian Wood

Tykkään paljon Haruki Murakamin kirjoista, vaikka ne eivät todellakaan ole täydellisiä, ja yleensä loppua kohden alkavat menettää paljon hienoja asioita, joita alussa rakennettiin. Murakamilla on kuitenkin pari kirjaa, jotka pitivät minut kiinni tarinassaan loppuun asti, ja toinen näistä on nyt elokuvaksi muuttunut Norwegian Wood (se toinen on The Wind-up bird chronicle - lempikirjojani). Murakamilla on loistava kyky kirjoittaa pienistä arkisista asioista niin kuin ne olisivat jotenkin erikoisia - antaa niille tärkeä merkitys osana päivää. Tai ainakin ne aukeavat mulle niin. Spagetin keittäminen, leivän teko ja kuppi kahvia muuttuvat Murakamin sanoilla jotenkin kevyen maagisiksi, ja niitä alkaa arvostaa paljon enemmän. Kaiken kummallisuuden keskellä, joita kirjailijan teokset ovat täynnä, on aina hetkiä, jolloin istutaan alas, juodaan lasi olutta ja keitetään spagettia. Se on hienoa.

Mutta Norwegian Wood! Se elokuva. Niin, se oli aika huono - ehdottomasti pettymys. Ehkä se, että tunsin kirjan vaikutti paljon siihen, miksen pitänyt tästä elokuvasta, koska se oli täysin päinvastainen näkemys siitä maailmasta, jonka kuvittelin lukiessani kirjaa. Minulle tämä tarina ei ole hidas eikä raskas. Siinä on raskaita asioita, mutta ne eivät paina tarinaa pohjaan, kuten Anh Hung Tran tekee elokuvassaan. Norwegian Wood on nimittäin käsittämättömän hidas. Vauhdikkaimmillaankin se matelee eteenpäin jollain pienellä nostalgian voimalla, joka tulee Jonny Greenwoodin tunnelmallisesta scoresta. Itse elokuva ei tavoita mielestäni oikein minkäänlaista nostalgiaa ja siihen on hyvin vaikea samaistua, koska kaikkea katsotaan niin etäältä - hitaasti ja raskaasti hyvin kaukaa. On elokuvassa hetkiä, jolloin se tuntuu lähtevän irti ja lentoon, mutta se ei ikinä pääse irti tyylistään, jonka vangiksi se lopulta jää, ja joka upottaa sen haukotteluun. Kirjassa niin mielenkiintoisista hahmoista on elokuvaversiossa vaikea saada mitään otetta, eikä tarina saa kiinni siitä, mistä se kertoo. Se on yhtä kuollut kuin ihmiset, joita se muistelee. Ja sitä ei pelasta edes mainiot näyttelijät, joista varsinkin Rinko Kikuchi on erinomainen aavemaisena Naokona.

Melancholia

Lars von Trier jatkaa masennuksensa käsittelyä tässä koko maailman tuhoavassa draamassaan, joka, kuten Norwegian Wood, on raskas ja hidas, mutta täysin oikeutetusti. Melancholia vetää katsojan mukaan upottavaan masennuksen suohon, josta ei pääse pois pelkän tekohymyn ja pirteän tanssin avulla. Se on hyvä henkilökuvaus kahdesta sisaruksesta, ja ennen kaikkea se on hieno henkilökohtainen tarina hyvin henkilökohtaisesta tunteesta, johon monet pystynevät jollain tasolla samaistumaan. Se on elokuva maailmasta, jossa on turha rakastaa, koska kaikki on jo menetetty, ja maailmasta, jossa ei ole tarpeeksi rakkautta sen säilyttämiseen. Melancholia on matka Lars von Trierin menetettyyn uskoon ihmistä kohtaan.

Kahteen osaan jaettu Melancholia kertoo kahden sisaruksen suhteesta ja heidän tavastaan käsitellä tulevaa maailmanloppua. Ensimmäisessä osassa vietetään häitä ja toisessa odotetaan jännityksellä, mitä maapalloa nopeasti lähestyvä planeetta tuo mukanaan. Alkupuolisko on "elämänsä onnellisinta päivää" viettävän Justinen näyttämö, ja se on myös Kirsten Dunstin näyttämö. Dunst sulautuu täydellisesti Justineen, jonka hääpäivän vajoaminen synkkyyteen on larsvontriermäisen aitoa, kierolla tavalla hauskaa, usein surullista ja hyvin pelottavaa. Tanskalaiselle auteurille tyypillisesti ei elokuvassa ole helppoja suhteita, ei pelkkiä hyviä aikeita. Justinen vanhemmat tuhoavat kilpaa toisiaan ja lapsiaan, ja Justinen mukavalta vaikuttava pomo vetää tätä mukanaan mainosmaailman materialistiseen sieluttomuuteen. Ainoa valonpilkahdus tuntuu olevan Justinen tuore aviomies, jota tämä ei voi rakastaa, koska rakkaus tuhoutuvassa maailmassa on turhaa.

Toinen osa tuo mukanaan odotuksen jostain suuresta. Justine on siskonsa Clairen luona, kun Melancholia-planeetta lähestyy maata, ja Clairen aviomies (Kiefer Sutherland muuten vakuuttaa roolissaan) laittaa teleskooppejaan ja viinipullojaan valmiiksi suurta hetkeä varten. Von Trier vie pienen tarinansa tunneraamiensa sisällä jopa eeppisiin mittoihin toisessa osassa, ja saa lähestyvän maailmanlopun näyttämään yhtä aikaa ahdistavalta ja kauniilta - jopa välttämättömältä. Monet ovat kertoneet masentuneensa ja ahdistuneensa elokuvasta ja sen synkistä näkymistä, mutta itse koin sen jotenkin vapauttavaksi. Se tavallaan antoi luvan päästää irti ja odottaa, mitä tuleman pitää. Hieman kuten käy Justinelle elokuva edetessä ja sisarten roolien vaihtuessa.

Suuria kysymyksiä, ajatuksia tai vontriermäisiä moraalisia ongelmia Melancholia ei kuitenkaan tunnu herättävän, eikä sen liene tarkoituskaan. Se on enemmänkin yli kaksituntinen terapiaistunto, jossa sen tekijä käy läpi omat masennuksensa vaiheet hyvin selkellä tavalla - oikeiden ihmisten tarinan muodossa. Ehkä se olisi kaivannut ripauksen muitakin ajatuksia ja syvyyttä, mutta tällaisenaankin se on arvostettavan henkilökohtainen teos.

Rakastan sinua, Todd Solondz

2011-08-02T13:54:00.000-07:00

Dark Horse, Solondzin uusin, saa ensi-iltansa Toronton filmifestareilla. Toivoin, että oltaisiin nähty tämä Rakkautta & Anarkiassa, mutta ei kai sitten... Tästä makupalasta innostuneena Filmin rullaus aikoo kuitenkin pitää pienen Todd Solondz retrospective -katsauksen, ja palaa siihen piakkoin. Pysykää mukana!

Mitä katsoin: Hanna (2011)

2011-07-11T15:55:00.000-07:00

Joe Wright on ehdottomasti tämän hetken mielenkiintoisimpia elokuvantekijöitä. Parin epookkidraaman jälkeen (Atonement oli ihan kelpo, sitä toista en ole nähnyt) hän tuo kankaille Hannan kaltaisen elokuvan, joka ei voisi olla paljon kauempana hänen aikaisemmista töistään, ja vie kekseliäät kerronnalliset kikkansa aivan uudelle tasolle. Hannassa on monia, monia mieleenpainuvia kohtauksia, jotka tekee mieli katsoa heti uudelleen jonkinlaisena ADHD-megamixinä. Wright osaa luoda tunnelmaa ahdistavasta auvoiseen uudella ja raikkaalla otteella, ja ensimmäisen 45 minuutin jälkeen olin valmis julistamaan Hannan melkeinpä vuoden parhaaksi elokuvaksi. Olin täysin myyty kekseliäälle ja jatkuvasti yllättävälle audiovisuaaliselle tykitykselle, joka hienon ja rauhaisan alun jälkeen muuttuu sydänkäyrää repiväksi toiminnaksi, jota siivittää The Chemical Brothersin tiukkaakin tiukemmat biitit (vuoden kovimpia scoreja - ei pettänyt).

Mutta miksei Hanna sitten olekaan vuoden parhaita elokuvia? No, jälkeenpäin tuli sellainen fiilis, että Wright käytti kaikki korttinsa liian aikaisin. Hän on ehdottomasti kekseliäs kertoja, mutta jossain vaiheessa kikkapaletti alkoi olla vain sitä - kikkailua. Monilta mielenkiintoisilta kokeiluilta tuntui puuttuvan pohja, tai ne olivat siinä vain itsensä takia, eivät kertomassa tarinaa. Tai ehkä ne olivat siinä peittämässä käsikirjoituksen tyhjyyttä, joka ei pääse yli kiehtovasta alkuasetelmastaan, vaan vajoaa tyhjäksi pakomatkaksi ilman syvyyttä. Hanna sisältää mielenkiintoisen teeman ja hyviä ajatuksia, mutta se ei käytä niitä loppuun asti, vaan tuntuu loppua kohden luovuttavan kaiken toiminnalle. Ja sitä elokuvassa on jo riittämiin asti. Vaikka Wright tyylikkäästi toimintaa ohjaakin, alkaa homma pidemmän päälle jo puuduttaa, kun hahmot ja tarina eivät enää vedä eteenpäin. Elokuvan viimeinen puolituntinen on todellinen pettymys, kun ottaa huomioon alun tuomat odotukset ja isot mahdollisuudet. Ympyrä kyllä suljetaan, mutta sen sisälle ei jää mitään pohdittavaa - vain hyviä ajatuksenalkuja ja kehykset hienosta tarinasta.

Hanna ei ole huono elokuva - se on monella tapaa todella hyvä - mutta olisin halunnut pitää siitä paljon enemmän. Siinä on paljon toimivaa, nokkelaa huumoria, ja erikoisia valintoja, jotka tasapainottelevat kummallisuuden ja uskottavuuden rajoilla. Tykkäsin kuitenkin juuri näistä elokuvan erikoisuuksista ja tyylivalinnoista, jotka veivät syvemmälle Hannan kummalliseen, mutta tutulta tuntuvaan satumaailmaan. Varsinkin hahmopuolella Wright on uskaltanut tehdä hyviä, mielenkiintoisia ja ennen kaikkea elokuvamaisia ratkaisuja. Hanna on kuin kaksi genre-elokuvaa yhdessä, ja se tekee siitä niin nautittavan.

Nuori Saoirse Ronan on, kuten kaikki elokuvan nähneet ovat jo sanoneet, todella vakuuttava roolissaan, mutta minulle iloisin yllätys oli Olivia Willamsin lyhyehkö, mutta todella piristävä ilmaantuminen kankaille. Kyseiselle näyttelijättärelle soisi enemmänkin aikaa valkokankailla, hän on nostanut monia elokuvia eloon Rushmoresta Polanskin erinomaiseen Ghost Writeriin.

Kaiken valituksen jälkeenkin suosittelen kaikkia astelemaan teatteriin asti katsomaan Hannaa. Kyllä, se olisi voinut olla jotain isompaakin, mutta tällaisenäänkin se yrittää paaaaljon enemmän kuin monet muut kesän tusinaleffat (TRANSFORMERS, KRÖHÖM!). Itse asiassa, mitä enemmän Hannan hyviä puolia ajattelen, sitä enemmän haluan palata sen pariin vielä kerran. Kyllä tämä uusintakatselun, tai useammankin, ansaitsee.

Dokkarisuositus: Arsy-Versy

2011-07-06T14:24:00.000-07:00

Harvoin tulee vastaan näin vaivattomasti etenevää dokumenttia. Miro Remon palkittu Arsy-Versy on niin tyylitelty ja sulavasti etenevä, että jos ei paremmin tiedä, saattaa luulla katsovansa hyvin rakennettua fiktiota. Todellinen omaperäisyys on dokumenteissa harvinaista, mutta tässä elokuvassa on sitä jotain; Se on tunnelmallinen, upeasti kuvattu ja hienosti leikattu - kaikin puolin uskomattoman hallittu ja näkemyksellinen kokonaisuus. Kaiken tämän lisäksi se on kiehtova henkilökuvaus äidistä ja pojasta - pojasta, jolla on erikoinen harrastus ja elämäntapa.

Kannattaa ehdottomasti katsoa. Itse katson heti uudestaan.

Silmät auki! - Spike Jonzen Arcade Fire -leffa Scenes from the Suburbs

2011-06-26T13:29:00.000-07:00

Huomenna/tänään/eilen/meni jo (27.6.) saa online-ensi-iltansa Spike Jonzen uutuusleffa Scenes from the Suburbs, jonka indie-ohjaaja on tehnyt yhdessä indierock-bändi Arcade Firen kanssa. En itse ole mikään suuri Arcade Fire -fani, tai itse asiassa edes tunne koko bändiä kovinkaan hyvin, mutta Spike Jonze kuuluu niihin ohjaajiin, jonka tekemiset kiinnostavat aina - ovat kiinnostaneet jo kuuluisasta Sabotage-musavideosta asti. Paljon en tästä uudesta puolituntisesta filkasta tiedä, mutta ilmeisesti se on jonkinlainen "companion piece" Arcade Firen uudelle levylle.

Scenes from the Suburbs on katsottavissa Mubissa (jossa voit seurata myös Filmin rullausta) 48 tunnin ajan 27.6. alkaen.

Maistiaisena voit tsekata leffan trailerin alta.

Pelastetaan maailma - yksi elokuva kerrallaan

2011-06-25T06:51:00.000-07:00

Yleensä tässä blogissa on kyse hyvistä fiiliksistä ja lämpimistä suosituksista, mutta nyt Filmin rullaus vakavoituu hetkeksi ja sitoo itsensä vanhaan mäntyyn pelastaakseen metsät ja eläimet. Tarkoitus ei ole olla syyllistävä spede (Filmin rullauksella ei ole siihen varaa) tai tekopyhä ääliö, joka käyttää sanaa 'eettinen' ymmärtämättä edes sen tarkoitusta, vaan nostaa esille elokuvia, jotka saattavat vaikuttaa tai edes herättää pienen ajatuksenpoikasen "entä jos..?". Joillain pienillä, yllättävän helpoilla valinnoilla voi vaikuttaa aika paljon.

Filmin rullaus tsekkaa nyt kasan hyviä ja vielä parempia ympäristöteemaisia elokuvia niin dokkari- kuin fiktiopuolelta. Nyt pelastetaan maailma - yksi elokuva kerrallaan.

Happy Feet
George Millerin (Mad Max) ohjaama, oikeutetusti Oscar-palkinnon pokannut animaatioelokuva pingviinistä, joka ei osaa laulaa, mutta tanssii sitäkin vimmatummin. Pääosin kevyessä ja viihdyttävässä tarinassa on myös synkkiä näkymiä ylikalastuksen vaaroihin. Ilahduttava ja oikeissa paikoissa synkkä animaatio.

The End of the Line
Tällä dokumenttielokuvalla on hyvä jatkaa ryöstökalastukseen tutustumista. Hyvällä asialla oleva elokuva ei valitettavasti onnistu tuomaan mitään järin uutta kankaille, ja se käy asiat läpi sen verran vauhdilla, ettei kaikkeen sen syvemmin ehditä paneutua. The End of the Line on kuitenkin katsomisen arvoinen, ja positiivisena puolena mainittakoon optimistiset näkymät ja vaikuttamismahdollisuudet, joita loppupuolella tarjoillaan. Jos kala maistuu, niin kannattaa miettiä, miten ja mistä sen hankkii.

The Cove
Kliks! Lisää vedenalaista vaikuttamista. Yksi viime vuosien parhaita ja rankimpia dokumenttielokuvia.

Wall-E
Jos elokuvan tekijät olisivat uskaltaneet pitäytyä alun tunnelmallisessa ja hitaassa kerronnassa, voisi tässä olla todellinen helmi animaatioelokuvien joukossa. Nyt hieno alku saa jatkokseen liian perinteisen ja arvattavan toisen jakson, jossa toiminta ja sähellys vie huomion hyviltä teemoilta ja mielenkiintoiselta rakkaustarinalta. Visuaalisestikin elokuva ottaa käänteen tylsempään suuntaan, mutta tarjoilee kuitenkin pixarmaista digitaalista taikaa.

Food, Inc.
Jos tämä dokkari ei saa miettimään omia kulutusvalintojaan, niin sitten on side aika tiukasti silmillä. On täysin todistettu fakta, että päivittäinen lihansyönti on yksi suurimpia vaikuttajia maapallon järjestelmälliseen tuhoon, ja tämä dokkari näyttää myös kaikessa komeudessaan sen, mistä ja miten ruokamme päätyy niihin käteviin muovirasioihin, josta sen pannulle laitamme.

Walkabout
Nicolas Roegin upean tunnelmallinen ja hyvin erikoinen elokuva kahdesta nuoresta, jotka päätyvät kohtaamaan Australian luonnon lähempää ja yllättävämmin kuin osasivat kuvitellakaan. Roeg herättää elokuvallaan ajatuksia ihmisen ja luonnon kanssakäymisestä ja ihmisen omasta luonnosta. Yksi mielenkiintoisimpia ympäristöelokuvia koskaan. Filmin rullaus suosittelee.

Koyaanisqatsi
Ultimaattinen ympäristöelokuva ei väitä mitään, eikä puhu minkään puolesta. Katso itse ja vaikutu!

Nausicaa of the valley of the wind / Laputa: Castle in the Sky / Princess Mononoke
Mitäpä olisi elokuvalista ilman Hayao Miyazakia. Filmin rullaus tunnustaa rakkautensa japanilaista animaationeroa kohtaan ja nostaa koko hänen tuotantonsa ympäristöelokuvien kärkeen. Tärkeimpänä kuitenkin nämä kolme elokuvaa, jotka ovat teemoiltaan hyvin samanlaiset; Teknologian ja ihmisen kehitys vastaan luonto. Oma suosikkini näistä kolmesta lienee maaginen Laputa.

Katastrofin aineksia
John Websterin viihdyttävä kokeiludokumentti, jossa Websterin perhe nousee pääosaan jättäen itse ympäristöteeman jopa hieman taka-alalle. Tunnelma kotioloissa kiristyy Johnin tehdessä pienoisia ylilyöntejä yrittäessään päästä täysin muovivapaaksi. Mitäpä sitä ei tekisi puhtaamman elämän puolesta?

The 11th Hour
Epämiellyttävä totuus -elokuvan kannoilla tullut The 11th Hour on ensiksi mainittua parempi ympäristödokkari lähinnä sen takia, että pelkkien uhkakuvien esittelyn ja pelottelun sijaan se myös innostaa katsojaa tekemään ja vaikuttamaan. Ympäristönsuojelua on aivan turha mainostaa pelottelemalla, miksi ihmeessä ihmisiä ei kannusteta ja innosteta vaikuttamaan? Mainosfirmat, lyökää viisaat päänne yhteen ja tehkää muutoksesta maailman isoin positiivinen mainoskampanja!

Planet Earth
Kliketiklik! Filmin rullaus ei ole vielä ehtinyt katsoa BBC:n TV-sarjaa, mutta se on aivan lähitähtäimessa. Elokuvakin on vaikuttava.

Crude
Näin tehdään dokumenttielokuva tärkeästä aiheesta! Ja tekijänä kukapa muukaan kuin loistavista Paradise Lost -elokuvista vastannut Joe Berlinger. Ecuadorissa tapahtunutta/tapahtuvaa törkeää ihmisoikeusrikosta käsittelevä dokumentti vie katsojan Paradise Lostin tapaan keskelle oikeusjuttua, jossa tehdään silminnähden kammottavia vääryyksiä, joille ei näytä tulevan loppua. Onneksi tässä tarinassa on hieman enemmän valoa näkyvissä kuin synkässä Paradise Lostissa, vaikkei Crudestakaan todellakaan helpolla selviä. On hienoa, että Berlinger tuo tällaiseen ympäristödokumenttiinkin oivan kykynsä tuoda sen ympärillä olevat ihmiset pääosaan, tehden tarinasta näin paljon jännittävämmän, kiehtovamman ja samalla surullisemman. Katsojallakin tuntuu olevan enemmän panoksia tarinassa, kun sen päähahmot ovat oikeita asiastaan välittäviä ihmisiä, eivätkä vain kasvoja, joilla ympäristöasia saadaan taottua päähän. Ja Berlinger antaa tässäkin elokuvassa paljon ajateltavaa ja pureskeltavaa sen sijaan, että huutaisi katsojalle omia mielipiteitään. Kuten niin moni näistä ympäristödokumenteista, kiteytyy tämäkin tarina kolmeen sanaan: Öljy, raha ja ahneus. Crude tuo mukaan myös mielenkiintoisen puolen, jossa asia ja sen esille tuominen, vaikka sillä hyvää tarkoitetaankin, menee joskus yksittäisen ihmisen edelle. Kuinka pitkään öljyjätti Chevron onnistuu pakoilemaan vastuutaan kokonaisen kulttuurin mahdollisesta kuolemasta? Luultavasti aika pitkään, sillä on nimittäin sekä rahaa, öljyä että äärimmäistä ahneutta. Crude on ympäristöelokuvien ehdotonta, hienosti rakennettua kärkeä.

Ja loppuun vielä pieni shokkivideo kaikille, jotka Kariniemen kananpoika -suikaleet lautasellaan sanovat välittävänsä ympäristöstään. Filmin rullaus ei ole syyllistämisen suurin ystävä, mutta joskus omaa tekopyhyyttään kannattaa kelata. Niin tekee myös Filmin rullaus.

Tehdään kaikki hyviä valintoja, maailma on nimittäin aika siisti paikka.

Paradise Lost - Lapsimurhia ja noitajahteja

2011-06-23T11:46:00.000-07:00

Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills

On hienoa nähdä dokumentti, joka on jännittävä, mukaansatempaava sekä koskettava, ja onnistuu silti pysymään puolueettomana, antaen katsojan vetää omat johtopäätöksensä esitettyjen todisteiden perusteella. Joe Berlingerin ja Bruce Sinofskyn Paradise Lost kertoo Arkansasissa vuonna 1993 tapahtuneiden järkyttävien lapsimurhien jälkeisistä tapahtumista, ja ennen kaikkea oikeudenkäynnistä, jossa syytettyinä istuivat kolme poikaa: Jessie Misskelley, Jason Baldwin ja Damien Echols. Mitä pidemmälle dokumentti etenee, sitä selvemmäksi alkaa käydä, että näillä pojilla ei ollut mitään tekemistä murhien kanssa, vaan heidät heitettiin syytettyjen penkille ainoastaan sen takia, että he olivat hieman erilaisia; Jessie oli helppo painostaa tunnustamaan murhat tämän ollessa hieman hidas (ÄO 72) ja peloissaan, kun taas Damien Echols oli kylän friikki - se joka pukeutui mustiin, kuunteli raskasta metallia ja oli kiinnostunut Wicca-uskonnosta. Entä pelokas ja isosilmäinen pikkupoika Jason? No, hän oli Damienin paras kaveri ja kuunteli metallia. Ei mitään muuta.

Oikeudessa syyttäjät esittävät huteria todisteitaan kolmikkoa vastaan, mutta yksi toisensa jälkeen ne osoittautuvat tyhjiksi korteiksi tai vähintäänkin arveluttaviksi. Puolustuksella taas näyttäisi olevan varsin selvä osoitus siitä, että pojat eivät mitenkään voineet liittyä murhiin, joiden toteutus olisi vaatinut aivan erilaista valmistelua kuin millaisen Jessie Misskelley pakotetussa todistuksessaan kertoi. Mutta onko todisteilla mitään väliä, kun asia esitetään kostonhimoisille ja vihan sokaisemille ihmisille, joilla on pakottava tarve osoittaa syyttävä sormensa johonkin - saada edes joku maksamaan kammottavista murhista? Paradise Lost on pelottava katsaus (uskonnolliseen) yhteiskuntaan, joka ei vihassaan ja ennakkoluuloissaan välitä mistään muusta kuin kostosta ja kuolemasta - todisteista välittämättä.

Se mikä tekee Paradise Lostista niin ainutlaatuisen, on tekijöiden vapaa pääsy lähes kaikkeen, mitä oikeudenkäynnin ympärillä tapahtui. He olivat mukana jokaisessa oikeusistunnossa, viettivät aikaa niin syyttäjien kuin puolustuksenkin kanssa ja haastattelivat kaikkia syytetyistä heidän perheenjäseniinsä sekä uhrien omaisista juttua tutkineisiin poliiseihin. Valtavasta määrästä materiaalia on koottu lähes täydellinen selvitys tutkimusten ja oikeudenkäynnin etenemisestä. Katsoja tavallaan pääsee itse käsiksi kaikkeen tuohon todistusaineistoon, mikä tekee elokuvan seuraamisesta yhtä aikaa jännittävää ja karmaisevaa. Koska koko ajan tietää, että vaikka kaikki todistusaineisto viittaa pois päin näistä pojista, on heidän kohtalonsa jo sinetöity. Ja ehkä se ihan oikea syyllinenkin esiintyy dokumentissa omana sekavana ja vihaavana itsenään. Ehkä. Mutta varma ei voi olla. Kuten ei voi olla täysin varma poikien syyttömyydestäkään. Sillä mitä jos kuitenkin..? Elokuva esittää kuitenkin poikien rinnalle paljon todennäköisemmän syyllisen; erikoisen, vihaisen ja jollain tavalla kaksinaamaisen Mark Byersin, joka on yhden murhatun pojan isäpuoli. Mutta vaikka sitä jotenkin uskoo, että Byers sen teki, ei toisen tuomitseminen ole ihan helppoa ilman varmoja todisteita. Ja tästä pääsemmekin jatko-osaan...

Kolmen lapsen murhaaja?

Paradise Lost 2: Revelations

Jatko-osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen elokuva jäi. Nuoriksi miehiksi kasvaneet pojat ovat vankilassa, mutta HBO:lla esitetty Paradise Lost on saanut ihmiset vakuuttuneiksi, että he ovat syyttömiä. Juttu ei todellakaan ole kuollut, vaan The West Memphis Three yrittää edelleen saada itseään vapaaksi asianajajien, eksperttien ja tapaukseen heränneiden kansalaisten avulla. Jutusta löytyy yhä enemmän todisteita, jotka viittaavat aivan muualle kuin tuomittuun kolmikkoon. Ja mihin muualle? No, tietysti ensimmäisessä elokuvassakin epäilyttäneeltä vaikuttaneeseen Mark Byersiin, joka muuttaa tarinoitaan sitä mukaa, kun juttu kehittyy. Mutta onko Byers syyllinen, kuten helposti voisi olettaa vai vain julkisuushakuinen, vihaongelmista kärsivä kummajainen?

Paradise Lost 2 on ensimmäisen osan tapaan kiehtova dokumentti, mutta sortuu hieman siihen subjektiivisuuteen, jonka ensimmäinen elokuva niin loistavasti vältti. Aivan poikien tuomioon johtaneen noitajahdin kaltaiseen vainoon se ei sorru, mutta tuntuu kuin tekijät olisivat täysin varmoja Byersin syyllisyydestä ja haluavat katsojankin mukaan veneeseensä. Tällainen asenne tuntuu ainakin olevan itse tuomituilla sekä heidän kannattajillaan. Ja kyllähän Byers ehdottomasti tekee itsestään epäilyttävän sekopään oloisen ja helposti syyllisen näköisen, mutta silti, ne varmat todisteet jäävät puuttumaan. Ja tämän takia myös jatko-osa on pelottavaa katsottavaa. Sitä tietää, mutta ei sitten kuitenkaan. Sitä haluaisi osoittaa sormella ja tuomita, mutta ei ihan voi. Paradise Lost 2 asettaa katsojan hieman samanlaiseen tilanteeseen kuin missä jury saattoi hyvinkin olla alkuperäistä tuomiota jakaessaan. Ja tämä tekee Revelationsista hyvin mielenkiintoisen ja ensimmäisen osan tavoin vaikean elokuvan. Itse en ainakaan voinut olla miettimättä, onko minulla oikeus tuomita Byers ilman kunnon todisteita vain sen takia, että hän on niin outo. Hyvin, hyvin outo.

Mark Byers esittelee uutta kotiaan

Ja Byersin persoona onkin se asia, joka elokuvaa aika pitkälti vie eteenpäin. Hän on kieltämättä mielenkiintoinen tapaus, mutta jatkuva kaksinaamaisuus myös vie elokuvalta hieman tehoa. Tykkään paljon kunnon henkilökuvauksista, mutta Byers muuttaa niin usein käyttäytymistään ja reaktioitaan asioihin, että on vaikea sanoa milloin hän on oma itsensä ja milloin vain esiintyy kameralle. Vai onko hän koskaan oma itsensä? Esiintyykö hän koskaan kameralle? Lopulta Byers jää täydeksi mysteeriksi, kuten myös raa'at murhat. jotka aloittivat tämän kaiken. Molemmat elokuvat jättävätkin valtavan vääryyden tunteen, jolle ei näytä tulevan minkäänlaista helpotusta - ei ehkä koskaan.

Paradise Lost -tuplapaketti on ehdottomasti ostamisen arvoinen, sillä tässä on dokkarikaksikko, jonka pariin tulee varmasti palattua. Ensimmäinen osa oli allekirjoittaneen mielestä jännittävämpi ja paremmin rakennettu kuin jälkipyykkejä pesevä kakkososa (joka kärsii myös siitä, että ensimmäisen osan esityksen jälkeen kaikki oppivat varomaan kuvausryhmää), mutta molemmat ovat enemmän kuin katsomisen arvoisia. Yhdessä ne nimittäin muodostavat yhden hämmentävimmistä ja pelottavimmista tositarinoista koskaan. It could happen to you.

Ja mitä kuuluu West Memphisin kolmosille? Kaikki ovat edelleen vankilassa Jessie Misskelleyn ja Jason Baldwinin istuessa elinkautisiaan ja Damien Echolsin odotellessa yhä kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Saa nähdä uskaltaako kukaan koskaan sanoa että "hups, tehtiinpä pieni virhe" vai istuvatko miehet ikuisesti vankilassa toivoen joskus vapautuvansa. Paradise Lost 3 on parhaillaan tekeillä.

Free the West Memphis Three -sivusto

Vietä lomapäivät sisällä - Kesän kesäisimmät elokuvat

2011-06-14T09:38:00.000-07:00

Nyt kun ensimmäiset helteet ovat ohi, eikä uutta aaltoa ole ihan heti tulossa, on hyvä vetää verhot kiinni, avata kylmä tölkki ja lysähtää sohvalle elokuvien pariin. Ja koska ulkona on kylmää ja sateista, antaa Filmin rullaus nyt vinkit sadekesän pelastaviin kesäelokuviin. Näillä saat kesän ikuisen ihan sinne kotisohvalle asti.

The Endless Summer

Bruce Brownin klassikkodokkari vie kotisohvamatkailijan maailman ympäri sen täydellisen aallon perässä. Kummallisia paikkoja, outoja tapaamisia sekä kesää, kesää ja kesää. Isojen aaltojen ja uskomattoman surffiseikkailun katsominen saa reissujalan vipattamaan. Kuten elokuva nimikin kertoo, tässä eletään ikuista kesää.

Stand By Me

Neljä poikaa, junarata ja lupaus ruumiin näkemisestä = täydellinen kesälomaretki. Ja tämähän on täydellinen kesälomaelokuva.

Point Break

1. Patrick Swayze

2. Patrick Swayze surffarina

3. Keanu Reeves

4. Keanu Reeves poliisina... JA surffarina

5. Angelo Pappas - mahdollisesti siistein nimi ikinä

6. Patrickin ja Keanun herkät hetket

+ Gary Buseyn havaijipaidat.

+ Tuhat muuta asiaa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

The Big Blue

Luc Bessonin kunnianhimoinen elokuva ei ehkä ole täydellinen, mutta perhana että se näyttää hyvältä - ja huh, niin kesäiseltä. Meren syvyydet muuttuvat siniseksi avaruudeksi Bessonin haikeassa fiilistelyfilkassa.

Malèna

Kuten samaisen ohjaajan Cinema Paradiso, on Malèna elokuva, joka vie paikkoihin ja muistoihin, joita en ole ikinä kokenut, ja jotka kuitenkin tuntuvat täysin tutuilta. Välimerellisiin maisemiin sijoittuva upean näkoinen elokuva on lapsuuden kesää loppuun saakka - sitä kesää, jolloin kaikki oli vähän värikkäämpää ja lämpimämpää.

Duck Season

Pikkuinen yllättäjä jokusen vuoden takaa. Duck Season tuo täydellisesti takaisin sen fiiliksen, kun oli liikaa aikaa, eikä tietoakaan huomisesta. Mutta sunnuntain jälkeen tulee aina maanantai, ja kesän jälkeen syksy, niin se vain menee. Isot kesäsuosittelut.

Tappajahai

Jos uskalsit Tappajahain katsomisen jälkeen mennä noin vain ympärillesi katsomatta uimaan, olit rohkeampi poika tai tyttö kuin minä. Mutta isot ihmisiä tappavat hait nyt vain kuuluivat kesään siinä missä jätski ja aurinkokin.

Y tu mamá también

Kesän kuumin filkka. Tämä roadtrip on jokaisen kesän kohokohta.

Veitsi vedessä

Roman Polanskin ensimmäinen pitkä elokuva on polanskimaisen piinaava ja huumoriltaan kiero. Vakuuttavan debyyttifilkan tapahtumapaikkana on kesäinen ja turvallinen purjevene.

Kids

Harmony Korinen kirjoittama ja Larry Clarkin ohjaama filkka ei ehkä näinä päivinä ole aivan yhtä shokeeraava kuin aikoinaan, mutta aitoutensa ja rehellisyytensä se on säilyttänyt. Kids sijoittaa tapahtumansa kuumaan ja kosteaan New Yorkiin kokonaisen kesäpäivän ajaksi. Kesällähän voi tapahtua mitä vain...

Dogtown and Z-Boys

Onko mitään kesäisempää kuin kuva kuivatusta uima-altaasta ja sen valloittaneista skeittareista. Ei ole. Stacy Peraltan paras dokkari, joka on saanut myös fiktiokäsittelyn Katheryn Hardwicken toimesta. Myös fiktioversio toimii kesän fiilistelyihin, mutta kyllä tämä dokkari vie pidemmän korren.

Naapurini Totoro

Enpä tiedä voiko lapsuuden kesälomataikaa tavoittaa tämän paremmin. Naapurini Totoro on välillä vähän liiankin söpö omaan makuuni, mutta ei se mitään, onhan se niiiin ihana - ja yllätävän vakava.

Sideways

Road trip. Check.

Kesä. Check.

Viiniä ja aurinkoa. Check.

Elokuva, joka harmittomalla vitsillään pilasi Merlot'n maineen. Ja hyvä niin, koska jos joku juo Merlot'ta, mä lähden menee...

Dazed and Confused

Tätä elokuvaa ei voi katsoa liian usein. Se ei vain ole mahdollista.

Joten teepä itsellesi palvelus, ja mene nyt heti katsomaan se. Koska "school's out for summer!"

Eräs rakkaustarina

KLIK!

Käpy selän alla

Mikko Niskasen elokuvassa tuoksuu koivu, järvet ja satoja kertoja lämmitetyt saunat. Nostalginen pieni leffa, jonka alla kytee metsäpalo. Kesän ehdoton.

Do the Right Thing

Näin tämän ensimmäisen kerran erään kuuman kesäpäivän yönä. Se oli ehkä paras mahdollinen hetki tutustua Spike Leen parhaaseen elokuvaan. Do the Right Thing on nimittäin kesäelokuvista kuumin ja kostein. Se on kuuma kesäpäivä purkissa - tunteidenpurkauksia myöten. Täydellistä.

Filmin rullaus ottaa vastaan myös muiden suosituksia. Mikä on kesäleffojen kuningas?

Oma koti tekee unelmista totta

2011-06-07T12:45:00.000-07:00

Omassa kodissa Esko ja Mirja istahtavat sohvalle muistelemaan menneitä ja valottamaan ajatuksiaan omasta asunnosta ja sen merkityksestä. Ja mitäpä muuta sitä elämältä tarvitseekaan kuin sen työpaikan, auton ja yhteisen asunnon?

Viime syksynä kuvattu Oma koti on lyhytelokuva, jonka käsikirjoitin ja ohjasin. Katsopas alta ja napsauta koko ruudulle.

Kaurismäki palkittiin Cannesissa - Mutta The Tree of Life pokkasi palmun

2011-05-22T11:24:00.000-07:00

Cannesin palkintojenjako meni jälleen hyvällä vauhdilla ja fiiliksellä läpi. Ei mainoskatkoja, ei turhia show-numeroita, vaan pelkkää asiaa; Palkintoja ja palkintoja. Oscar-gaala voisi ottaa vähän oppia tällaisesta oikeasti arvokkaasta festarimeiningistä - tai ainakin yrittää olla edes vähän vähemmän puinen kuin viime kerralla...

No, palkinnot kuitenkin jaettiin, ja illan iso voittaja on Terrence Malickin kaikkien-liikaa-odottama The Tree of Life. Moni on sanonut, että kyseessä ei ole SE eeppinen kaikkien elokuvien äiti, jota kaikki ovat odottaneet, mutta oliko sillä mitään mahdollisuutta ollakaan? Ihmisten odotukset ovat vain vuosien aikana kasvaneet aivan liian isoiksi, luulen... Mutta enhän mä ole sitä, tai mitään muutakaan Cannes-elokuvaa nähnyt, joten eipä niistä sen enempää. Tässä illan kaikki voittajat:

Paras elokuva, The Palme d’Or -voittaja: Terrence Malick - “The Tree Of Life”

The Grand Prix: (jaettu): Dardenne-veljesten “The Kid with a Bike” ja Nuri Bilge Ceylanin “Once Upon A Time In Anatolia”

Paras ohjaus: Nicolas Winding Refn - “Drive”

Paras miespääosa: Jean Dujardin - “The Artist”

Paras naispääosa: Kirsten Dunst - “Melancholia”

Paras käsikirjoitus: Joseph Cedar - “Footnote”

The Jury Prize: Maïwenn, “Poliss”

Camera d’Or: Pablo Giorgelli - “Las Acacias”

Short Film Palme d’Or: Maryna Vroda - “Cross-Country”

Aki Kaurismäkikin sai kuin saikin pari tunnustusta Le Havre -elokuvalleen napaten sekä FIPRESCI-palkinnon että Juryn erikoismaininnan. Hyvä Aki!

ps. Lars von Trier ei voittanut...

Lars von Trier on entinen juutalainen, nykyinen natsi - Väärä yhdistelmä Cannesiin

2011-05-19T08:34:00.000-07:00

Näyttäisi siltä, että Lars von Trierin vuosittaiset asuntoautomatkat aurinkoiseen Cannesiin ovat nyt tulleet päätökseensä. Melancholia-elokuvan pressitilaisuudessa liian pitkään huonoa, mutta hyvin triermäisen itsetietoista, natsiläppää jatkanut ohjaaja on nimittäin nyt saanut porttikiellon tuleviin juhliin - ehkä ikuisesti?

Aivan käsittämätöntä, miten pitkälle tällainen kohuttelu ja hyssyttely ja sanojen pelkääminen voi johtaa. Okei, von Trierin läppä oli huono, hän tiesi sen aivan hyvin itsekin, mutta ei vain voinut lopettaa ilman jonkinlaista päätöstä oudoille lauseilleen. Tilaisuudessa kuvatulla videolla näkyy aivan selvästi, miten ohjaaja melkeipä tahtomattaan jatkaa läppäänsä, kuin ei vain voisi itselleen mitään. Mutta kuka tänä päivänä voi oikeasti ottaa Lars von Trierin tosissaan? Lehtien otsikot "Lars von Trier: Olen natsi." ovat niin kohuhakuisia ja suorastaan vaativat herkkisten huomiota saadakseen lisää kirjoitettavaa, ettei ole ihme, että Cannesin isot herrat joutuivat tekemään tällaisen ratkaisun. Lieköhän kyseessä uhkailu rahavirran katkeamisesta? Tuntuu hyvin mahdolliselta.

Ja mitä von Trier oikeasti teki? Loukkasiko hän todella ketään typerällä jutullaan? Itselleni ohjaaja näyttäytyy videolla vain säälittävänä, ehkä vähän itsetuhoisena (von Trier on vuosia kamppaillut masennuksensa kanssa) provokaattorina, joka jatkaa läppäänsä kunnes joku joko nauraa tai itkee. Valitettavasti reaktiot huoneessa olivat lähinnä hämmentyneitä, joten Larsin jutut vain jatkuivat ja jatkuivat. Mutta mitä sitten? Olisiko ollut parempi, että ohjaaja olisi oikeasti - eikä huonona läppänä, kuten hän nyt teki - tunnustanut olevansa natsi, rasisti, antisemitisti? Koko kohu tuntuu syntyneen siitä, että von Trier vitsaili vakavalla aiheella. Mutta oikeasti, vitsailiko hän edes sillä aiheella? Vitsailiko hän missään vaiheessa oikeasti juutalaisten kärsimyksellä tai toisella maailmansodalla? Itse en sitä videolta löytänyt. Siinä on vain tanskalainen, hyvin kummallinen ohjaaja, joka tekee pilaa itsestään, ja ennen kaikkea siitä hahmosta, jollaiseksi hän on median avulla itsensä muokannut, keräten samalla valtavasti huomiota uudelle elokuvalleen.

Mutta saatinpahan tästäkin taas kohu aikaan. Toivottavasti kaikki ovat nyt tyytyväisiä ja voimme taas unohtaa hetkeksi kaiken pahan, mitä maailmassa on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Sanat ovat pahempia kuin teot. Peace.

Ja eiköhän Lars von Trier vielä Cannesin punaista mattoa astele. Luultavasti jo seuraavalla elokuvallaan... Paitsi jos se seuraava elokuva, The Nymphomaniac, on oikeasti pornofilkka, kuten Stellan Skarsgård on vakavasti ilmoittanut. Jäädään odottelemaan, mitä kohuja siitä aiheesta saadaan. Entä jos siinä vaikka näkyy alastomuutta? Huiiiiiii....

ps. samaisilta festareilta poimittua. Ketä saa haukkua ja ketä ei? Kuka saa haukkua ja kuka ei? Olen hämilläni...

pps. Jodie Foster ei liity aiheeseen.

Naisen kivitys - Saako tärkeitä elokuvia haukkua?

2011-05-16T13:07:00.000-07:00

En pitänyt Naisen kivitys (The Stoning of Soraya M.) -elokuvasta kovinkaan paljon. Itse asiassa koin leffan niin tylsäksi, että jätin sen jopa kesken ja katsoin loppuun vasta seuraavana päivänä, kun tuli fiilis, etten voi jättää sitä näkemättä. Toisella yrittämällä nukahdin jossain puolenvälin paikkeilla. En pitkäksi aikaa, mutta sen verran tuli kuitenkin pilkittyä, että ehdin nähdä jotain paljon tätä elokuvaa mielenkiintoisempaa unta. Aloin miettiä, oliko minussa jotain vikaa, kun en pystynyt keskittymään tähän elokuvaan, joka kuitenkin kertoo tärkeän tarinan hyvin maanläheisellä tavalla? Olinko huono katsoja, kun en kiinnostunut tällaisista oikeiden ihmisten kohtaloista?

En. Huono elokuva on aina huono elokuva.

The Stoning of Soraya M.:n ongelma piilee juuri siinä samassa asiassa, jota vastaan se rohkeasti taistelee. Sen sijaan, että se tekisi päähahmoistaan oikeita, samaistuttavia ihmisiä, joiden kohtaloista katsoja voisi välittää, se sortuu ainoastaan tekemään elokuvan pahiksista niin kuvottavia kuin mahdollista. Tämä elokuva on vihassaan niin sokea, ettei anna katsojalle mitään mahdollisuutta ajatella itse tai muodostaa omaa näkemystään asiasta. Tämä elokuva ei kysy, se käskee - huutamalla päin naamaa ja antamatta puheenvuoroa. Elokuva on kieltämättä oikealla asialla, mutta tapa, jolla se yrittää vaikutaa on niin manipuloiva ja luotaantyöntävä, että sen vaikutus on täysin väärä. Minun alkoi käydä sääliksi niitä ihmisiä, sitä kansaa, jota tämä elokuva sokeasti heitteli mustavalkoisen elokuvakerronnan kivillä. Elokuvan tekijöiden tarkoituksena tuskin oli kääntää katsojan myötätunto noiden koraania sokeasti tulkitsevien tuomitsijoiden puoleen, mutta sen he kuitenkin tekivät - sokeassa vihassaan tuomitsemalla.

Kukas sen ensimmäisen kiven saikaan heittää?

On ihan ok olla vihainen tällaisesta aiheesta. Itsekin olen. Mutta jos ei löydä siitä vihasta muuta kuin lisää vihaa ilman mitään pointtia, kannattanee miettä, onko siinä vielä tarinan ainekset. Varsinkaan jos ei siinä vihassaan muista, että olisi tärkeää saada elokuvaan edes yksi hahmo, josta voi välittää, eikä vain osoittaa sormilla niitä, joita katsojan PITÄÄ VIHATA. Elokuvan loputtua en sitten yllättynytkään, kun huomasin DVD-kotelossa maininnan "The Passion of the Christ -elokuvan tuottajalta"... Mites se sormella osoittelu ja hahmot, joista ei voi välittää?

Kaiken tämän vihaisen tekstin jälkeen pitää kuitenkin sanoa, että toivon ihmisten kuulevan, näkevän tai kokevan tämän tarinan edes jossain muodossa. Se on tärkeä, mutta kuten kaikki tarinat, saattaa joskus tulla suusta ulos vähän väärällä tavalla.

Jim Jarmusch tekee vampyyrielokuvan - Häh?

2011-05-16T08:04:00.000-07:00

En tiedä, mitä oikeat vampyyrit ovat mieltä nykyisestä verenimijäbuumista, mutta jos kuulen vielä yhdestäkin vampyyrielokuvasta, niin puren omin hampain ranteeni auki...

Tai niin ajattelin ennen tätä uutista.

On nimittäin niin, että itse viileän kahvittelun kuningas, Jim Jarmusch, on tuomassa oman panoksensa tähän twilightien ja teinigoottien pilaamaan tarustoon. Ja ilmeisesti projekti alkaa olla jo hyvässä vauhdissa, sillä muutama varsin kiinnostava nimikin on lähtenyt kelkkaan mukaan. Aina vakuuttavat Tilda Swinton ja John Hurt ovat ainakin jo lupautuneet rooleihin, ja pääosissa nähtäneen kovassa nousussa olevat Mia Wasikowska sekä Michael Fassbender. Ei huonompi roolitus Jarmuschin jointtiin.

Paljon tästä oletettavan coolista imeskelyfilkasta ei vielä tiedetä, mutta sen verran Jarmusch on kertonut, että kyseessä on pitkään hänen mielessään pyörinyt vampyyrirakkaustarina, joka sijoittuu Detroitiin ja pohjois-Marokon Tangeriin. Hyvältä kuulostaa, mikäpä sen sopivampi kaupunki Jarmucshin tyylille kuin rapistunut ja synkkä Detroit. Eikä Tanngerkaan varmaan huono ole, luulisi sieltä ainakin saavan vahvaa kahvia...

Kuten sanoin, alkaa vampyyrit olla jo aiiiika pureskeltu aihe, mutta toisaalta silloin tällöin tähän - ehdottomasti mielenkiintoiseen - aiheeseen saadaan tuotua jotain uuttakin. Ystävät hämärän jälkeen oli suhteellisen onnistunut vampyyrikuva, ja Park Chan-Wook toi teemaan mustan hauskan lisänsä omalla Thirst-leffallaan. Joten ehkä annan vampyyreille vielä uuden mahdollisuuden... Jos ne juovat kahvia ja polttavat tupakkaa. Myös jäätelönsyönti käy.

The Dude - Dokumentti siitä oikeasta Big Lebowskista

2011-05-15T11:59:00.000-07:00

Jeff Bridgesin esittämä Jeffrey Lebowski, aka The Dude, on ehkäpä yksi tämän päivän tunnetuimpia ja pidetyimpiä elokuvahahmoja, jonka olemassaoloa pyhitetään vuosittain mm. omalla festivaalillaan. Mutta harvapa tietää, että kyseinen hahmo perustuukin ihka oikeaan henkilöön, Jeff Dowdiin, jonka Coenin veljekset tapasivat ennen The Big Lebowskin syntymistä. Nyt, kiitos erinomaisen The Devil and Daniel Johnston -dokumentin ohjanneen Jeff Feuerzeigin (onpas paljon Jeffejä), jokaisella Lebowskin ystävällä ja sielunveljellä on mahdollisuus tutustua siihen aitoon ja alkuperäiseen The Dudeen. Kannattaa katsoa.

Dokkarisuositus: Taistelu Turusta

2011-05-15T05:42:00.000-07:00

Kävin katsomassa tämän jo melkein pari viikkoa sitten, mutta ajattelin nyt heittää tänne tällaisen suosituksenomaisen kirjoituksen kyseisestä dokkarista.

Jouko Aaltosen Taistelu Turusta on nimittäin kulttuuriteko, joka nostaa pöydälle ihmisen tarpeen tuhota kaikki vanha ja arvokas saadakseen tilalle jotain uutta ja tuottavaa. Massia, massia, siitä tässä kaikessa on kyse. Vai onko sittenkään? Dokkari asettaa mielenkiintoisesti rinnakkain katsauksen erinäisiin vanhoihin rakennuksiin, jotka grynderit ja mm. SOK saivat pois tieltään markankuvat silmissään sekä tämän päivän asunnonvaltaajat, jotka yrittävät saada Turun kaupungin heräämään vapaiden kulttuuritilojen tarpeeseen. On surullista katsoa vanhaa arkistokuvaa, jossa hienoja rakennuksia, joiden arvoa kulttuurillisesti ei voi kiistää, tuhotaan ja pistetään maan tasalle, ja leikataan sitten kuvaan, jossa samalla paikalla seisoo värittömiä ja persoonattomia elementtitaloja tai liiketiloja. Ja vaikken todellakaan puolla kaikkea, mitä talonvaltaajat tekevät - miksei taloja voi vallata ja käyttää niitä oikeasti muuhunkin kuin dokaamiseen ja devilstickien pyörittelyyn? - ovat he kuitenkin dokumentin järjen ääni (ja usein myös huumorin lähde). Nämä talot seisovat tyhjillään, miksei niitä voisi antaa kaupunkilaisten käyttöön sen sijaan, että annetaan niiden ajan myötä rapistua ja repiä ne sitten maan tasalle? Asiaa vatvovat niin arkkitehdit, kaupungin työntekijät kuin poliitikotkin, ja mukana muisteloissa on mm. elokuvaohjaaja Matti Ijäs, joka kertoo koomisen surullisesta yrityksestään pelastaa eräs kuuluisa hotelli tuhon tieltä. Taistelu Turusta saakin ajattelemaan omaa osallistumistaan, tai sen puutetta, ympärillä tapahtuviin asioihin, ja etenkin ympäristöllisiin muutoksiin omalla lähialueellaan. Dokkari osoittaa, että vaikka se onkin usein raha, joka näitä päätöksiä tekee, on tavan ihmiselläkin mahdollisuus ja kyky vaikuttaa, jos vain tarttuu asiaan tosissaan. Noustaan barrikaadeille, ja katsotaan mitä tapahtuu!

Tärkeästä aiheestaan huolimatta, alkaa Taistelu Turusta jossain vaiheessa kuitenkin toistaa itseään elokuvana. Se olisi tarvinnut pientä nostatusta puolen välin jälkeen, jonkinlaista rakenteen muutosta ja käännettä, joka olisi vetänyt mielenkiinnon takaisin mukaan. Sen sijaan ja jatkaa loppuun asti aika pitkälti samalla tavalla kuin alkoikin: Tässä on rakennus, näin se tuhottiin, tällaista siellä on nyt, ja sitten leikataan talonvaltaajiin. Elokuvan loppu, hyvästä sanomastaan huolimatta, jää vähän latteaksi, ja itse älysin vasta lopputeksiten pyöriessä, että "niin joo, nää oli ne, jotka onnistui!". Tämä Taistelu olisi tarvinnnut nimensä mukaisen loppuhuipennuksen, mutta sitä ei oikein saatu. Talonvaltaajat jatkavat taisteluaan ja kaupunki jatkaa tuhoutumistaan... Ehkäpä tälle ei vain ole päätöstä.

Taistelu Turusta on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen. Teatterissa ei ollut kovin monta ihmistä, kun kävin sen katsomassa, mutta jokainen katsoja pyöritteli yhtä lailla epäuskoisesti päätään tuhoutuvien arvorakennusten edessä. Enkä halua tunkea politiikkaa tähän blogiin, mutta näinä persujen aikoina saatetaan hyvinkin tarvita jonkinlaista kulttuurivallankumousta. Viva cultura!

Mitä katsoin: The Abyss, Tokyo Story ja Gonzo: The Life and Work of Dr. Hunter S. Thompson

2011-05-14T14:26:00.000-07:00

The Abyss (1989)

James Cameron on ohjaaja, jonka koko tuotanto on kärsinyt valtavasti siitä, etten ole enää 12-vuotias. Tuolloin Terminator 2, Aliens ja jopa True Lies olivat leffoja, joita olisin voinut katsoa uudelleen ja uudelleen, jos vain olisin voinut - tai no, T2:ta ja True Liesia katsoinkin uudelleen ja uudelleen, Aliensia meillä ei ollut nauhalla - mutta joita en tänä päivänä melkein jaksa edes katsoa loppuun asti. Aliens nyt vielä menee aika kevyesti, mutta esim. T2 on to-del-la puuduttavaa mäiskettä ohuella ihmiskuntafilosofoinnilla kuorrutettuna. Ilman sen tuomaa nostalgiaryöppyä tuskin palaisin sen pariin enää koskaan. True Liesia en taas ole nähnyt vuosiin, ehkä se onkin sitten oikeasti hyvä..?

Katsoin nyt vuosien tauon jälkeen pikkupojan silmäni avanneen The Abyssin, eivätkä vuodet valitettavasti ole olleet sille yhtään ystävällisemmät. Cameronin merenpohjapalloilu alkoi jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen nukuttaa, eikä sitä pelastanut edes aikaansa edellä ollut vesiolio, joka näin 2010-luvulla näyttää siltä kuin se olisi laitettu leffaan vain ja ainostaan sen takia, että se oli silloin niin edellä aikaansa. Koko avaruusolioaspektin olisi voinut vetää leffasta pois, eikä se olisi muuttanut sitä lähes ollenkaan. Sillä sisältöä tässä elokuvassa on tasan yhtä paljon kuin Avatarissakin. Itse asiassa tarinahan on hyvin, hyvin samanlainen kuin Avatarissa. On sotilaita, on tutkijoita ja on jotain toismaailmallista, jota tutkijat haluavat tutkia sotilaiden pelätessä ja pommittaessa sitä. Ja onko sattumaa, että Ed Harrisin käsi värjäytyy leffan alussa puoliksi siniseksi? Niinpä, siellä ne smurffit ja ilkeät suuryritykset kummittelivat jo parikymmentä vuotta ennen Avatarin ilmestymistä. Ja siellä ne ovat olleet samoilla paikoillaan lähes jokaisessa Cameronin elokuvassa.

Jotain positiivista The Abyssistä?
Michael Biehnin viikset. Niistä oli ironia kaukana, ja hyvä niin.

Tokyo Story (1953)

Olen melkeinpä sanaton tämän elokuvan edessä. On hämmentävää, miten pienistä asioista, ja miten pienillä asioilla, saa kerrottua jotain niin... pientä. Jotain niin pientä, joka on kuitenkin niin isoa ja aitoa. Täysin suoraan oikeasta elämästä - kenen tahansa elämästä. Tokyo Story ei ole pelkästään elokuvan perheen tarina, se on kaikkien syntyvien, kasvavien ja kuolevien ihmisten tarina. Yasujiro Ozu piilottaa näyttelijöidensä sanojen, ja ennen kaikkea hymyjen, taakse niin paljon elämää ja historiaa, että mitään selityksiä ei tarvita. Ruudulla on täysiä, oikeita ihmistä, jotka elävät täysin tavallista elämää. Elämää, jonka jokaisen hetken voi tunnistaa ja, johon voi täysin samaistua.

Tokyo Story on ehkä hidas, mutta ei missään vaiheessa tylsä. Jokainen hetki, jonka se käyttää hahmojensa elämään, on tarinan kannalta oleellinen. Sen kuvat ovat ehkä staattisia, mutta yhdessä ne muodostavat täydellisen luonnollisesti liikkuvan, upean elokuvan. Huh, taidan katsoa tämän heti uudelleen.

Gonzo: The Life and Work of Dr. Hunter S. Thompson (2008)

Alex Gibneyn dokkari sukeltaa, tai pikemminkin snorklaa, gonzojournalismin isän elämän läpi sellaisella vauhdilla, että jos Hunter S. Thompsonin työ ja elämä eivät ole katsojalle ennestään tuttuja, saattaa sormi mennä suuhun hyvin nopeasti. Ja niille, joille Thompson on tuttu, ja jotka ovat esimerkiksi lukeneet kirjailijan loistavan omaelämäkerran, Kingdom of Fearin, on dokkari vain hyvin, hyvin pikainen ja turhan pinnallinen katsaus erinäisiin vaiheisiin tämän työssä ja elämässä. Itse asiassa dokumentin nimi on vähän turhan kunnianhimoinen tälle elokuvalle, sillä se ei missään nimessä anna kovin tarkkaa kuvaa Hunter S. Thompsonin työstä ja elämästä, enkä loppujen lopuksi oikein ymmärtänyt, mistä se oikein kertoi. Välillä mennään hirveää vauhtia tapahtumien läpi, ja sitten yhtäkkiä pysähdytään todella pitkäksi aikaa seuraamaan aivan muita ihmisiä kuin itse Thompsonia. Siis kenen elämästä tässä nyt olikaan kyse?

Kyllähän tämänkin dokumentin mielellään katsoo, sillä vaikka pelon ja inhon isän elämästä tietäisi kuinka paljon, jaksaa se aina vain hämmästyttää ja aiheuttaa jonkinlaista kunnioitusta tätä friikkiä kohtaan. Mutta jos oikeasti haluaa tutustua Hunter S. Thompsoniin, niin kannattaa vain kääntyä hänen oman tuotantonsa puoleen.

Martin Scorsese ja Lars von Trier lyövät viisaat päänsä yhteen

2011-05-13T10:45:00.000-07:00

Erikoinen uutinen, mutta todella kiinnostava sellainen; Martin Scorsese ja Lars von Trier ovat tekemässä yhteistä elokuvaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole fiktioelokuva... Tai tavallaan on, sillä nämä alansa mestarit ovat tekemässä uusiksi Lars von Trierin dokumenttikokeilua, The Five Obstructionsia, jossa von Trier pakotti oppi-isänsä Jorgen Lethin tekemään uusiksi oman elokuvansa, The Perfect Humanin - viisi kertaa. Jokaista viittä remake-versiota varten von Trier asetti Lethille erinäisiä rajoitteita ja haasteita, joiden mukaan elokuvat piti tehdä. Kyseessä oli todella mielenkiintoinen kokeilu ja hyvä dokumentti, jota voi suositella jokaiselle, joka on vähääkään kiinnostunut elokuvan tekemisestä ja/tai Lars von Trierin sadistisesta huumorin- ja elokuvantajusta.

Se, että yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista ohjaajista (siis Scorsese, olet varmaan kuullut) on saamassa samanlaisen koettelemuksen tanskalaiselta visionääriltä, on todella kiinnostavaa. Vielä ei ole tietoa, mikä Scorsesen aikaisempi elokuva on joutumassa usean uusintaversion kohteeksi, mutta Taksikuskia on väläytelty projektin yhteydessä jo pari vuotta sitten. Kokopitkän leffan tekeminen kuulostaa vähän oudolta projektin luonteen huomioon ottaen (viisi kertaa Taksikuski?), mutta ehkäpä tarkoituksena onkin tehdä jokin tietty elokuvan osio viisi kertaa eri rajoitteilla ja säännöillä..? Tokihan ohjaajat voivat päätyä tekemään jonkin Scorsesen lyhytelokuvista uudelleen, mutta Taksikuskin arvo elokuvalle on niin iso, että tällainen projekti saisi jo pelkästään sen takia valtavasti huomiota. Paljon enemmän kuin se, että Scorsese tekee jonkin lyhytelokuvansa uudelleen viisi kertaa.

Koko projekti, ja erityisesti ajatus siitä, että pääsee näkemään, millaisia haasteita ja esteitä von Trier Scorseselle asettaa, on niin herkullinen, että itselleni on aika sama, mitä elokuvaa ohjaajat lähtevät tekemään. Valitettavasti dokkaria saa kuitenkin vielä tovin odotella, sillä Scorsese puuhailee parhaillaan Hugo Cabret'n parissa, ja siirtyy sitten tekemään Silence-elokuvaa, jonka pääosassa esiintyy Daniel Day-Lewis. The Five Obstructions (Part 2?) nähtäneen siis aikaisintaan vuonna 2013. Ensimmäisen dokkarin nähneenä jään kyllä innolla odottamaan.

Alla The Five Obstructions -dokumentin traileri:

Mikä Martin Scorsesen elokuva ansaitsisi vontriermäisen viisinkertaisen uusintaversioinnin?

Paul Thomas Andersonin seuraava on (rumpujen pärinää) The Master!

2011-05-10T09:36:00.000-07:00

... Ja arvatkaas mitä? Kuvaukset alkavat ensi kuussa. Nyt alkaa näyttää hyvältä.

The Master on saanut levittäjäkseen Weinstein Companyn, joka pienten talous- ynnä muiden vaikeuksien jälkeen alkaa palata peliin kovemmin kuin koskaan. Vuosi 2012 näyttää Harveyn poppoolle suht hyvältä; Tulossa on uusi leffa sekä Tarantinolta, Andrew Dominikilta että Paul Thomas Andersonilta. Nice.

Ja ketä saamme kiittää siitä, että sekä The Master että PTA:n Inherent Vice tullevat filmatuiksi? Tietysti maailman viidenneksi rikkaimman miehen, Larry Ellison tytärtä, Megan Ellisonia, joka nyt vain sattuu tykkäämään hyvistä elokuvista. Ellisonin Annapurna-tuotantoyhtiö on ollut tukemassa myös Coenien True Gritin matkaa kankaille, ja miljonääritytär on ilmeisesti jo ostanut Wong Kar Wain The Grandmastersin yhdysvaltojen levitysoikeudet. Bravo, Megan, noin sitä massia pitää viljellä! (Niin, jä vähäosaisille myös...)

Ja mitä muuta The Masterista..? Philip Seymour Hoffman on kiinnitetty elokuvan pääosaan, kuten on jo pitkään ollut selvää, mutta myös Joaquin Phoenixin palkkaaminen Hoffmanin esittämän uskonmiehen oikeaksi kädeksi on varmistettu. Tämä lienee Phoenixin paluu kankaille kuuluisan "romahduksen" ja I'm Still Here -dokkarin jälkeen..? En jaksa tarkistaa, mutta oletetaan niin.

Leffan oletettavasti vahvoja naisrooleja varten tähtäillään mm. Laura Derniä, Amy Adamsia, Lena Endreä ja Madisen Beatyä. Reese Witherspoon, jolle "mestarin" vaimon roolia aikaisemmin tarjottiin, ei näytä olevan enää pelissä mukana.

Anderson on pistänyt käsikirjoitusta uusiksi sillä aikaa kun uusia rahoituskuvioita on etsitty, ja ilmeisesti homma alkaa nyt näyttää hyvältä myös itse auteurin mielestä. The Master kertoo toisen maailmansodan taisteluista palaavasta miehestä, joka löytääkseen paikkansa sodanjälkeisessä Amerikassa, kehittää uuden uskonnon, joka yhdistää muitakin itsensä kadottaneita. Yksi näistä etsijöistä on entinen alkoholisti (Phoenix), joka ryhtyy Hoffmanin esittämän uskonmiehen ensimmäiseksi seuraajaksi.

Näin ne asiat sujuu. Ja kun Inherent Vicekin näyttäisi jo saaneen rahoituksensa kuntoon, on PTA:n faneille tiedossa hyvät ajat. Aijai.

Le Havre -maistiainen - Tuttua Kaurismäkeä ranskanmaalta

2011-05-10T08:54:00.000-07:00

En yleensä katso klippejä - usein en edes trailereita - tulevista elokuvista, mutta uusi Kaurismäki ranskalaisissa maisemissa kiinnostaa sen verran, että kun pikku maistiainen näin Cannesin kynnyksellä tuli YouTubeen, oli pakko vilkaista, miltä filkka näyttää. Sitä tuttua Kaurismäkeähän se on värejä ja tunnelmaa myöten - ja hyvä niin. Cannesin elokuvafestivaalit alkavat huomenna ja jatkuvat aina 22. päivään asti. Pysytään kuuloilla...

Mitä katsoin: Alice in Wonderland (2010)

2011-05-08T14:37:00.000-07:00

Mitä hemmettiä tämän elokuvan tuotannon aikana on tapahtunut?
Miten on mahdollista, että tällainen käsikirjoitus on saanut kenenkään hyväksynnän?
Onko Tim Burton sellaisessa asemassa, että kukaan ei kehtaa kertoa, millaista paskaa hän on tekemässä?

Tim Burtonin Alice in Wonderland on niin mielikuvitukseton, tylsä, huonosti leikattu ja suorastaan laiskasti ohjattu, että on aivan käsittämätöntä, että se on päässyt sellaisenaan teattereihin. Eikö yksikään tuottaja käynyt kurkkaamassa, mitä siellä studiossa oikein tapahtuu? No, ilmeisesti kävi, ja kaikki meni niin kuin piti, sillä Alice in Wonderland paukutti kassaan aivan älyttömiä summia. Joka on myös näin elokuvan nähtyäni aivan käsittämätötä. Jokainen palaute, jonka olen elokuvasta lukenut tai kuullut on lytännyt sen suunnilleen Tim Burtonin huonoimmaksi elokuvaksi, ja sanonut sen olleen täydellinen osoitus jälkeenpäin tehdyn 3D-käännöksen surkeudesta... Mutta ilmeisesti koko maailman vain piti käydä siellä teatterissa todistamassa ihan itse, miten laiska ja luotaantyöntävä kokemus se oikein onkaan. Ja onhan se. Aivan kamala.

Heti ensimmäiset kohtaukset saavat ihmettelemään, mitä ihmettä on käynyt ohjaajalle, joka on tehnyt Ed Woodin ja Edward Scissorhandsin kaltaisia elokuvia. Ohjaajalle, joka on aina osannut kertoa tarinan, ja tehdä siirapistakin jollain tavalla maagista. Alice in Wonderland on niin hengetön ja laiska, että se saa katselemaan kelloa jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Enkä edes liioittele. Ensimmäiset minuutit olivat todella raskasta aikaa tämän elokuvan ystävän elämässä. Huh, Tim Burton, minkä teit!

Sen lisäksi elokuva on todella ruma. Sen keinotekoinen ja mielikuvitukseton maailma kökköine efekteineen muistuttaa jotain 90-lukulaista fantasiasarjaa, jonka budjetti ei ole riittänyt ohjaajan vision toteuttamiseen edes puolitiehen asti. Mutta tämä ei ollut halpa elokuva, ei todellakaan. Ainoastaan totaalinen moka jokaiselta, joka sen tekemiseen on osallistunut. Kuvaus on samalla tavalla tylsää ja mielikuvituksetonta kuin kaikki muukin, mitä Ihmemaa katsojan eteen heittää. Ihan pätevän CV:n itselleen hankkinut kuvaaja Dariusz Wolski ei saa mitään irti Burtonin puolivillaisesta fantasiamaailmasta, mutta vaikeahan se on tehdä hyvää työtä, kun taustalla on pelkkää vihreää ja ohjaajana väsynyt goottivisionääri...

Jack Sparrow on varuillaan

Ja se käsikirjoitus?
... Joo, ei siitä sen enempää.

... No, okei, vähän enemmän.
Ensinnäkin, koko elokuva heittää roskikseen sen, mikä tekee Lewis Carrollin klassikosta niin mielenkiintoisen lastenkirjan. Alkuperäinen tarina on vain sarja mitä kummallisempia kohtauksia, jotka eivät oikeastaan kerro minkäänlaista tarinaa. Se on ehkä-hallittua täydellistä hölynpölyä, jonka maailma koostuu sanaleikeistä, joiden takana on mielikuvia olennoista ja hirviöistä. Oikeaa uhkaa ei ole, vaan hölynpöly ärsyttävine hahmoineen riittää vetämään hyvin mukaansa.
Linda Woolvertonin käsikirjoitus yrittää saada hölynpölyyn jotain järkeä, ja tuoda tarinaan ihkaoikeaa Hollywood-draamaa tekemällä Liisasta aikuisen ja heittämällä hänet uudelleen Ihmemaahan, joka tällä kertaa on paljon hurjempi ja synkempi paikka. Ongelma vain on siinä, että käsikirjoitus on draamassaan ja yrityksessään kirjoittaa jonkinlaista tarinaa niin sekava ja jännitteetön, että siitä tulee paljon pahempaa hölynpölyä kuin alkuperäisestä kirjasta. Eikä todellakaan hyvässä mielessä. Ei voin kuin ihmetellä, miten hemmetissä tämä käsikirjoitus on päässyt kenenkään käsistä tuotantoon... No, onhan siinä hulvaton, hieman erästä kuuluisaa merirosvoakin muistuttava kapinoiva hatuntekijä, vähän slapstick-komediaa ja lupaus isoista taisteluista... Hohhoijaa.

Mitäs muuta tästä vielä löytäisi?
No, Danny Elfmanin score.
Sanat mielikuvitukseton ja laiska tulevat mieleen...

Ja jos jotain hyvää pitää sanoa, niin Helena Bonham Carter on pieni valonpilkahdus tässä sotkussa. Mutta se pieni valonpilkahdus vain hukkuu kaikkeen muuhun paskaan, josta tämä elokuva pitää kiinni loppuun asti. Loppuun, jota en nähnyt, koska vein roskat, ja jätin elokuvan nauttimaan omasta mielikuvituksettomuudestaan.

Äitienpäivän elokuvavinkit!

2011-05-07T07:25:00.000-07:00

Mikäpä olisi parempi tapa ilahduttaa äitiä, ja vaikka koko perhettä, kuin katsoa yhdessä äitimäinen elokuva. Filmin rullaus tarjoaakin nyt kätevän listan, josta itse kukin voi poimia oman äitienpäiväelokuvansa sunnuntain kakkukestien jälkeistä ähkyä piristämään. Ja koska sunnuntait ovat tässä blogissa yleensä omistettu sunnuntain erikoisille, eivät nämäkään elokuvat täysin klassisia äitienpäivävalintoja ole. Hyvää vaihtoehtoäitienpäivää kaikille! (Oli muuten yllättävän vaikeaa keksiä elokuvia, joissa on hyviä äitihahmoja. Isänpäivänä samanlaista ongelmaa tuskin tulee vastaan... Mites se vahvojen naishahmojen tila elokuvissa?)

Aliens

Monet sanovat, että Alienin jatko-osa on ensimmäistä parempi, mutta sehän on ihan naurettava väite; James Cameronin sotilasfetissimäinen toimintaelokuva ei millään voita tunnelmallista ykkösosaa. Mutta Aliensissa on kuitenkin yksi elokuvahistorian parhaita ja pelottavimpia äitihahmoja luolassaan sikiävän kuningatar-alienin muodossa. Eikä pidä unohtaa, että Ripley on yksi ensimmäisiä elokuvien naissankareita, ja lopussa nämä kaksi äitihahmoa kohtaavat klassisessa ”kumpi on parempi äiti” -taistelussa. Tästä ei äitienpäiväfilkka parane!

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Onko äitisi scifin, toiminnan, kauhun ja huonon äijähuumorin ystävä? Niinpä.

Mother

Joon-ho Bongin elokuva esittelee äitihahmon, joka ei lopeta poikansa suojelua edes silloin, kun kaikki todisteet ovat häntä vastaan. Todellista äidinvaistoa, sanon minä. Mother on on korealainen sekoitus draamaa, komediaa, trilleriä – ehkä jopa pikkuisen kauhua. Sen rakenne on lähestulkoon täydellinen ja kerronaltaan se on uskomattoman hallittu kokonaisuus. Ensin pelottaa, sitten naurattaa, ja pian alkaakin itkettää ja naurattaa yhtä aikaa, kunnes ohjaaja Bong vetää katsojalta maton alta ja jättää tämän pitelemään leukaansa. Yksi viime vuoden ehdottomia helmiä!

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Joon-ho Bongin genrejä rikkova tyyli ja mustaakin mustempi huumori voi mennä äideiltä hieman ohi, mutta Hye-ja Kimin esittämä äitihahmo saattaa hyvinkin vedota niihin suojelevampiin äiteihin. Kannattaa kokeilla.

4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää

Cristian Mungiun rankka ja karu draama saattaa olla liian shokki kakun jälkeisiin sokeritunnelmiin, mutta ei tämän elokuvan katsomiselle väärää hetkeä voi valita. Oikeastaan jokaisen pitäisi nähdä tämä ihan vain siitä syystä, että tässä on elokuva, jonka jännite rakentuu koko sen keston ajan odotuksiin, joita ei ikinä täytetä, tai jotka lunastetaan jollain täysin odottamattomalla tavalla. Varoitus: Ei kovin helppo pala äitienpäiväksi.

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Hyvin mahdollista, mutta haluatko masentaa äitisi juuri äitienpäivänä?

Children of Men

Huraa, äidit! Millaisessa maailmassa oikein eläisimme, jos mahtavat mammat eivät olisi synnyttämässä tänne pieniä tulevaisuudentoivoja. No, katsopa Alfonso Cuarónin ohjaama Children of Men, niin saat vastauksen. Mutta jopa tässä synkässä tulevaisuudenkuvassa kaiken pahan keskeltä nousee toivo äidin ja tämän lapsen muodossa. Huraa, äidit!

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Ajoittainen väkivalta ja toiminta saattaa vieraannuttaa joitakin mammoja, mutta tehokas draama ja yleispätevä teema toivonpilkahduksineen toiminee äitiin kuin äitiin.

The Graduate

Vahvat äitihahmot? No, ensimmäisenä tulee mieleen yksi maailman kuuluisimpia ja useimmiten väärin muistettuja lauseita: ”Mrs. Robinson, you're trying to seduce me, aren't you?”. Mike Nicholsin klassikosta ei tarvinne sen kummempia kirjoitella. Se on lähes täydellinen.

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Jos ei, niin äidissäsi on jotain vikaa.

Psycho

Yksi elokuvahistorian muistettavimpia ja pelottavimpia äitejä ei oikeastaan edes esiinny koko elokuvassa. Hitchcockin kauhuklassikko on niin tuttu jokaiselle, että sen uudelleenkatsominen äitienpäivän kunniaksi käynee jokaiselle perheenjäsenelle.

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Tykkäsi varmaan jo ennen kuin olit syntynyt, vaikkei välttämättä uskallakaan katsoa uudelleen.

Little Children

Jotkut äidit käyttäytyvät kuin lapset, ja toiset rakastavat lapsiaan vaikka nämä rakastaisivat lapsia vähän väärällä tavalla. Todd Fieldin hieno, mustaa huumoria ja epäilyttäviä tilanteita sisältävä draama on todella tehokas kaikin puolin. Sen tapa käyttää usein halvalta haiskahtavaa kertojaääntä on suorastaan loistava, ja elokuvan hahmot ovat muutakin kuin vain isiä ja äitejä. Liian unohdettu helmi muutaman vuoden takaa.

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Jaa-a, nyt liikutaan aika vaikealla alueella. Kuinka suojeleva äitisi on, ja onko hän varoittanut sinua uima-altailla snorklaavista miehistä?

Black Swan

Darren Aronofskyn paras elokuva. Niin tehokas, että katselin tätä koko keston ajan leuka lattiassa ja silmät pyöreinä. Täydellinen yhdistelmä Aronofskyn aisteihin tunkevaa tykitystä ja hienovaraisempaa kerrontaa. Huh, miten hieno kauhuelokuva tämä onkaan! Ja jos pelottavista äideistä puhutaan, niin...

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Kuinka paljon äitisi kestää itsekidutusta ja äärimmäisiä pelkotiloja?

Home

Jokainen äitihän haluaa rakentaa täydellisen kodin, eikö niin? No niin haluaa myös Isabelle Huppertin esittämä Marthe tässä Ursula Meierin erikoisessa, mutta vangitsevassa elokuvassa, joka antaa katsojan arvailla ja arvailla loppuun asti. Home ei jakele suoria vastauksia, vaan kertoo tarinansa rauhassa hyvin kirjoitettujen hahmojen ja tapahtumien avulla. Kummallinen, mutta mieleenpainuva elokuva.

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Saattaa olla vähän liian ”out there” perinteisistä draamoista nauttivalle kodin rakentajalle, mutta jos jokin artsympi ajatustenherättäjä kiinnostaa, niin kannattaa kokeilla.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Quentin Tarantino haluaa Will Smithin - Häh?

2011-05-07T00:58:00.000-07:00

Suuresta Hollywoodista kantautuu tieto, että Quentin Tarantinon ykkösvalinta seuraavan elokuvansa, Django Unchainedin, pääosaan on kukapa muukaan kuin jokaisen äidin suosikkipoika, Will Smith. Mitään ei ole tietenkään lyöty lukkoon, mutta ilmeisesti tarjous osasta on lähtenyt Fresh Princen pöydälle, joten jäädään (pelolla) odottelemaan, mitä tapahtuu. Siis, onhan Will Smith ihan kiva vaihtoehto, jos tarvitaan kaikille sopivaa isähahmoa tai veikeää, mutta tarvittaessa kovaa poliisia, mutta Tarantino-leffan pääosa? Ja vielä tällaiseen rooliin? Itse näkisin mieluummin jonkun tuntemattoman naaman Djangon roolissa (en tosin ole lukenut käsistä, joten en tarkalleen tiedä millainen rooli on). Tai itse asiassa näkisin roolissa mieluummin melkeinpä kenet vain paitsi Bel Airin prinssin... Mutta ehkä Quentin tietää, mitä tekee...

Smith on kuitenkin yksi mailman suurimipia kassamagneetteja, joten pelkkä prinssin naama toisi varmasti julkisuutta ja kohua sekä tietysti niitä tärkeimpiä, eli rahoittajia, leffan ympärille. Eri asia tietysti on, miten paljon Smith on valmis tinkimään yleisestä parinkymmenen miljoonan palkkiostaan. Jotenkin en usko, että Weinsteiniltä irtoaa moisia masseja edes Tarantinon filkkaa varten - varsinkaan Grind Housen totaalisen floppaamisen jälkeen. Ja Smithillähän on parhaillaan Men in Black 3(D) työn alla, jonka jälkeen hänen pitäisi hypätä jälleen oikean-leikki-isän rooliin jossain M. Night Shyamalanin scifi-elokuvassa yhdessä sen uuden Karate Kidin kanssa. Aikataulut voivat mennä ristiin (sormet meni jo).

Jos Smith nappaa osan, tulee hän siis näyttelemään elokuvan nimiroolia, orjuudesta vapautettua Djangoa, joka lähtee yhdessä saksalaisen palkkionmetsästäjän (rooli ilmeisesti kirjoitettu Christoph Waltzille, vaikkei QT sitä myönnäkään) kanssa pelastamaan vaimoaan ilkeän plantaasinomistajan kynsistä. Luvassa on tarantinomainen katsaus amerikan rasistiseen historiaan, joten N-pommien voi odottaa lentelevän jopa enemmän kuin aikaisemmissa QT-filkoissa.

Myös Samuel L. Jacksonin nimeä on vähemmän yllättävästi pyöritelty plantaasinomistajan oikean käden roolituksen yhteydessä. Sen voin lukematta hyväksyä.

Eli Will Smith, Christoph Waltz ja Samuel L. Jackson... Herättääkö tunteita? Onko tällaisilla casting-uutisilla edes merkitystä ennen kuin leffa on purkissa, leikattu ja pyörii kankailla? Ei ehkä, mutta onhan tämä mielenkiintoista.

Silmät auki! - Festarikierrosten kiinnostavimmat, osa 2

2011-05-06T12:02:00.000-07:00

Silmät auki! pitää silmällä tulevia elokuvia, jotka ovat herättäeen Filmin rullauksen mielenkiinnon. Mukana on sekä isoja itsestäänselvyyksiä että pieniä festarisuosikkeja.

Katsaus tulevaisuuteen - ja osittain menneisyyteen - jatkuu tällä listalla. Mukana jälleen elokuvia, jotka on jo esitetty tai tullaan piakkoin esittämään jollain festareilla. Lopussa lisäksi myös pari elokuvaa, joiden toivoin olevan Cannesissa, mutta jotka eivät kuitenkaan sinne ehtineet. Aloitetaan:

Melancholia

Lars Von Trierin maailmanloppua odotteleva draama sisaruksista, joilla luultavasti ei ole kaikki hyvin. Trailerin perusteella elokuva näyttää todella mielenkiintoiselta yhdistelmältä triermäistä realistisuutta ja värikästä fantasiaa tai satua. Oletan, että helppoja ratkaisuja ei ole saatavilla, kun tämä ohjaaja pääsee pohdiskelemaan maailmanloppua draaman merkeissä. Yksi vuoden odotetuimpia omalla kohdallani.

Win Win

Thomas McCarthyn The Visitor on yksi lähivuosien ehdottomia suosikkejani. Taitavasti kirjoitettu ja hienosti ohjattu elokuva on niin aito, koskettava ja täynnä oikeaa elämää, että on sääli, miten se huomaamattomaksi se ilmestyttyään jäi. Aina hyvä Richard Jenkins tekee elokuvassa uskomattoman roolin.

Mutta tämä ei ole The Visitor, vaan McCarthyn uusi elokuva, Win Win. Paljonkaan en ole tarinasta halunnut etukäteen ottaa selvää (haluan, että se yllättää, kuten The Visitor teki), mutta kyseessä lienee samantyylinen hahmovetoinen draama - tai dramedy. Dramedia? No, ihan sama, odotukset ovat korkealla, ja leffan saama palaute on ollut erittäin positiivista. Onkohan tulossa Suomeen?

Turn Me On, Goddammit (Få meg på, for faen)

Oikeasti hyviä ja aitoja teini-iän kuvauksia tehdään todella harvoin, mutta silloin kun tehdään, tuntuvat ne poikkeuksetta tulevan pohjoismaista. Ainakin täällä on ymmärretty yksi teinielokuvien salaisuus: Älä palkkaa pääosaan kolmekymppisiä kiiltokasvoja. Ottakaa oppia americanpiet.

Juuri päättyneillä Tribeca-leffafestareilla parhaasta käsikirjoituksesta palkittu Turn Me On, Goddammit näyttäisi olevan laadukasta ja aitoa teinidraamaa tuttuun pohjoismaiseen tyyliin - ilman mitään hemmetin piirakkaa ja hassua isää.

Beauty Day

Ennen Jackassia, ja paaaljon ennen Exremeduudsoneita, Kanadan TV:ssä sekoili eräs Cap'n Video. Suomessa herra ei ehkä ole kovin tunnettu - eikä välttämättä missään Kanadan ulkopuolella - mutta tämän Jay Cheelin ohjaaman dokumentin saaman palautteen perusteella kyseessä on todella mielenkiintoinen hahmo, joka on ehdottomasti ansainnut oman elokuvansa. Tämä dokkari on kiinnostanut erityisen paljon, koska olen jo jonkin aikaa seurannut erittäin viihdyttävää Film Junk Podcastia, jossa elokuvan ohjaaja on vakkaripuhujana. Onkin hauska nähdä, että dokkari on muutaman festariesityksen jälkeen saanut todella positiivista palautetta. Pakkokatsottavaa, kunhan tämän vain jostain näkee.

Conan O'Brien Can't Stop

Conanin NBC:ltä saamien potkujen jälkeiseen aikaan, ja erityisesti hänen comeback-kiertueeseensa, keskittyvä dokumenttielokuva näyttää miehen tukan takaa. Miehen, joka taitaa siellä punaisen kuontalon takana olla ajoittain varsin vaikeaa ja haastavaa seuraa - jopa itselleen. En ole mikään suuri Conan-ohjelman fani, mutta pidän herraan kuitenkin todella hyvänä koomikkona ja esiintyjänä. Dokkari kelpaa kyllä.

You've Been Trumped

Saapa nähdä, miten nopeasti tämän ohjaajan ura tuhoutuu, kun Donald Trump päästää asianajajansa ja ties mitkä sotilaansa irti. Onnistuneesti internet-kampanjalla rahoitettu dokumentti käsittelee Trumpin ei-niin-kunniakasta taistelua rakentaa valtava golf-kenttä tarkoin ja hartaasti suojellulle maa-alueelle Skotlannissa. "Skotlannin Amazonin sademetsäksi" kutsuttua aluetta pidetään ympäristön kannalta todella tärkänä, mutta Trump jatkaa eteenpäin dollarinkuvat silmissään, vakuuttaen tekevänsä töitä ympäristön puolesta. Onko tässä tulevan presidentti? Toivottavasti mahdollisimman moni näkee dokkarin ennen kuin raha puhuu, ja se - tekijöineen - katoaa löytämättömiin.

The Trip

Michael Winterbottom, Steve Coogan ja Rob Brydon. 'Nuff said.
Suorastaan rakastan kolmikon edellistä elokuvaa, Tristram Shandyä, ja minulle riittää, että saan katsoa, kuinka Coogan ja Brydon pätevät toisilleen milloin mistäkin. Joten enköhän saa ainakin oman hupini tästä leffasta - tai siitä TV-sarjasta, josta tämä elokuva on leikattu. Taidankin laittaa sarjan tilaukseen pikimmiten!

Another Earth

Pienimuotoinen scifi-elokuva, jonka tieteiselokuvapuoli näyttäisi antavan raamit hahmovetoiselle draamalle, jossa ihmiset ja elämä on tehosteita tärkeämpää. Kannattanee odotella.

Sitten pari elokuvaa, joiden ilmestymisajankohdasta ei kai ole mitään tietoa, vaikka molempia hieman odoteltiin Cannesin ohjelmistoon.

On The Road

Walter Sallesin ohjaama sovitus Jack Kerouacin matkaklassikosta, jota ehkä kaikkien aikojen matkakirjaksikin voi kutsua. Tätä filmatisointia on odoteltu ja pyöritely pitkään, ja se on ollut jopa Francis Ford Coppolan "to direct" -pinossa aikoinaan. Nyt vanha mestari on elokuvassa vastaavana tuottajana.

Mitäpä tästä voi sanoa? Moottoripyöräpäiväkirjat ohjannut Salles lienee oikea henkilö tuomaan tämän päämäärättömän road-movien kankaille, mutta onko käsikirjoitus kunnossa, ja onko päämäärättömyydelle löydetty sisältöä ja kaarta? Toivotaan parasta.

The Grandmasters

Niin, tätä elokuvaahan tosiaan odoteltiin jo Cannesiin, mutta ei taida olla varmaa ovatko kuvauksetkaan vielä täysin purkissa. Fiilispohjalta elokuviaan tekevä Wong Kar Wai on ottanut aikansa tämän projektin kanssa, ja ilmeisesti Tony Leung joutui jopa velvotteiden takia poistumaan kuvauksista joksikin aikaa esiintyäkseen toisessa filmissä, palatakseen sitten takaisin Ip Manin kenkiin. The Grandmasters on Wong Kar Wain ensimmäinen täysverinen kungfu-filkka, ja se kertoo Bruce Leen kuuluisasta opettajasta, Ip Manistä. Uutta wongkarwaita odottaa aina innolla, vaikka tällä kertaa vakkarikuvaaja Christopher Doyle ei olekaan kameran takana hääräämässä. Kunhan tulee tämän vuoden puolella, niin olen tyytyväinen. Sitä ennen voi vaikka katsoa Chunking Expressin kymmenennen kerran.

Siinäpä noita. Tulevat ajat eivät elokuvien puolesta näytä ollenkaan synkiltä, vaikka maailmanloppua onkin tiedossa. Kyllä näillä kelpaa jatkaa vuoteen 2012...

Silmät auki! - Festarikierrosten kiinnostavimmat

2011-05-04T11:37:00.000-07:00

Silmät auki! pitää silmällä tulevia elokuvia, jotka ovat herättäneet Filmin rullauksen mielenkiinnon. Mukana on sekä isoja itsestäänselvyyksiä että pieniä festarisuosikkeja.

On hyvä välillä muistuttaa itselleen, miten paljon mielenkiintoisia elokuvia vuosittain tulee. Tämän vuoden festarikierrokset ovat tuoneet tietooni paljon pieniä ja isompiakin filkkoja, jotka pitää ehdottomasti nähdä – ja mielellään valkokankaalta. Jotkut niistä on jo esitetty festareille, ehkä useammallakin, ja saaneet hyvää palautetta, kun taas joidenkin ensi-iltaa saamme vielä odottaa. Näitä kelpaa odotella:

Dragonslayer

Tristan Pattersonin dokumentti seuraa nuorta kalifornialaista kundia, joka hengailee kavereidensa kanssa, dokailee, vetää vähän huumeita... ja skeittaa. Ilmeisesti aika paljon. Eikä muuta. Dokumentin on ohjaajansa mukaan "tarkoitus tallentaa päähenkilönsä uniikki ajatusmaailma ja säilyttää se filmillä. Se on uuden kalifornialaiden sukupolven muotokuva ja heidän ainutlaatuisuutensa juhlistus."

Dragonslayer on kevään aikana pyörinyt jenkkifestareilla ja saanut erittäin hyvää palautetta. Sitä kiitellään muun muassa sen rakkautta aihettaan kohtaan osoittamastaan lähestymistavasta ja hienosta kuvauksesta. Trailerissa on fiilistä. Suomen ensi-ilta? En näe tapahtuvan.

The Tree of Life

Terrence Malickin uusimmasta elokuvasta on luultavasti sanottu kaikki, mitä elokuvasta voi etukäteen sanoa. Ehdottomasti yksi vuoden odotetuimpia elokuvia. Onko kyseessä nostalginen perhedraama vai tarina maailmankaikkeudesta? Ehkä molempia.

Le Havre

Aki Kaurismäen uusin elokuva saa ensi-iltansa Cannesissa yllä mainitun The Tree of Lifen rinnalla. Kyseessä ei ehkä ole aivan yhtä kohistu elokuva, mutta eiköhän tätä euroopan taidepiireissä odoteta yhtä innolla. Tarina kuulostaa kaurismäkeläisen tehokkaalta. Tulisi vaan jo! Suomen ensi-ilta odotetusti Sodankylän elokuvajuhlilla.

Le Quattro Volte

Pohdiskeleva dokumenttielokuva elämän kiertokulusta ja yksinkertaisen elämän ikuisesta vaikeudesta. Muun muassa The New York Times hehkutti dokumentin voimaa. Ei tarvinne odotella Suomen kankaille.

Project Nim

Man on Wire -elokuvan ohjanneen James Marshin dokumentti simpanssista, jota kokeena kasvatettiin kuin ihmistä, jotta nähtäisiin kuinka paljon se voisi oppia. Mutta opettiko Nim enemmän ihmisiä?
Man on Wire oli todella tiivis jännäri, joten odotukset ohjaajan seuraavaa elokuvaa kohtaan ovat isot. Ihmisyyttä opettelevan simpanssin elämäkerta kuulostaa erikoisen hyvältä seuraajalta.

Norwegian Wood

Haruki Murakamin nostalgiantäyteiseen romaaniin perustuva elokuva, jonka musiikin on säveltänyt kukas muukaan kuin Radioheadin Jonny Greenwood. Mukana myös aikakaudelle tuttua musiikkia ja se Beatlesin biisi, josta kirja on nimensä lainannut. Norwegian Wood kuuluu mielestäni niihin Haruki Murakamin parempiin kirjoihin, joten odotan elokuvaversiota erityisellä mielenkiinnolla. Kriitikot ovat antaneet elokuvalle varsin puolilämpimän vastaanoton, mutta eiköhän se täytä jonkinlaisen nostalgisen Murakami-aukon. Suomen ensi-ilta heinäkuussa!

Nostalgia for the Light

Chileläiseen sielunmaailmaan, astronomiaan ja epätasapainoiseen historiaan uppoutuva dokumenttielokuva sijoittuu tähtien täyttämälle Atacaman aavikolle. Täysin vailla elämää oleva aavikko on erinomainen paikka tähtienkatseluun, ja dokumentti asettaa vierekkäin avaruuden tähdet ja aavikkoa tutkivat arkeologit. Kunpa tämän vain näkisi valkokankaalta!

Bellflower

En oikeastaan tiedä tästä elokuvasta paljoakaan, mutta sen saama festaripalaute on herättänyt mielenkiinnon. Kyseessä on todella pienen budjetin indie-elokuva, jossa kaksi kaverusta ajelee Mad Max -henkisellä autolla jonkinlaisissa maailmanlopun tunnelmissa.

Elokuvavuoden tunnelmointi jatkuu lähipäivinä osassa 2...

Wes Anderson ja Moonrise Kingdom - Uusi tyyli, uudet kujeet?

2011-05-03T07:48:00.000-07:00

Wes Andersonilla on nyt näytön paikka. Suurena lupauksena pidetty ohjaaja on alkanut saada kritiikkiä ihmisiltä, jotka ovat kyllästyneet katsomaan elokuvasta toiseen Andersonin uppoutumista tyyliinsä ja keskittymällä melkeinpä enemmän pienistä pienimpiin yksityiskohtiin kuin elokuvan kokonaisuuteen. Auteur teki eräänlaisen hypyn tuntemattomaan viimeisimmällä elokuvallaan, Fantastic Mr. Foxilla, joka oli Andersonin ensimmäinen animaatio - ja omasta mielestäni yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista - mutta sitä ennen ilmestynyt Darjeeling Limited antoi jo osviittaa, että ohjaajan rakkaus omaan tyylittelyynsä saattaa hyvinkin vielä kostautua. Itse tykkään jokaisesta Wes Andersonin elokuvasta, mutta Darjeeling Limited on niistä selkeästi heikoin.

Andersonin uusimman elokuvan, Moonrise Kingdomin (mahtava nimi!), kuvaukset ovat nyt alkaneet, ja tällä kertaa näyttäisi, että ohjaaja on hieman sekoitellut pakkaa, sillä suurin osa näyttelijöistä on ensimmäistä kertaa Andersonin maailmassa. Pääosissa nähdään erittäin mielenkiintoinen joukko, kun mukaan on tullut mm. Bruce Willis, Edward Norton, Tilda Swinton sekä Frances McDormand. Totta kai mukana ovat myös Anderson-vakkarit Bill Murray sekä Jason Schwartzman, ja onpa Owen Wilsonkin antanut ymmärtää, että tekee jonkinlaisen esiintymisen filkassa. Muutamasta vakkarikasvosta huolimatta roolitus vihjaa, että jotain uutta saattaisi hyvinkin olla tulossa, ja jotenkin saan elokuvan tarinan kuvauksesta vahvat fiilikset, että tyylillisesti tämä saattaisi olla jotain vähän maanläheisempää.

Moonrise Kingdom kertoo nuoresta pojasta ja tytöstä, jotka rakastuvat ja päättävät lähteä yhdessä karkumatkalle. Tämä aiheuttaa ison kohun pienellä New Englandin edustalla olevalla saarella, jossa he asuvat, ja saa koko kylän etsimään heitä - ja ohjaajan elokuvat tuntien myös itseään.

Andersonmaisesti mielenkiintoiseen roolitukseen kuuluvat myös ensikertalaiset Jared Gilman ja Kara Hayward, jotka näyttelevät elokuvan rakastunutta nuortaparia. Saa nähdä ovatko he todella pääosassa, vai ottavatko kylän vanhemmat isomman roolin tarinassa, jossa Wes Anderson siirtyy jo aikaisemmissa elokuvissaan paljon kanavoimaansa kultaisen 1960-lukuun. Oli miten oli, homma kuulostaa todella hyvältä, ja arvelen, että tulossa on jotain uuttakin. 60-luku, kultainen aurinko ja pari purjehduskenkiä, muuta en pyydä.

Kuten sanottua, leffan kuvaukset ovat jo alkaneet, joten Moonrise Kingdomia voinee odotella valmiiksi vuoden 2012 aikana. Sitä ennen voi vaikka katsoa alla olevan koosteen andersonmaisista hetkistä, tai pistää vielä paremmaksi ja laittaa pystyyn Wes Anderson -maratonin. Houkutteleva ajatus.

Osama Bin Laden on kuollut - Elokuva jo tekeillä

2011-05-02T11:27:00.000-07:00

Yksi ensimmäisiä asioita, joita näin tänä aamuna oli tuhannet ja tuhannet ihmiset juhlimassa valkoisen talon edessä lippujen, tähtisadetikkujen ja muun tilpehöörin kanssa. Ruudussa oli otsikko 'Osama Bin Laden killed'.

Hetkinen? Minkä takia mieleeni tulevat ensimmäisenä nämä videot?

Siinä maailmassa, jossa itse elän, ei tappaminen ole asia, jonka pitäisi saada ihmiset juhlimaan, huutamaan ylpeänä ja nostamaan lippuja salkoon. Mitä liikkuu ihmisen päässä, joka ylpeänä katselee sanomalehtiä, joiden etusivulla lukee isolla "Osama is dead, ROT IN HELL'.

En sano, että on sama asia juhlia tuhansien ihmisten joukkomurhaa ja terroristin kuolemaa. Mutta molemmissa on kyse vain siitä, mitä sinulle on opetettu. Asioita, joista on tehty pelkoa levittäviä mörköjä, joista eroon pääseminen luo ison yhteisen helpotuksen. Sellaisen helpotuksen, joka päästetään valloilleen huutamalla ja kerääntymällä tuntemaan turvallista yhtenäisyyttä - näyttämään, että nyt asiat on hyvin.

Nähtyäni aamun suorat lähetykset murhaa ja kostonkierrettä juhlivasta ihmismassasta, koin itse lähinnä tarpeen pitää hiljainen hetki ihmisyydelle.

No, ihmisyyden miettimiset sikseen. Seuraavaksi mieleeni tuli kysymys, mitenköhän kauan kestää, että Osaman murhasta tehdään elokuva? Sain vastauksen äsken. Se on jo käsikirjoitettu, ja ohjaajana häärii The Hurt Locker -elokuvasta Oscarilla palkittu Kathryn Bigelow.
Onko kyseessä äärimmäisen nopea käsikirjoittaja vai nerokasta ennakointia? Ei oikeastaan kumpaakaan.
Kyseessä on nimittäin Mark Boalin (The Hurt Locker) käsikirjoittama pienen budjetin indie-leffa, joka kertoo siitä aikaisemmasta epäonnistuneesta yrityksestä pussittaa Osama Bin Laden. Kuten arvata saattaa, on elokuva ollut suunnitteilla jo jonkin aikaa, ja nyt tuotantokin on ilmeisesti laitettu käyntiin, ja ensimmäisiä näyttelijäkiinnityksiäkin on jo tehty. Tarina ei tule varsinaisesti kertomaan Bin Ladenista, mutta elokuvan nimi, Kill Bin Laden, viittaa, että partasuu on ainakin hengessä mukana.

On kuitenkin mielenkiintoista nähdä, miten Osaman oikea kuolema vaikuttaa tämän pienen elokuvan tuotantoon. Kaappaako joku iso studio koko projektin ja muokkaa käsikirjoituksesta amerikkalaisen sankaritarinan, vai pistetäänkö koko homma jäihin, kunnes kuuma tilanne rauhoittuu. Mitä yleisö haluaa nähdä, nyt kun yksi maailman isoimmista möröistä on tapettu ja heitetty mereen? Kun liput on laskettu ja tähtisadetikut palaneet, pidetäänkö Osaman symboliselle kuolemalle hiljainen hetki, vai palaako pahuuden ilmentymä ikuisesti helvetissä, kun me jatkamme juhliamme maan päällä? Jäädään odottelemaan.

Sunnuntain erikoiset: TOISEN KERROKSEN LAULUJA (2000)

2011-05-01T04:53:00.000-07:00

Roy Andersson sanoo Erään rakkaustarinan kommenttiraidalla, että nykypäivänä elokuvakerrontaa ei taidemuotona käytetä läheskään niin vahvasti ja monipuolisesti kuin olisi mahdollista. On takerruttu tuttuun ja turvalliseen tapaan kertoa tarinoita, ja unohdettu taiteenlajin mahdollisuudet. Sen takia Andersson halusikin Toisen kerroksen lauluilla kokeilla kerronnan rajoja ja tehdä puhdasta taide-elokuvaa. Ja siinä hän onnistui.

Toisen kerroksen lauluja on kerronnaltaan äärimmäisen yksinkertainen, mutta myös niin täynnä kaikkea, ettei sitä mitenkään voi ensimmäisellä katsomiskerralla sulattaa. Jo 90-luvun Arla-mainoksista tuttu staattinen kamera ja valkoiset, kuolleita muistuttavat ihmiset ovat pääosassa tässä tarinassa. Elokuvassa on yksi kohtaus, jossa kamera liikkuu, muuten jokainen tapahtuma näytetään katsojalle liikkumatta, täysin objektiivisena ja ulkopuolisena tauluna. Ohjaaja on halunnut tavoittaa kirjallisen kerronnan vahvuuden, mutta esittää tilanteet niin kuin katsoisit niitä kaukaa ulkopuolelta. Ei yksityiskohtia, ei lähikuvia, vain se, mitä taulussa tapahtuu.

Elokuvassa ei varsinaisesti ole yksittäisiä hahmoja, joista katsoja voisi välittää. Se on sarja tapahtumia, jotka muodostavat laajan katsauksen maailman ja ihmisyyden nykytilaan. Yksi vaikuttavimpia kohtauksia - tai tauluja (olen tykästynyt ideaan kohtauksista elävinä tauluina) - on tapahtuma, jossa satavuotissyntymäpäiväänsä viettävä, ympärilleen pienen lapsen lailla pälyilevä, vanhus on vangittu pinnasänkymäiseen vuoteeseensa, ja häntä kunnioittamaan saapuu kokonainen joukko maanpuolustusväkeä, jotka luettelevat hänen rikkauksiaan ja saavutuksiaan. Niin, oli meillä miten paljon rahaa tai valtaa tahansa, päädymme jokainen tuohon tilaan ennemmin tai myöhemmin. Turhauttavaa?

Valtaa sekä oman ja muiden elämien täydellistä hallintaa hamuavat ihmiset esitetään luusereina, jotka kaatuvat omaan typeryyteensä ja ahneuteensa. Koko systeemi, jonka ihminen on ympärilleen luonut valtioineen, byrokratioineen ja taikauskoineen tuodaan alas tyylillä, jota Andersson kuvailee trivialismiksi. Ihmisen elämä muodostuu näistä triviaaleista yksityiskohdista, ja mitä jää jäljelle?

Tällaisia asioita Andersson nostaa kylmän absurdilla tyylillään esille enemmän ja vähemmän hienovaraisesti. Yleensä vähemmän. Mutta sen takia elokuva toimiikin niin loistavasti. Viesti on selvä, mutta kuvat on niin täynnä liikettä, ja ne näyttäytyvät niin irrallisina, että vaatii hieman päänvaivaa yhdistellä kaikki näkemänsä selkeäksi kokonaisuudeksi ja saada omat ajatuksensa tästä kaikesta muodostettua.

Jeesus on dumpattu ja ihmishistorian syyllisyys lähestyy

Kuten jo Anderssonin samalla tyylillä tekemät lyhytelokuvat ja mainokset, näyttää Toisen kerroksen lauluja upealta. Lähes kokonaan studiossa kuvattu elokuva saa ”aidon näyttämään epäaidolta ja epäaidon aidolta”, kuten eräs näyttelijä sen making of -dokkarissa ilmaisee. Anderssonin ja tämän kuvaajan visuaalinen silmä kohtausten asettelulle ja kokonaisuudesta erottuville yksityiskohdille on pettämätön. Kuvat yllättävät sekä herättävät tunteita ilosta surun kautta hämmennyksen ja saavat miettimään kaiken ympärillämme olevan absurdiutta.

Kaiken tämän syvän kylmyyden ja absurdin tarkastelun lisäksi Toisen kerroksen lauluja on todella hauska. Näyttelijöiden – joista monet ovat amatöörejä -ajoitus on aina kohdallaan, ja heidän tuskastunut matkansa läpi elämän on älyttömyydessään liian totta ollakseen vakavaa. Tai jotain.

Sillä niinhän se on, että ihmisen matka pelastukseen on pitkä ja turha.

Dokkarisuositus: Äänestä minua!

2011-05-01T03:34:00.000-07:00

Tässäpä yksi mielenkiintoisimpia vaalikampanjadokkareita koskaan. Sen sijaan, että seurattaisiin tunnettujen poliitikkojen loanheittokampanjoita ja väittelyitä, ottaa Äänestä minua! tarkkailuun wuhanilaisen ala-asteen luokan, jossa laitetaan pystyyn vaalit luokanvalvojan valitsemiseksi. Kolme lasta valitaan kilpailemaan tästä valtatittelistä, ja jokainen saa tuekseen luokkakavereitaan ja vanhempiaan. Voisi kuvitella, että tällaiset lasten vaalit sujuvat lähinnä hauskanpidon merkeissä, mutta nämä lapset eivät leikkiä laske. He lyövät vyön alle, laittavat vastustajansa itkemään ja tekevät listoja, joissa luettelevat muiden ehdokkaiden huonoja puolia hitaasti syömisestä huutamiseen. Ja tässä kaikessa ovat mukana myös ehdokkaiden vanhemmat, jotka kirjoittavat lapsilleen vaikeita puheita, ja opettavat näille, miten vaaleja voitetaan.

Dokumentintekijät ovat löytäneet todellisen helmen tästä pienestä luokasta, ja etenkin sen kolmesta päähenkilöstä. Ehdokkaat ovat täysin erilaisia, ja jokaisella on oma taktiikkansa voiton tavoittelemiseen. Yhteistä kaikille on kuitenkin jatkuva epävarmuus ja isot paineet, jotka heille asetetaan. Asiat, joista lapset puhuvat ja väittelevät eivät ehkä ole kovin isoja, mutta keinot saada ihmiset puolelleen ovat aikalailla samoja kuin missä tahansa isoissa vaaleissa. Jos et ole tarpeeksi hyvä, niin pidä huoli, että saat toisen näyttämään vielä huonommalta. Lasten keskinäistä kamppailua on sekä hauskaa, jännittävää että hieman pelottavaa seurata. Onko tämä demokratiaa?

Äänestä minua! löytyy Kolmas ulottuvuus -sarjasta, ja on katsottavissa kokonaiset kolme vuotta. Suosittelen kuitenkin katsomaan sen nyt heti. Elokuva menee hyvin jännittäväksi loppua kohden, eikä itkuiltakaan säästytä.

Django Unchained - Quentin Tarantinon seuraava elokuva

2011-04-30T16:33:00.000-07:00

Tarantinon itsensä rustaama nimilehti

Quentin Tarantinon seuraavasta projektista on ollut kaikenlaisia huhuja ja kuulopuheita, mutta nyt näyttäisi varmalta, että ohjaaja hyökkää seuraavaksi amerikkalaisen rasismin kimppuun elokuvassa Django Uchained. Filkka selvästikin lainaa nimensä vanhalta Django-italowesterniltä, joten voitaneen olettaa, että myöskin alkuperäisen Djangon tähti, Franco Nero, tekee huhutun esiintymisen tässä Tarantinon "southernissa" (toivoin kyllä, että elokuvan nimi olisi ollut ihan vain 'Southern').

Se nyt on varmaa, että Inglourious Basterdsissa vakuuttanut Christoph Waltz tulee näyttelemään yhtä elokuvan pääosaa, joten voitaneen olettaa (tai toivoa/uskoa), että muutkin projektin ympärillä velloneet puheet pitävät paikkansa, ja elokuvassa nähdään myös Treat Williams ja Keith Carradine.

Tästä siis tosiaan näyttäisi kehkeytyvän Tarantinon "orja-western", jota tässä onkin odoteltu. En yleensä liikoja innostu huhupuheista, mutta Tarantinon tapauksessa tällainen ennustaminen on aina hauskaa. Varsinkin, kun lähteet tuntuvat olevan melko varmoja asiasta, ja kuvaustenkin olisi määrä alkaa jo loppukesästä. Ja vaikka toivoisinkin Tarantinon siirtyvän eteenpäin western-innostuksestaan, on ohjaajan seuraava projekti aina jotain erikoista.

Jäädään odottelemaan, miten iso osa puheista pitävät paikkansa. Aika varmalta tämä homma kuitenkin vaikuttaa.

Transformers 3 -traileri - Ihan oikeesti?

2011-04-29T07:15:00.000-07:00

Heti alkuun täytyy sanoa, että mä tykkään elokuvista, joissa löydetään jotain ulkoavaruudellista, ehkä jopa sieltä ulkoavaruudesta, ja yritetään sitten säilyttää ja tutkia sitä, kunnes kaikki menee pieleen. Se on hyvä aihe, josta on tehty hyviä elokuvia... Ja sitten on Transformers: Dark (Side?) of the Moon.

En ole nähnyt vielä yhtään Transformers-elokuvaa, ja tämä traileri elokuvasarjan kolmannesta osasta on aika hyvä muistutus miksi.
Mitä helvettiä tässä trailerissa oikein tapahtui?
On kuu. On salaisuuksia. On Coenin veljesten vakkarinäyttelijät hakemassa palkkakuittinsa. On puhuvia robotteja. On joku uusi mimmi, jonka huulet näyttävät siltä, kuin olisivat jääneet oven väliin. On RÄJÄHDYKSIÄ. RÄJÄHDYKSIÄ. Kaikki RÄJÄHTÄÄ. Ja sen jälkeen näkyy, miten koko kaupunki RÄJÄHTÄÄ. BLAM! SVUSH! KABLAMMO!

No joo, pitäisi ehkä katsoa sarjan aiemmat osat, jos niistä löytyisi jotain komedia-arvoa esim. bongaamalla, kuinka monta rotustereotyyppiä Michael Bay saa tungettua yhteen leffaan halpojen naurujen toivossa. Pakollinen hauskan one-linerin heittävä musta mies, anyone?

Eiköhän tämä kuitenkin ole ensi kesän katsotuin elokuva, joten pakollisessa neljännessä osassa on vielä enemmän RÄJÄHDYKSIÄ. 3D:NÄ. AUTOJA, jotka RÄJÄHTÄÄ 3D:NÄ.

Lompakolla voi äänestää...

Mitä katsoin: Eräs rakkaustarina (1970)

2011-04-27T13:52:00.000-07:00

Tämä on rakkauskirje.

Sillä rakastin jokaista sekuntia tässä elokuvassa. Eräästä rakkaustarinasta ei löydy yhtään epäaitoa hetkeä tai tilannetta, mikä on aika uskomaton saavutus, kun pääosassa on kaksi nuorta teiniä. Nuoret pääosanäyttelijät ovat aivan uskomattoman hyviä rooleissaan. Niin aitoja ja vähäeleisiä, ettei missään vaiheessa tule ajatelleeksi heidän näyttelevän.

Ja se tunnelma! Kuvat viipyvät, katseet ovat pitkiä ja hymy on herkässä. Ja kesän lämpö sekä nuoruuden vapaus on tallennettu niin täydellisesti filmille, että se tulee TV:n läpi koko olohuoneeseeen. Jokainen lapsuuden kesäloma on kiteytettynä tähän parituntiseen, jokainen usvainen kesäaamu haisee elokuvan loppukohtauksessa - kohtauksessa, joka on samalla tavalla unenomainen kuin kaikki lapsuuden muistotkin. Erästä rakkaustarinaa katsoessa tulee hämmästelleeksi, miten onkaan voinut unohtaa niin paljon pieniä asioita, ja miten tarkkaan ne ovatkaan tässä elokuvassa esitetty. Tavallaan elokuva on nostalgiatrippi aikaan, jota en ole edes elänyt, mutta joka on täysin ajaton. Sen tunnelma muistuttaa paljon Fannyn & Alexanderin kuuluisaa joulujuhlaa. Sekin vei aikaan ja paikkaan, jossa en ollut ikinä käynyt, mutta joka tuntui kuitenkin omalta kaukaiselta muistolta. Ehkäpä siitä tunnistaa nerokkaan kertojan.

Ja juuri kun alkaa kuvitella, että Eräs rakkaustarina on vain nuoren rakkauden haikeaa tunnelmointia, se synkistyy, ja löytää jotain, joka on sitä kesälomaromanssiakin aidompaa. Se löytää sen aamuyön hetken, jolloin juhlat on juhlittu ja vitsit on kerrottu. Ja se hetki on aivan yhtä aito kuin se nostalginen kesälomakin. Sen muistaa samalla tavalla omasta lapsuudestaan - hieman unenomaisena, mutta täysin aitona.

Roy Anderson on ehkä nykyään tunnettu upean kylmistä ja absurdeista ihmisyyden kuvauksistaan, mutta 70-luku oli myös tälle erikoiselle ohjaajalle lämmintä aikaa. Eräs rakkaustarina on täydellisen ajaton ajankuva.

Sofia Coppola ja Kirsten Dunst yhdessä taas - Katso kuvat!

2011-04-25T02:31:00.000-07:00

(Päivitys: Kävi ilmi, että koko uutinen uudesta projektista oli yhtä totta kuin lupaukseni niistä kuvista. Pieni pääsiäispila joltain, joka oli keksinyt tehdä feikin twitter-tilin ja kirjoittaa seitsemän sivua kammottavaa käsikirjoitusta. Ja koko internetmaailma meni lankaan... Ainakin muutamaksi tunniksi. Ei siis Coppolaa, Dunstia tai kuvia tässä bloggauksessa, jatketaan eteenpäin.)

Tämä bloggaus ei sisällä kuvia.

Paul Thomas Andersonin yhteydessä kirjoittelin siitä, miten vaikeaa tällaisilla auteur-ohjaajilla on saada juttujaan liikkeelle, mutta Sofia Coppola tuntuu liikkuvan varsin sulavasti projektista toiseen. Asiaan tietysti voi vaikuttaa se, että jokaisen filkan rahoittajana on toiminut iskän omistama American Zoetrope, mutta sitäkään ei voida kiistää, etteikö tytär-Coppola olisi oikeasti lahjakas ohjaaja. Somewhere on itseltäni vielä näkemättä, mutta Virgin Suicides ja Lost in Translation ovat molemmat erinomaisia tunnelmateoksia, ja tykkäsin jopa Marie Antoinetten makeasta, joskin hieman tyhjästä, popmaailmasta.

Onkin mukava kuulla, että Sofia Coppolan seuraava on jo työn alla ja käsikirjoitus on parhaillaan naputeltavana. Elokuvan nimi on ainakin alustavasti Secret Door, ja pääosaan on kiinnitetty Coppolan elokuvissa aina vakuuttanut Kirsten Dunst. Mitään muuta en projektista tiedä. Jossain pyöri seitsemänsivuinen käsikirjoituksen alku, jotka ilmeisesti olivat Secret Doorin ensimmäiset sivut, mutta en nyt tähän hätään niitä mistään löytänyt. Sofia Coppolan ohuet käsikirjoitukset tuntien, kyseessä saattoi hyvinkin olla iso osa koko käsikirjoitusta. Somewheren kässäri taisi nimittäin olla tukevat 44 sivua.

Hyvä tietää, että jossain asioita kuitenkin tapahtuu.

Paul Thomas Anderson yhä Kubrickin jäljillä - 65mm kamera testissä

2011-04-24T09:40:00.000-07:00

Perinteisen filmin ystäville hyviä uutisia. Ehkä...

Stanley Kubrickin saappaita jo There Will Be Blood- elokuvallaan tähyillyt Paul Thomas Anderson on bongattu operoimasta ja testailemasta 65mm kameraa. Sitä samaista kameraa, jolla kuvattiin myös Kubrickin 2001: A Space Odyssey. Tämähän ei välttämättä tarkoita mitään, mutta parhaimmassa tapauksessa se tarkoittaa sitä, että PTA:n seuraava elokuva kuvataan kokonaan isolle filmille. Ohjaaja on aina ollut filmin käytön puolestapuhuja, joten ehkäpä... Niin, sen enempää tietoa asiasta ei ole.

Sen huhut kuitenkin kertovat, että tätä 65mm projektia ei tule kuvaamaan Andersonin vakkarikuvaaja Robert Elswit, joten ehkä kyseessä on jotain ihan muuta kuin PTA:n seuraava pitkä elokuva. Ehkä mainos..?

No, oli miten oli, pian saamme luultavasti tietää, mikä se Paul Thomas Andersonin seuraava elokuva on. Pitkään tekeillä ollut The Master, siis PTA:n "skientologia-elokuva", oli jo pitkällä valmisteluvaiheissa, kunnes sen tuotanto yllättäen pysäytettiin. Uutiset kertoivat silloin, että Anderson ei ollut täysin tyytyväinen käsikirjoitukseen, ja tunsi, että projekti tarvitsi vielä lisää aikaa, mutta myös rahoitus oli yksi ongelmista. Tuotannon stopin jälkeen osa näyttelijöistä myös katosi muihin hommiin.

Sitten tuli Inherent Vice, PTA:n sovitus Thomas Pynchonin samannimisestä romaanista. Käsikirjoitus on ilmeisesti valmis, ja elokuvaa on pidetty varmasti Andersonin seuraavana ohjauksena. Pääosaan on kaavailtu ainakin Robert Downey Jr:ia.

Mutta, jokin aika sitten The Master nousi jälleen tapetille, kun Joaquin Phoenixin sanottiin tulleen Philip Seymour Hofmanin rinnalle elokuvan castiin. Samoihin aikoihin saatiin myös tietää, että eräs amerikkalainen miljonäärityttö sattui tykkäämään sen verran PTA:n elokuvista, että päätyi heittämään ison tukun dollareita elokuvan kassaan. Joten tuotanto on mahdollisesti laitettu taas käyntiin.

Menee vähän vaikeaksi, mutta niiinhän se tuntuu näinä päivinä menevän muillakin lahjakkailla ohjaajilla, joiden elokuvat ovat edes vähän valtavirran ulkopuolella. Se on sääli. Mutta oli Paul Thomas Andersonin seuraava elokuva mikä tahansa, se on oman odotuslistani kärkipäässä.

Sunnuntain erikoiset: DOGTOOTH (2009)

2011-04-24T01:49:00.000-07:00

Kädessäsi on tuntemattoman perheen valokuva-albumi, johon on ikuistettu hetkiä perheen arjesta vuoden ajalta. Periaatteessa kaikki on normaalia; kuvissa on ihmisiä, tavaroita, tapahtumia. Mutta oikeastaan mikään ei ole normaalia, sillä kukaan ei näytä tuntevan toisiaan, kenenkään välillä ei ole oikeaa yhteyttä. Jokaisen normaalin tilanteen taustalla on outo tunne, että kaikki ole niin kuin pitää, ja kaikki tulee vielä päättymään huonosti. Jokaisen valoisan, värikkään, upeasti otetun kuvan edessä on outo kalvo, jonka läpi mikään ei kuvastu niin kuin pitäisi.

Siltä tuntuu Yorgos Lanthimosin Dogtooth.

Dogtooth ei ole varsinaisesti kauhuelokuva, mutta silti se pelottaa. Se ei myöskään ole varsinaisesti komedia, mutta jatkuvasti se naurattaa. Mikään tavallinen draamakaan se ei todellakaan ole, vaikka hahmoista alkaakin oudolla tavalla välittää. Dogtooth on elokuva tekijältä, jolla on ollut selkeä visio ja teema. Sille visiolle omistaudutaan täysin, aivan loppuun asti, eikä mitään anneta helpolla. On tällainen perhe, näin he käyttäytyvät, ja entä jos...? Yritä itse päätellä loput.
Dogtooth on rakennettu niin, että toisistaan irrallaan olevat kohtaukset muodostavat kuvan tästä perheestä ja heidän elämästään. Sen rakentuu jatkuvan ”entä jos...”, ”ei kai...” ja ”näin on pakko käydä...” -jännitteiden varaan. Taustalla on koko ajan jotain pahaenteistä, jopa kaikista hauskimmissa hetkissä - ja niissä ehkä kaikista eniten. Huomaat nauravasti, ja miettiväsi sen jälkeen, että nauroitko, koska jokin oli hauskaa, vai koska tunsit olosi niin epämiellyttäväksi. Tapahtumilla ei välttämättä ole mitään raameja - monia niistä ei osaa yhdistää mihinkään pitkään aikaan - mutta kaikki nivoutuvat lopulta yhteen katsojan mielessä. Albumin sadat otokset muodostavat ehjän kuvan tästä perheestä, vaikka yksin ne ovatkin vain irtonaisia sirpaleita.

Dogtoothissa on paljon asioita, jotka saattavat järkyttää, mutta se ei missään nimessä tunnu shokkihakuiselta. Asiat, jotka tapahtuvat tuntuvat välttämättömiltä, jopa yllättävyydessään odotetuilta. Ja siitä syntyy iso osa elokuvan pahaenteisestä tunnelmasta. On perhe, jonka lapset puhuvat kuin robotit, näyttämättä minkäänlaisia tunteita ilmeillään tai eleillään. Sen sijaan tunteet osoitetaan muun muassa väkivaltaisina purkauksina. Aivan kuten ”normaalissa” elämässä.

Dogtoothin absurdeista tapahtumista huolimatta se tuntuu kuitenkin täysin realistiselta. Jos ihminen kasvatettaisiin ilman minkäänlaista kontaktia oikeaan ulkomaailmaan, niin luultavasti oma maailmasi näyttäisi juuri tältä. Miten helppoa olisikaan opettaa omalle lapselleen sanoja väärin ja sekoittaa tämän sanasto täysin. Lentokoneita voisi väittää pieniksi muovileluiksi, jotka silloin tällöin tippuvat takapihalle. Kissaa voisi kutsua maailman vaarallisimmaksi metsästäjäksi, ihmisen pahimmaksi viholliseksi. Miksei? Dogtooth on eräänlainen vääristynyt komedia, joka käsittelee perhearvoja ja perheen käsitystä meidän maailmassamme – sitä vaikutusta, mikä kasvatuksella ja kasvuympäristöllä on meihin jokaiseen. Se tekee sen absurdista lähestymistavastaan huolimatta pelottavan realistisesti. Ja silti se naurattaa.

Dogtoothin voi katsoa komediana, kauhuelokuvana tai draamana. Sen voi katsoa taideteoksena ja kannanottona. Sen voisi jopa katsoa pelkästään sen tunnelmallisen kuvauksen takia. Mutta suosittelen kuitenkin unohtamaan genret, tyypit ja odotukset, ja katsomaan sen sellaisena kuin se edessäsi aukeaa. Se on vähän niin kuin selaisi tuntemattoman ihmisen kummallista valokuva-albumia – outo, mutta vangitseva kokemus. Ehdoton sunnuntain erikoinen.

Alan Partridge tekee comebackin!

2011-04-23T14:30:00.000-07:00

A-ha!

Voisin melkeinpä kutsua itseäni Steve Coogan -faniksi, vaikka koomikon Hollywood-ura onkin ollut varsin epäonnistunut ja täynnä tusinakomedioita. Mutta aina kun hän palaa brittijuurilleen, ja tekee komediaa vaikkapa Michael Winterbottomin kanssa, on tuloksena pelkkää timanttia.

Senpä takia olenkin innoissani, että Steve Cooganin ehkäpä tunnetuin ja paras roolihahmo, Alan Partridge, tekee paluun. Tällä kertaa kuitenkin elokuvan muodossa. Leffastahan on huhuiltu jo pitkään, mutta nyt Coogan on itse varmistanut, että käsikirjoitus, jota Coogan kirjoittaa yhdessä Pete Baynhamin (Borat) ja Armando Ianuccin (mm. I'm Alan Partridge) kanssa, on jo tekeillä, ja itse elokuvan kuvausten olisi tarkoitus alkaa ensi vuonna. Juonesta Coogan ei ole paljastanut muuta kuin sen, että elokuvassa Partridge palaa kotikaupunkiinsa Norwichiin. Oletan, että radio"tähti" ei saa kuninkaan vastaanottoa, vaikka sellaista saattaisi itse odottaakin.

Jäädään odottelemaan... Mutta ennen sitä -

Beastie Boys -leffa on täällä - katso ennen kuin muut ehtii

2011-04-21T09:55:00.000-07:00

Pätkä on nyt virallisesti Poikien toimesta netissä!
Ja mitäs siitä sanoisi?

Jos et tykkää Beastie Boysista, älä katso.
Jos odotat oikeasti hyvää elokuvaa, älä katso.

Jos Beastie Boys maistuu, anna mennä.
Jos nautit starojen bongailusta, anna mennä, niitä riittää.
Jos Beastie Boys maistuu, mikset katso jo!?

Okei, pätkän kuvanlaatu on aika heikko, joten mitään visuaalista nautintoa sen katsomisesta näin laittomasti tuskin saa, mutta fiilis on ainakin juuri sitä, mitä toivoinkin; video on beastieboysisque viimeiseen asti. Huonoa läppää, outoja siirtymiä, lisää huonoa läppää ja sitäkin enemmän tiukkaa soundia. Vanhat ukit osaa vielä.

Leffaahan tästä ei saa tekemälläkään, mutta mitä siitä, kaikilla näytti olleen hauskaa. Tsekkaa.

Sotadokumentaristi Tim Hetherington kuollut Libyassa

2011-04-21T00:40:00.000-07:00

Lisää huonoja uutisia Libyasta. Restrepo-elokuvastaan Oscar-palkinnon saanut arvostettu journalisti, Tim Hetherington, on kuollut Misratan kaupunkiin tehdyssä raketti-iskussa. Pommeihin menehtyi myös amerikkalainen valokuvaaja Chris Hondros.

Hiljaisen hetken lisäksi voi vaikkapa katsoa Hetheringtonin kokeellisen Diary-lyhytelokuvan, joka käsittelee tekijänsä muistoja ja kokemuksia sotakentiltä.

Diary (2010) from Tim Hetherington on Vimeo.

Beastie Boys -leffa saa ensi-iltansa tänään - silmät auki

2011-04-20T06:44:00.000-07:00

Nyt kaikki internetkorvat hörölle, sillä tänä yönä jenkkilän aikaa saa ensi-iltansa Beastie Boysin beastieboysmainen lyhytelokuva Fight For Your Right Revisited. Leffa esitetään useilla MTV:n kanavilla, ja ilmeisesti sen sensuroimaton versio esitetään Comedy Centralilla joskus aamun pikkutunneilla.
No, mähän en jenkeissä asu, mutta eiköhän sen yksi jos toinenkin katsoja pistä tallentumaan ja heitä YouTubeen tai johonkin muuhun levitysihmeeseen. Jäädään odottamaan.

Ja jos sitä ei yleisiltä sivuilta löydä, mutta joku löytää sen jostain, niin linkkiä tänne, kiitos! Olen ehkä liiankin innoissani tästä leffasta, mutta minkäs teet, Beastie Boysilta ei liian usein uutta matskua - tahi leffaa - tule.

Hot Sauce Committee part 2 toukokuun 3. päivä. Tämä on mainos.

TV-pettymys: Väärä Grey Gardens!

2011-04-19T06:44:00.000-07:00

Grey Gardens!

Grey Gardens?

Olin jo innoissani kirjoittamassa blogihistoriani toista TV-vinkkiä, kunnes linkkejä etsiessäni älysinkin, että tänään TV:stä tuleva Grey Gardens ei olekaan paljon kehuttu dokumenttielokuva Grey Gardens, vaan HBO:n tuottama fiktioversio, jossa palloilee mm. Drew Barrymore. Ei kiitos.

Noh, onneksi Criterion on julkaissut sen oikean Grey Gardensin jenkkien puolella. Pitänee laittaa posti laulamaan.

Ja onhan mulla itse asiassa jotain vinkattavaakin. Huomenna nimittäin Ylen Dokumenttiprojektissa Miesten vuoro. Nice.

Mitä katsoin: Darkon (2006)

2011-04-17T04:59:00.000-07:00

Olisi todella helppoa tehdä tästä aiheesta vain video, jossa nauresksellaan aikuisille ihmisille, jotka lähtevät metsään tai futiskentälle leikkimään fantasiasotaa. Satoja nörttejä huitomassa toisiaan pehmustetuilla miekoilla ja huutelemassa osumakohtia ja miekkojensa tehoja. Välillä Darkonin fantasiamaailman klaanien johtajat kohtaavat ja haastavat toisiaan sotaan ja yhteistyöhön, kun samalla maagit keräävät reppuunsa pehmeitä heitettäviä tulipalloja ja mustat haltiat puhuvat haltiakieltään ja...

Okei, eihän näille voi olla nauramatta edes vähäsen.

Mutta siitä tässä dokumentissa ei onneksi ole kysymys, sillä sellainen lähestyminen ei kantaisi kovin pitkälle, eikä sillä mitenkään olisi mahdollista päästä näiden henkilöiden lähelle.
Sen sijaan Darkon lähestyy kohdettaan halunaan näyttää näiden ihmisten innostus ja omistautuminen harrastukselleen... Tai oikeastaan elämäntavalleen. Sillä kuten monien muidenkin roolipelien ja leikkien takana, myös Darkonin maailman ihmisten taustalla on sosiaalisia ongelmia, yksinäisyyttä ja epäonnistumisia. On nuori, yilpainoinen mies, jolla ei ole ollut elämässään yhtään oikeaa ihmissuhdetta, mutta joka Darkonin kautta on alkanut ystävystymään jonkun kanssa (tosin vain ja ainoastaan hahmonaan, ei oikeana ihmisenä), on yhä kotonaan asuva, entinen strippari yksinhuoltajaäiti, on perheyrityksestään potkut saanut kahden lapsen isä... Lista jatkuu.
Darkon käsitteleekin onnistuneesti juuri sitä tunnetta, että tämän leikkimaailman kautta nämä ihmiset tuntevat hallitsevansa elämäänsä – vaikkakin vain fantasiahahmona leikkimaailmassa – kun he eivät sitä tosielämässä onnistu tekemään. ”Kaikki haluavat olla sankareita”, toteaa eräs dokumentin hahmoista. Ja niinhän se on.

Darkon ei kuitenkaan ole vain dokumentti, jossa ulkopuolisena pääsee katsomaan nörttien leikkejä ja outoa elämäntapaa. Se tavallaan tekee katsojasta yhden näistä nörteistä. Se tekee sen eeppisesti kuvatuilla taistelukohtauksilla ja elokuvamaisilla juonitteluilla, jotka ovat varmasti saaneet dokumentin hahmot eläytymään entistä enemmän rooleihinsa ja auttanut heitä myös avautumaan ihmisinä. Kuuntelin jokin aika sitten haastattelun, jossa tekijät puhuivat, miten ”darkonit” olivat hyvin epäileväisiä koko projektia kohtaan, ja ymmärsivät hyvin millaisina nörtteinä heidät näytettäisiin, mutta kun he näkivät taistelukohtauksia varten paikalle tuodut kraanat ja dollyt, muuttui epäileväisyys innostukseksi. Vihdoin aikaisemmin vain heidän mielissään olleet fantasiataistelut tuotaisiin kaikkien nähtäväksi kuin sormusten herrassa konsanaan.
Ja kyllähän ne taistelut hidastuksineen ja ajoineen eeppisiä ovatkin. Ja ainakin itse olin täysillä mukana jokaisessa. Elokuvan draama toimii.

Sota vetää vakavaksi

Se mikä tuo dokumenttiin vielä yhden mielenkiintoisen kerroksen on se, että lopulta juuri se kilpailu ja paremmuudentavoittelu, jota nämä ”sosiaalirajotteiset” ihmiset ovat paenneet, ottaa vallan myös Darkonin maailmassa. Tämä aiheuttaa kinaa sekä fantasiahahmojen että oikeiden ystävien ja ihmisten väillä. Joku itkee sitä, miten hänet ohitetaan huonompana ihan kuin oikeassakin elämässä, ja joku haluaa vaihtaa klaania, koska haluaa enemmän valtaa. Kaikki ei siis ole hyvin edes itse luodussa leikkimaailmassa, johon nämä ihmiset ovat paenneet. Sillä lopulta ihminen haluaa valtaa, kunnioitusta ja ehkä vähän rahaakin, oli se missä maailmassa tahansa. Ja joskus sen takia joutuu vähän tappelemaan - ehkä jopa lyömään veljeltään hampaat sisään...

Hatunnosto dokumentille sen rehellisyydestä ja hyvästä lähestymistavasta. En ehkä itse pukeudu huomenna, en ylihuomennakaan, ritariksi tai örkiksi, mutta jos joku niin tekee, niin siitä vaan. Kunhan muistaa seikkailla.

Dokkarisuositus: Dinosaur Curtains

2011-04-16T08:20:00.000-07:00

Hahmot. Tarina. Rakenne.

Ross-veljesten Dinosaur Curtains on hienoa työtä. Tykkäsin todella paljon.
Kannattaa katsoa.

Veljekset ovat tehneet myös paljon kehuja saaneen pitkän dokumenttielokuvan, 45365:n, mutta eihän sitä tietenkään mistään näe. Sääli, se vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Cannesin lineup näyttää hyvältä - Kaurismäki mukana kilvassa

2011-04-14T07:39:00.000-07:00

Kroisanttibileet lähestyy, ja varsinkin kilpailusarja on täynnä paljon mielenkiintoisia filkkoja. Ehkäpä parhaita uutisia ovat Terrence Malickin Tree of Lifen, Aki Kaurismäen Le Havren, Nicholas Winding Refnin Driven ja Takashi Miiken Harakirin ottaminen mukaan.
Tree of Life on ollut aika selvä Cannes-ensi-ilta, mutta Le Havresta olen ollut ihan pihalla. Drive vaikuttaa siltä, että saattaa olla yksi vuoden isoimpia yllätyksiä. Ohjaajan Bronson ei ehkä ollut täydellinen, mutta antoi esimakua vahvasta tekijästä. Takashi Miikeltä taas voi odottaa ihan mitä vain. Lieköhän kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kulttiohjaajan leffa esitetään Cannesissa? (päivitys: Kyseessähän on tietysti remake Masaki Kobayashin samannimisestä elokuvasta vuodelta 1962. Outo veto Miikeltä.)

Niin, ja kilpailuss on myös tietty Lars Von Trierin Melancholia, jonka traileri jätti korkeat odotukset.

Koko lista osallistujista alla:

In Competition:
“The Skin That I Live In” - Pedro Almodovar
“L’Apollonide”” - Betrand Bonello
“Footnote” - Joseph Cedar
“Paterre” - Alain Cavalier
“Once Upon A Time In Anatolia” - Nuri Bilge Ceylan
“The Kid With The Bike” - The Dardenne Brothers
“Le Havre” - Aki Kaurismaki
“Hanezu no Tsuki” - Naomi Kawase
“Sleeping Beauty” - Julia Leigh
“Tree of LIfe” - Terrence Malick
“La Source de Femmes” - Radu Mihaileanu
“Polisse” - Maïwenn Le Besco
“Harakiri” - Takashi Miike
“We Have A Pope” - Nanni Moretti
“Melancholia” - Lars Von Trier
“This Must Be The Place” - Paolo Sorrentino
“Drive” - Nicholas Winding Refn
“We Need To Talk About Kevin” - Lynne Ramsay

Un Certain Regard:
“Restless” - Gus Van Sant
“Martha Marcy May Marlene” - Sean Durkin
“The Hunter” - Bazur Bakuradze”
“Halt auf freier Strecke” - Andreas Dresen
“Skoonheid” - Oliver Hermanus
“Hors Satan” - Bruno Dumont
Les Neiges du Kilimandjaro” - Robert Guédiguian
“The Days He Arrives” - Hong Sang-Soo
“Bonsai” - Christian Jimenez
“Tatsumi” - Erik Khoo
“En maintenant, on va ou?” - Nadine Labaki
“Ariang” - Kim Ki Duk
“Loverboy”- Cătălin Mitulescu,
“Toomelah” - Ivan Sen
“Yellow Sea” - Na Hong-Jin,
“Miss Bala” - Gerardo Naranjo,
“L’exercice de l’Etat” - Pierre Schoeller,
“Oslo, August 31st” Joachim Trier
“Travailler fatigue” - Juliana Rojas, Marco Dutra

Out of Competition:
“The Beaver” - Jodie Foster
“The Artist” - Michel Hazanavicius
“Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides” - Rob Marshall
“La Conquete” - Xavier Durringer
“Kung Fu Panda 2: The Kaboom Of Doom” - Jennifer Yuh

Special Screenings:
“Labrador” - Frederikke Aspock
“Le maître des forges de l’enfer” - Rithy Panh
“Un documentaire sur Michel Petrucciani” - Michael Radford
“Tous au Larzac” - Christian Rouaud

Päivitys: Ja yksi elokuva, joka saattaa hyvinkin saada ensi-iltansa Cannesissa on hämmentävän hienolla Dogtooth-elokuvallaan vakuuttaneen Yorgos Lanthimosin uusin, Alps. Toivotaan, että filkka ehtii valmiiksi kroisanttia varten.

Aakkosten parhaat elokuvat

2011-04-14T06:53:00.000-07:00

Internetin blogiviidakossa kiertelee tällainen lista parhaista elokuvista. Tarkoituksena on siis heittää kehiin aakkoset ja valita jokaiselle kirjaimelle oma suosikki. Mä halusin mukaan hauskanpitoon, joten tein omat aakkoseni ihan fiilispohjalta. Joissain kirjaimissa vedin mukaan villin kortin tai heitin kehiin jonkin filkan ihan tämänhetkisten fiilisten mukaan, mutta listasta tuli aika kelpo. Hyviä alkukirjaimia kaikki. Katso vaikka.

Apocalypse Now

Toista tällaista tuskin koskaan tulee. Käsittämättömän isosta ja vaikeasta tuotannosta tuli jotain ainutlaatuista. Pelottava matka ihmismieleen.

Black Narcissus

Täydellinen esimerkki siitä, miten paljon edellä aikaansa Michael Powell ja Emeric Pressburger -kaksikko oli. Lavastus, valaistus, kuvaus, käsikirjoitus, ohjaus; Kaikki täydellisiä.

Chungking Express

Wong Kar-Wain paras. Täynnä tunnetta ja elokuvan taikaa.

Days of Heaven

Terrence Malick heitti käsiksen roskiin, kuvasi kokonaisen vuoden ja sulkeutui sen jälkeen kahdeksi vuodeksi leikkaushuoneeseen. Tuloksena tunnelmallinen mestariteos.

Edward Scissorhands

Hävettää myöntää, mutta itku meinaa päästä joka kerta, kun tämän katson. Jospa Tim Burton vielä joku päivä löytäisi nuoren itsensä ja tekisi jotain yhtä maagista.

Fucking Åmål

F-kirjaimelle oli tulijoita, mutta nyt on pakko antaa tilaa ehkäpä aidoimmalle yläastekuvaukselle koskaan. Hyvin kirjoitettu ja taitavasti ohjattu elokuva, jonka hahmot ovat suoraan oikeasta elämästä. Nuoret näyttelijät vakuuttavat.

Gold Rush

G oli myös aika ruuhkainen, mutta tämä ikiklassikko vei lopulta paikan. Oma Chaplin-suosikkini jo pikkupojasta lähtien.

Happiness

Kiusallisten ja epämiellyttävien tilanteiden mestari, Todd Solondz, kertoo oman mielipiteensä ihmisistä, ihmisyydestä ja inhmillisyydestä. Ja hyvä niin.

Indiana Jones and the Last Crusade

Yksi kaikkien aikojen parhaita seikkailuelokuvia.

Jesus Camp

Oikean elämän kauhuelokuva. Todella pelottava.

Koyaanisqatsi

Isolla K:lla.

Life Aquatic With Steve Zissou, The

Haluan olla isona joko Steve Zissou tai Jacques Cousteau. Kumpikin käy hyvin.

Magnolia

Lempielokuvani. Aina.

Night on Earth

Olisikohan Jim Jarmuschin paras? Viileä kuin mikä.

Once Upon a Time in the West

Täydellinen. Ei muuta.

Passenger, The

Michelangelo Antonionin hiljalleen etenevä pakomatka ei turhia selittele. Elokuva, jonka ääreen palaan uudelleen ja uudelleen.

Quiet Days in Clichy

Mulla ei monta elokuvaa tullut mieleen tästä kirjaimesta, joten paikka meni tälle erikoiselle pikku elokuvalle. Ei missään nimessä kovin hyvä filkka, mutta alkaa Q:lla.

Repulsion

Piinaava ja hämmentävä. Polanskin paras.

Shaun of the Dead

Kestosuosikki. En ikinä kyllästy tähän komediaan.

There Will Be Blood

2000-luvun parhaita elokuvia, ja yksi parhaita päähahmoja ikinä. Upea.

Unforgiven

Viimeinen western lähtee diipeille vesille.

Visitor, The

Thomas McCarthyn hahmovetoinen tarina on hauska, liikuttava ja aito. Helmi, joka on jäänyt liian monelta näkemättä.

Wages of Fear

Hermoja kiristävää jännitystä ja hyviä hahmoja klassisessa mustavalkoelokuvassa. Omia lemppareitani.

X-Men

oli aika huono elokuva. Moni sarjisleffa on.

Y Tu Mama Tambien

Road trip -leffojen seksikkäin kuningas.

Zodiac

Tätä voisi kutsua jopa aliarvostetuksi. Ehdottomasti yksi 2000-luvun parhaita elokuvia.

Äideistä parhain

Klaus Härö kuuluu niihin, jotka osaa.

TV-vinkki: Armadillo - Katsokaa!

2011-04-12T06:34:00.000-07:00

Tässä blogissa ei näitä vinkkejä usein tule, mutta nyt on pakko kehottaa kaikkia (kahta?) kääntämään taaajuus huomenna Ylen puolelle, tarkemmin kakkoselle, sillä ruutuun pamahtaa Janus Metzin loistava Armadillo. Kyseinen dokkari on yksi viime vuoden parhaita elokuvia, ja erittäin vaikuttava kuvaus siitä, mitä sota tekee nuorelle sotilaalle, ja miten vaikea sitä on sohvalta käsin käsitellä. Se myös herättää kysymyksen rauhanturvaajien asemasta keskellä sotaa ja kulttuuria, jota he eivät yksinkertaisesti ymmärrä.

Näin lähelle Afghanistanin tilannetta tuskin pääsee muuten kuin menemällä itse menoon mukaan. Niin teki Janus Metz ja hänen kuvaajansa, ja tuloksena on erittäin vaikuttava dokumentti.

Huomenna TV2 klo 22.50. Katso.

Sunnuntai Artisokassa

2011-04-11T08:06:00.000-07:00

Miral

Julian Schnabelin uusinta elokuvaa on haukuttu pelkäksi palestiinapropagandaksi, joka esittää vain yhden puolen näkemyksen vaikeasta tilanteesta.

En kuitenkaan täysin ymmärrä, mistä on kysymys.

Totta, elokuva on palestiinalaisten puolelta kuvattu elokuva, mutta voisikohan se johtua siitä, että se kertoo tarinan palestiinalaisista naisista. Se kuitenkin perustuu palestiinalaisen naisen kirjoittamaan omaelämäkertaan, joten lienee aika selvää, kuka elokuvan keskiössä on. Palestiinalainen nainen.

Mites ne propagandasyytökset?

Itse en nähnyt, että elokuva olisi tehnyt israelilaisista sen enempää hirviöitä kuin palestiinalaisistakaan. Näin koko tarinan aika rehellisenä kertomuksena siitä, mitä alueella on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Olen itsekin saanut eräältä israelilaiselta nuorukaiselta kutsun hänen kotimaahansa ampumaan palestiinalaisia. Maiden rauha on siis taattu jatkossakin...

Mutta on Miral muutenkin lytätty kuin vain puolueellisuutensa takia. En kuitenkaan ymmärrä kaikkea vihaa, mitä se on saanut. Onhan elokuvassa omat ongelmansa, mutta Julian Schnabelin kyky vahvana kertojana pitää sen pystyssä, kun käsikirjoitus ei siihen pysty. Miral on alusta loppuun vahvaa elokuvakerronnan hallintaa ohjaajalta, joka edellisessä elokuvassaan kertoi tarinan halvaantuneen miehen silmien kautta. Tunnelmaa ja mielikuvia Schnabel osaakin luoda erinomaisesti. Miralissa on esimerkiksi kohtaus, joka alkaa äänettömällä ylös ja alas liikkuvalla kuvalla sängyn päädystä. Katsoja tietää heti, mistä on kysymys, ja että se ei ole tässä tapauksessa mitään miellyttävää. Tällaisessa kerronassa ohjaaja on erittäin taitava.

Se, mikä Miralin lopulta latistaa vain sanomaansa tyrkyttäväksi kuvaukseksi, on sen käsikirjoitus, joka alkaa lupaavasti todella mielenkiintoisilla hahmoilla, mutta menettää suuntansa jossain puolen välin paikkeilla. Alussa tarinaan tuodaan pari todella vahvaa ja mielenkiintoista hahmoa, mutta nämä jäävät nopeasti taustalle Miralin (Freida Pinto) tullessa elokuvan keskipisteeksi, mikä on harmi, sillä elokuvan aloittava Hind Hussein (loistava Hiam Abbass) on paljon mielenkiintoisempi ja syvempi hahmo kuin platku Miral. Mulle koko elokuvan kantava voima oli juuri Abbass, joka varastaa jokaisen kohtauksen, ja vie entistä enemmän voimaa Freida Pinton värittömältä suoritukselta. Ei Pinto varsinaisesti huono ole, mutta ei hän ainakaan enempää eloa tuo laihaksi kirjoitettuun hahmoonsa.

Miral on kuitenkin varsin tehokas rauhansanomassaan, joka lyödään katsojaan sen kummemmin sitä peittelemättä. Sääli, että tarina ei pysy sellaisena vahvana hahmovetoisena elokuvana, jona se alkaa, vaan lähtee joka suuntaan selitelläkseen tarkoitustaan. Miral on hyvä elokuva, joka olisi voinut olla paljon parempikin.

Never Let Me Go

Olipa hyvä, etten ollut lukenut tästä elokuvasta mitään, tai tuntenut kirjaa, johon tämä perustuu. Tarina, etenkin sen historiallinen scifielementti, yllätti täysin, mikä lisäsi muutenkin paikoin ahdistavaa tunnelmaa. Sen kummemmin juoneen puuttumatta, elokuvassa on siis pieni scifi-vivahde, mutta se on vain luomassa pohjan tälle tarinalle kolmesta nuoresta ja heidän liian lyhyestä elämästään. Pidin siitä, miten elokuvan maailma esitetään. Missään vaiheessa katsojalle ei sanota suoraan, että ”hei, tää on tieteiselokuva ja tässä on tällaiset säännöt” vaan maailma avautuu luonnollisesti tarinan edetessä ilman turhia selittelyjä. Moni asiaa jää arvailujen varaan, mikä toimii hyvin, ja luo edelleen sitä ahdistavaa tunnelmaa.

Kunpa käsikirjoitus jatkaisi samaa linjaa myös hahmojen kanssa. Siinä, missä elokuvan maailma osataan jättää sopivasti katsojan mielikuvituksen varaan, sanovat hahmot taas aivan kaiken, mikä pitäisi jättää sanomatta. Todella moni asia, joka ainakin mulle oli täysin selvää vain kuvia ja tekoja katsomalla, mentiin möläyttämään ulos perinteisenä ”tämän takia käyttäydyin niin kuin käyttäydyin, mutta ymmärrän sen nyt” -tyylisenä luentona. Miksi? Pitikö kummallinen ja vaikea tarina tyhmentää, ettei kukaan tipu kärryiltä? Ilmeisesti.

En myöskään oikein lämmennyt kertojaäänelle, jota elokuvassa käytettiin onneksi aika vähän. Se tuntui vain jonkinlaiselta jäänteeltä romaanista, ja olisi voitu jättää poiskin, ja muokata osaksi tarinaa jotenkin muuten. Kertoja luo tietynlaista fiilistä, mutta tässä tapauksessa tyytyy sanomaan ilmiselvyyksiä liian usein.

Hyvä ohjaus ja aidot näyttelijäsuoritukset pitävät elokuva kuitenkin reilusta pinnan yläpuolella. Carey Mulligan ja Andrew Garfield ovat todella hyviä vaativissa rooleissaan, ja Keira Knightley tekee tutun, mutta varman työn kaksikon jatkeena. Ilman näyttelijöiden kemiaa ja aitoutta vaikeaa ja ahdistavaa aihetta käsittelevä elokuva uppoaisi todella nopeasti, mutta jopa alun lapsinäyttelijät vakuuttavat täysin – ja myös näyttävät hämmentävän paljon aikuisversioiltaan.

Never Let Me Go on hyvä draama, joka sai ainakin mut kiemurtelemaan penkissä ahdistavan suuntansa takia. Hyvä maailma, tunnelma ja näyttelijät pitävät sen mielenkiintoisena, kun käsikirjoitus vetelee vähän liikaa oikoteitä pitkin. Mielellään tämän kuitenkin katsoo vaikka toisenkin kerran.

Life of Pi -elokuva katsotaankin View-Masterin läpi

2011-04-10T06:02:00.000-07:00

Life of Pi -kirjan elokuvasovitus on ollut jo vuosia tekeillä milloin kenenkin toimesta. Jossain vaiheessa mm. M. Night Shyamalan oli kiinnittänyt itsensä projektin ohjaajaksi, mikä kaikeksi onnkeksi ei käynyt toteen. Olenkin aika isolla mielenkiinnolla seurannut ohjaajien vaihtumista, koska Life of Pi on kirja, josta oikessa käsissä voitaisiin tehdä todella mielenkiintoinen elokuva. Kun Ang Lee lopulta tuli mukaan, ja projekti näytti oikeasti toteutuvan, olin tyytyväinen. Lee on kuitenkin tehnyt hyvää, hienovaraista draamaa, ja uskoin hänen löytävän hyvän visuaalisen lähestymistavan tälle tarinalle. Mutta mitäs sitten kuuluikaan? Elokuva tehtäisiin 3D:nä... Häh?

En tiedä, onko 3D studion vaatimus elokuvalle vai onko Ang Lee menettänyt täysin otteensa todellisuudesta, mutta en keksi yhtään syytä miksi Life of Pi pitäisi tehdä 3D:nä. Se kertoo pojasta, joka istuu pelastusveneessä tiikerin kanssa.

Vau, mitä kaikkea 3D voikaan tilanteeseen tuoda! Vesi voi pärskyä laitojen yli ja...

Niin, siinä se varmaan olikin.

No, onhan tarinassa myös hyppyjä Pi'n menneisyyteen, ehkä siellä voitaisiin esitellä kivoja pop up -kuvia 3D-lippuhintoja selittämään. James Cameronhan on alusta asti ajanut 3D:tä hienovaraisena immersion luojana, eikä minään kikkana. Draamakin pitäisi tehdä 3D:nä, että katsojat uppoutuvat paremmin tarinaan.

Vitut. 3D on vain ja ainoastaan kikka. Ei mulla ainakaan ole mitään ongelmia uppoutua tavalliseen kaksiulotteiseen elokuvaan. Itse asiassa uppoudun siihen paljon paremmin kuin View-Master -henkisiin tasokuviin, jotka eivät edes onnistu luomaan syvyysvaikutelmaa yhtä hyvin kuin perinteinen, jo vuosikymmeniä toiminut, kuvaus. Hyvät kuvaajat osaavat kyllä tehdä kuvaan syvyyttä, siihen ei tarvita väkisin luotuja tasoja. Mun mielestä ainoa järkevä tapa käyttää 3D:tä on juuri ilmiselvänä kikkana. Sellaisena, joka tulee päin naamaa vaikka väkisin, eikä todellakaan yritä olla hienovarainen.

Onko se sitten hyvää elokuvaa?

Ei ehkä, mutta ainakin ne, jotka maksoivat sen ylimääräisen hinnan 3D-lipustaan saavat, mitä haluavat. Jos 3D:tä käytetään, niin toivoisin, että sitä käytettäisiin edes hauskasti. Että sillä tehtäisiin jotain, mitä 2D:llä ei tehdä. En ole nähnyt Piranha 3D:tä, mutta lukemani perusteella olen käsittänyt, että siinä on elokuva, joka on ymmärtänyt 3D:n roska-arvon, ja käyttää sitä oikein. Vain ja ainoastaan kikkana.

No, Ang Lee on taitava ohjaaja, joten ehkä Life of Pi tulee olemaan hyvä, oli se sitten missä ulottuvuudessa tahansa. Itse kuitenkin näkisin tämän tarinan mieluummin täysin riisuttuna, minimalistisena tarinana pojasta, pelastusveneestä ja tiikeristä. Nyt olisi Kelly Reichardtille töitä...

Lauantai Artisokassa

2011-04-09T11:01:00.000-07:00

The Arbor

Osin vaikuttava ja osin vieraannuttava dokumenttielokuva, jonka hämmentävä esitystapa toimii sekä sen puolesta että sitä vastaan. Näyttelijät, jotka liikuttavat huuliaan ennaltaäänitettyjen haastattelujen päälle tuovat elokuvaan kummallisen tunnelman, jota on vähän vaikea selittää. Se on hieman kuin katsoisi jonkun hyvin tarkkaan muistamaa unta, jossa on kuitenkin jotain pielessä. Tyyliin pääsee nopeasti sisään, ja sen avulla on voitu toteuttaa hyvinkin vahvoja kohtauksia. Andrea Dunbarin ja tämän lasten elämä avautuu pikkuhiljaa näiden näyteltyjen haastattelujen kautta, ja hyvin rakennettu tarina saa koko ajan synkempiä käänteitä.

En kuitenkaan täysin osannut suhtautua elokuvan tyyliin. Se toimii erinomaisesti kummallisen tunnelman luomisessa, mutta samalla vieraannuttaa siitä oikeasta tarinasta ja niistä oikeista ihmisistä. Ymmärrän, että koko tyyli on eräänlainen lainaus eräästä Dunbarin näytelmästä, mutta jäin ehdottomasti kaipaamaan lyhyiden arkistofilmien lisäksi enemmän aitoutta, en pelkästään (hyvin) näyteltyjä kohtauksia. Ne oikeat ihmiset tämän tarinan takana olisivat tuoneet dokumenttiin paljon lisää. Tällaisenään The Arbor on mielenkiintoinen - ja ihan vaikuttavakin - tyylikokeilu, joka ei dokumenttina onnistu nousemaan tarpeeksi vahvaksi.

Cold Water of the Sea

Nyt onkin hyvä palata hetkeksi Tiny Furnitureen, sillä kuten sekin, on tämä elokuva ohjaajansa ensimmäinen kokopitkä. Ja miten paljon hallitumpi ja näkemyksellisempi kokonaisuus tämä onkaan! Onhan ohjaajilla toki ikäeroakin, mutta silti, tässä on debyyttielokuva, josta kelpaa lähteä jatkamaan – elokuva, jolla on arvoa elokuvana, eikä pelkkänä muoti-ilmiönä. Siinä on hahmoja, oikeita ihmisiä, joista voi välittää ja kiinnostua, vaikka he eivät olisikaan täydellisiä. Ja siinä on syvyyttä ja kerroksia.

Cold Water of the Sea on myös elokuva, joka ei paljon selittele itseään. Sen ei tarvitse selitellä, sillä kaikki selittyy aikanaan – ainakin jollain tavalla. Elokuva avaa itsensä pikkuhiljaa, ja täysin omalla painollaan, todella luonnollisesti. Ja sitä seuraa niin mielellään, että loppu tulee lähes yhtä yllättäen kuin eilisillan Meek's Cutoffissa. Ja tämäkin elokuva jättää kasan kysymyksiä pohdittavaksi, kun lopputekstit lähtevät lattarisoundien tahdissa rullaamaan.

Hienosti kuvattu, tunnelmallinen teos, joka jää päähän pyörimään. Ehdoton suositus.

Lars Von Trierin Melancholiasta traileri

2011-04-09T02:12:00.000-07:00

Lars Von Trierin uutukaisesta on tullut nähtäväksi erittäin hienon näköinen traileri, joka antaa ehkä jonkinlaisen kuvan siitä, mitä (neron?) ohjaajan mielessä näinä päivinä liikkuu. Luvassa näyttäisi olevan maailmanlopun surua ja tuskaa, mutta seassa on myös jonkinlaista fantasiakuvastoa ja -väriä. Näyttää erittäin mielenkiintoiselta synkän Antichristin jälkeen.

Perjantai Artisokassa

2011-04-08T14:22:00.000-07:00

Artisokka-festarit alkoivat eilen, mutta itse pääsin vasta tänään aloittamaan leffaputkeni. Ensimmäisen päivän ohjelmani näytti tältä:

Tiny Furniture

Tässä elokuvassa ei ollut yhtään hahmoa, josta olisi voinut edes pikkaisen välittää. Eikä tässä elokuvassa ollut mitään hauskaa, mielenkiintoista tai omaperäistä. Itse asiassa se oli yhtä hauska, mielenkiintoinen ja omaperäinen kuin joku, joka tänä päivänä keksii kasvattaa ironiset viikset tai käyttää mustia, paksukehyksisiä silmälaseja ilman vahvuuksia. Tiny Furniture on täysin vailla minkäänlaista omaperäisyyttä ja epäonnistuu täysin yrityksessään olla ironinen, koska ei edes tiedä, mitä itseironia on. Se haluaisi niin kovasti nauraa itselleen, mutta ei pysty, koska joku muukin saattaisi nauraa. Nauraa sille, ei sen kanssa.

Onko Tiny Furniture edes komedia? Ehkä jonkinlainen satiiri? En ole ihan varma. Sen suurin oivallus on nauraa YouTube-julkkiksille ja heidän hassuille videoilleen. Huh, miten hauskaa ja omaperäistä.

Tiny Furniture kierrättääkin jokaisen tällaisen 'quirkyn' indie-elokuvan vitsin ja tilanteen kyllästymiseen asti.

”Äiti, missä on kirjani?”

”Siinä valkoisessa kaapissa.”

Tyttö kääntyy. Kaikki kaapit ovat valkoisia.

Oikeasti? Tätäkö ei olla vielä nähty.

On elokuvassa pari ihan hauskaakin kohtaustakin. Yhdessä niistä on oikeasti ironiaakin. Sääli, että se on muuten niin pinnallinen ja tylsä. Niin pinnallinen ja tylsä, että siinä ei ironiset viikset auta.

Meek's Cutoff

Odotin vähän, ja sitä myös sain. Mutta Kelly Reichardtin elokuvassa vähän on paljon. Pienten ja yksinkertaisten asioiden alla on kasa suuria asioita. Tavallisten tapahtumien takana on jotain pahaenteilevää ja uhkaavaa. Jotain todella tuttua, mutta pelottavaa.

Meek's Cutoff vie Wendy and Lucy -elokuvasta tutun minimalistisuuden vielä pidemmälle. Se vie katsojan aikakauteen jolloin kellään ei ollut paljon mitään. Naiset heräävät pimeän aikaan jauhamaan aamupalaa, vettä on muutama tynnyrillinen ja vaatteita sen verran mitä päällään kantaa. Suurta seikkailua ei ole tiedossa. On vain pieni karavaani, silmiinpistävä aurinko sekä silmänkantamattomiin kuivaa hiekkaa. Hiekkaa, joka pölisee katsomoon asti, ja saa hamuilemaan naapurin vesipulloa. Tällaisessa kyvyssä saada katsoja elämään hahmojen kanssa piilee Kelly Reichardtin nerokkuus. Wendyssä ja Lucyssä jännitettiin kyynel silmässä päähahmon epätoivoista yritystä löytää kadonnut koiransa, ja tässä elokuvassa yritetään vain selvitä sillä vähällä, mitä on. Selvitä keskellä tyhjyyttä. Ilman vettä.

Ja sitten elokuva loppuu. Se loppuu, ja jättää enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Ja hyvä niin.

Beastie Boys lykkää ulos levyä ja lyhäriä - ts-ts-ts-tsekkaa ulos!

2011-04-07T12:33:00.000-07:00

Aika harvoin tulee malttamattomasti odotettua mitään levyä, mutta Beastie Boys on aina poikkeus. Ja tällä kertaa saa odottaa vielä kahta levyä; Hot Sauce Committee Part 2 tulee toukokuussa ja Hot Sauce Committee Part 1 sitten joskus myöhemmin (jep, väärin päin, nniiice).

Mutta koska tämä blogi ei ole musablogi, niin bloggauksen aiheenakaan ei ole vain uusi Biikkari-levy, vaan puhtaalta timantilta vaikuttava Fight for Your Right -lyhytelokuva/musavideo. Filkka on itsensä Nathaniel Hörnblowerin, eli Adam Yauchin, ohjaama, ja mukana on about koko Hollywood. Beastie Boyseina nähdään ainakin Will Ferrell, Elijah Wood, Danny McBride, Seth Rogen, John C. Reilly sekä Jack Black ja muissa rooleissa vilahtaa staraa Susan Sarandonista Steve Buscemiin. Meno näyttää erittäin hauskalta, ja mukana on tietysti mm. Sabotage-homage ja ei-ehkä-kaikille-aukeava Arrested Development -läppä. C-c'mon! Tsekkaa traileri alta. Itse katson ainakin vielä pari kertaa.

Toiset tykkää äideistä, toiset tyttäristä - ja kolmannet nukeista

2011-04-07T06:43:00.000-07:00

Tässäpä erinomainen dokkari, josta toivoisin näkeväni myös pidemmän, laajennetun version. Pätkässä kerrotaan Real Doll -nukkien valmistuksesta, mutta olisi ehdottomasti mielenkiintoista nähdä hieman niiden käyttäjienkin arkea - ei missään kohunsekaisessa 4D-roskassa, vaan ihan rehellisessä dokkarissa. Voiko harmaa elämä muuttua iloksi vain nuken avulla? Ei muuta kuin selvittämään... Tsekkaa leffa alta.

Veriset totuusdokumentit

2011-04-04T09:13:00.000-07:00

Olen lyhyen ajan sisään löytänyt pari todella hyvää cinema verité -henkistä lyhyttä dokumenttia. Molemmat onnistuvat elävästi kertomaan kohteistaan tuomatta sen kummemmin tekijöidensä omaa näkemystä esille tai manipuloimatta katsojaa kerronnallisilla kikoilla ja draamalla. Näiden lyhäreiden jälkeen olisikin mielenkiintoista tutustua tähän tyyliin myös pitkien dokkarien muodossa. Pitäisikin metsästää jostain Frederick Wisemanin dokumentteja, jotka ovat kaikki tällaisia yhtä paikkaa tarkkailevia 'instituutti'kuvauksia. Wisemanin dokumentteja ovat mm. Hospital, High School, Zoo ja Ballet. Ja kyllä, ne kuvaavat, mitä tapahtuu sairaalassa, lukiossa, eläintarhassa ja baletissa. Aika tyhjentävää.

Löytämäni lyhyet dokumentit ovat siis Jorge Lozanon Death Match sekä Lucas Smithin Sacrifice. Molemmat ovat omalla tavallaan erittäin hienosti kuvattuja, ja molemmat sisältävät verta ja kauhua. Kannattaa katsoa.

Death Match (ei pysty valitettavasti upottamaan) on lyhyt kuvaus miehestä ja tämän erikoisesta sairaudesta.

Sacrifice taasen kuvaa pienen teurastamon toimintaa läheltä ja peittelemättä. Katso alta:

Sunnuntain erikoiset: CANNIBAL! THE MUSICAL (1993)

2011-04-03T08:14:00.000-07:00

Trey Parker ja Matt Stone keräävät parhaillaan loistavaa palautetta Broadwayn valloittaneella The Book of Mormon -musikaalillaan, joten tämän sunnuntain erikoisuutena katsastetaan jo ennen South Parkia syntynyt kokopitkä elokuva Cannibal! The Musical.

Alun perin nimellä Alferd Packer: The Musical kulkenut elokuva syntyi Trey Parkerin kouluprojektia varten tekemästä valetrailerista, jonka esityksen jälkeen ohjaaja sanoi läpällä aikovansa tehdä itse elokuvankin pian. Juttu otettiin kuitenkin todesta ja ihmiset alkoivat kysellä Parkerilta, missä elokuva oikein viipyi. Niinpä hän yhdessä Matt Stonen ja parin muun opiskelijakaverin kanssa perusti pienen tuotantoyhtiön ja alkoi kerätä rahaa ensimmäistä pitkää elokuvaansa varten. Lopulta he saivat kerättyä yli 50000 dollaria vanhemmiltaan ja pikku yrityksiltä, jolloin koko elokuvan budjetiksi muodostui noin 125000 dolsua. Rahaa säästääkseen tekijät palkkasivat elokuvan näyttelijöiksi lähinnä opiskelijakavereitaan, opettajiaan ja vanhempiaan, itseään unohtamatta. Trey Parker kirjoitti, tuotti, ohjasi, näytteli, sävelsi ja sanoitti. Samaa hommaa, mitä hän tekee edelleen South Parkissa.

Tositapahtumiin perustuva musikaali valmistui lopulta noin vuodessa, ja siitä tuli iso college-hitti. Sen jälkeen hauskasta paskastaan tunnettu Troma-yhtiö (mm. Toxic Avenger) osti elokuvan levitysoikeudet, huomasi, että kukaan ei tuntenut nimeä Alferd Packer, ja vaihtoi leffan nimeksi Cannibal! The Musical. Loppu on tavallaan historiaa.

Cannibal! The Musical on ehkä kömpelöin hyvä komedia, mitä on koskaan tehty. Vitsien ajoitukset, leikkaukset ja näyttelijöiden suoritukset ovat niin kömpelöitä, että alkavat mennä ihan uudelle kömpelyyden tasolle. Mutta silti se ei ikinä ole tahattomasti hauska. Se on hauska, koska jokainen kömpelö asia tuntuu tarkkaan harkitulta. Tai jos ei nyt ihan harkitulta, niin ainakin sellaiselta, mitä tekijät ovat vain pitäneet sillä hetkellä aivan sairaan hauskana juttuna.

Soooooooo...

Itse asiassa Cannibalin vitsit tuntuvat siltä, että ne vain pitää tietää tai ymmärtää. Vähän kuin kaveriporukan keskeiset paskat läpät yleensäkin. Jos et kuulu porukkaan, et voi ikinä älytä, mille muut nauravat. Sun vain pitää olla sisällä jutussa. Ja veikkaanpa, että taito tehdä tällaista komediaa on juuri se syy, miksi Parker ja Stone ovat tällä hetkellä Broadwayn kuumimmat nimet. Miljoonat ihmiset katsovat South Parkia, mutta silti vitsit tuntuvat siltä kuin ne olisivat suunnattu juuri sulle henkilökohtaisesti. Ihan kuin olisit osa jotain läppää, mistä muut ei tiedä, eivätkä sen takia älyä nauraa. Esimerkkinä vaikka Cannibal! The Musicalin ”Colorado territory” -läppä. Kaikki varmasti huomaavat, että tekijät ovat yrittäneet saada sanat ”Colorado territory” jokaisen hahmon suuhun mahdollisimman monta kertaa, mutta silti se tuntuu siltä, kuin vain juuri sä huomaisit sen. Se on paskan läpän yhdistävä voima, ja se toimii täydellisesti Cannibal! The Musicalissa.

Tähän ne 50000 dollaria sitten meni...

Cannibal! The Musical on myös harvoja musikaaleja, jossa ei ole yhtään huonoa musiikkinumeroa. Se on aika hyvä saavutus. Jokainen biisi ja esitys on oikeasti todella hauska, tai sitten niin huono, että se on hauska. Jo 16-vuotiaana ensimmäiset balladinsa levyttänyt Parker tietää, miten tehdä sydäntäriipivää musiikkia ja tarttuvia musikaalinumeroita. Useampi biisi elokuvasta jää katsomisen jälkeen soimaan päähän joko yksitellen tai yhtäaikaisena musikaalisena möykkynä. ”Let's build a snowman” ja ”Hang the bastard, hang him high” ovat omanlaisiaan klassikoita musikaalimaailmassa. Paljon parempia kuin vaikkapa klassikoksikin nimitetyn My Fair Ladyn tappavan kliseiset rallattelut.

Tekopartoja, pieruvitsejä, japanilaisia intiaaneja, taskussa kiliseviä avaimia, mormonirakkautta ja kaunista balettia. Jos et tykkää Cannibal! The Musicalista, et vain ole mukana läpässä.

Colorado territory.

Tämän vuoden Artisokka-menu

2011-03-31T11:03:00.000-07:00

Jokavuotinen kevättalven piristäjä, Artisokka-festivaali, lähestyy taas, ja on aika iskeä ruokalistaa pöytään. Menu näyttää tänä vuonna erityisen hyvältä, joten ateriasta taitaa tulla iso ja monipuolinen (sanokaa vaan kun tää hauskaakin hauskempi ruokavitsi alkaa riittää). Mukana on jopa pari elokuvaa, jotka kuuluvat omiin vuoden odotetuimpiini. Nice.

Artisokkahan aloitti aikoinaan naiselokuvafestivaalina, mutta nyt näyttäisi, että tämä ”lisänimi” on tiputettu pois. Onhan ohjelmisto edelleen naiselokuvaa, mutta minkäköhän takia sitä ei mainosteta enää missään? Onkohan asialla jotain tekemistä sen kanssa, että ainakin vuoden 2006 festareilla olin yksi harvoista mieskatsojista. Ehkä Artisokan vahva naishenki on saanut feministejä pelkäävät miehet jäämään kotiin?

Alla oma listani elokuvista, jotka olisi tarkoitus käydä katsastamassa:

Tiny Furniture
Viime vuoden festarisuosikki jenkeistä on nuoren Lena Dunhamin debyyttileffa. Odotukset tätä kohtaan eivät ole valtavat, sillä pelkään sen olevan taas yksi pikkukiva indie-filmi, joka on suunnattu lähinnä hipstereille. Toivon, että olen väärässä.

Meek's Cutoff
Ehkäpä eniten odottamani leffa koko viikonlopulta. Toivon, että Kelly Reichardtin uutukainen on samanlaista riisuttua draamaa kuin hänen edellisensä, loistava Wendy and Lucy. Meek's Cutoffin tarina kuulostaa todella mielenkiintoiselta, ja Michelle Williams riittää nykyään syyksi katsoa leffa kuin leffa.

The Arbor
En päässyt näkemään tätä DocPointissa, joten on revanssin paikka. Paljon en dokumentin aiheesta tiedä, mutta sen tekotapa tekee tästä pakkokatsottavan. Näyttelijät liikuttavat suutaan, mutta ääni tulee aidoista haastatteluista.

Cold Water of the Sea
Upeasti kuvattu Costa Rica riittää syyksi mennä katsomaan tämä.

The Topp Twins – The Untouchable Girls
Vähintäänkin mielenkiintoisen kuuloinen kaksikko nämä lesbot country-sisarukset. Toivon, että dokkari on hyvä henkilökuva erikoisista hahmoista, ja pelkään sen olevan vain kiertuekooste. Saa nähdä.

Miral
Julian Schnabelin uusin sai aika kylmän vastaanoton Venetsian juhlilla, mutta on sen jälkeen saanut vähän positiivisempaakin kirjoitusta. Perhonen lasikuvussa kasasi ehkä liian isot odotukset seuraavalle elokuvalle, mutta ainakin tämän pitäisi jälleen näyttää hyvältä.

Ole luonani aina
Toinen kovasti odottamani elokuva Artisokassa. Scifi-vivahteinen draama, joka, jos ei muuta, niin tarjoaa tämän hetken varmimpia nuoria näyttelijöitä. Tarinasta en tiedä oikeastaan mitään, ja hyvä niin.

Jos jaksan lauantaina lähteä aikaisin liikkeelle, niin menen myös tsekkaamaan näyttelijästä ohjaajaksi -paneelin ja sen jälkeen esitettävät suomalaiset lyhärit. Hyvä viikonloppu tulossa.

Suspiria saa Suspirian musiikit

2011-03-30T08:07:00.000-07:00

Kävi ilmi, että David Gordon Green on nyt hankkinut oikeudet myös alkuperäisen Suspirian scoreen ja aikoo käyttää sitä omassa versiossaan. Suspirian kauhuntäyteisen scorenhan on tehnyt kummallinen progebändi Goblin, joka on tehnyt musiikkia myös muihin Argenton leffoihin. Kuten edellisessä bloggauksessa mainitsin, on musiikki todella iso osa Suspirian toimivuutta.

Antamassaan haastattelussa Green sanoo, että balettikoulu on heitetty roskiin, mutta leffa tulee kuitenkin sijoittumaan samankaltaiseen suljettuun tyttökouluun. Se tulee myös olemaan erittäin uskollinen alkuperäiselle - paikoin jopa kuva kuvalta - mutta laajentaa alkuperäistä ja pyrkii jonkinlaiseen taiteellisuuteen (artsy, ehkä?). Goblinin musiikkia tullaan käyttämään aluksi sellaisenaan, mutta sitäkin on tarkoitus laajentaa ja kehittää lopulta suureksi oopperaksi.

Aluksi Goblinin musiikin käyttäminen sai mielestäni koko projektin kuulostamaan vielä typerämmältä. Tehdäänkö se tosiaan vain uusiksi pala palalta? Mutta sitten ajattelin, että jos se kerraan tehdään, niin ainakin musiikit tulevat olemaan loistavat. Ja tuo scoren paisuttaminen oopperamaisiin mittoihin kuulostaa oikeasti mielenkiintoiselta. Jos en nimittäin ole vielä tehnyt selväksi, niin Suspirian score on u-pe-a.

Ehkä alan jopa pikkuisen lämmetä tälle idealle. Jos Greenin ilmeisesti jo valmis käsis on oikeasti hyvä - toisin kuin alkuperäisen leffan - niin uusi samanlainen-mutta-erilainen Suspiria voi olla ihan mielenkiintoinen.

Suspiria kokee päivityksen - miksi?

2011-03-29T08:16:00.000-07:00

Dario Argenton Suspiria on yksi kaikkien aikojen parhaita kauhuelokuvia. Se on tehty juuri oikeaan aikaan, juuri oikeiden ihmisten tekemänä. Sen vääntyneen loistava tunnelma tuntuu melkein vahingolta, se on niin täydellistä niin epätäydellisellä tavalla. Ja sen värien käyttö, kuvaus, lavastus, musiikki ja tökerö näytteleminen tekevät siitä melkeinpä ainutlaatuisen kauhuelokuvien saralla.

Joten ei muuta kuin uusiksi!

David Gordon Green, joka tasapainottelee jossain vakavasti otettavan draamaohjaajan ja pössyttelykomedioiden tekijän välimaastossa on lähdössä rohkeasti tekemään Suspiriaa uusiksi. Herra on sanonut olevansa suuri Suspiria-fani, joten valinta tehdä leffa uusiksi on vain ja ainoastaan luonnollinen päätös... Vai?

En itse ymmärrä, miksi joku, joka arvostaa Suspiriaa haluaa tehdä sen uusiksi. Tai tavallaan ymmärrän, onhan se kiva nostaa hattua hienolle elokuvalle, ja kokeille omia siipiään kauhun parissa, mutta miksi remake? Miksei sitten tee jotain omaa, joka ehkä lainaa kuvastoaan giallo-leffoilta ja tippaa näin hattuaan niille? DGG on kaiken lisäksi ilmoittanut, että uusi versio tulee olemaan hyvin uskollinen alkuperäiselle. Siis käytännössä vain uudelleen kuvattu Suspiria uusilla näyttelijöillä. Häh?

Joskus muinoin Natalie Portmanin puhuttiin tähdittävän tätä filkkaa, mutta hänpä siirtyikin tanssimaan balettia Aronofskyn remmiin, mitä en yhtään ihmettele. Ja nyt David Gordon Green haluaakin, että Portmanin kaltaisen tähden sijaan leffassa olisikin vain tuntemattomia kasvoja. Ihan ymmärrettävää sekin, mutta rahoituksen kanssa voi tulla ongelmia, vaikka DGG jostain syystä kuuma nimi tällä hetkellä onkin. Olen nähnyt ainoastaan ohjaajan debyyttileffan, George Washingtonin, joka oli ihan jees. Pineapple Express tai tuleva Your Highness eivät varsinaisesti kiinnosta.

No, kuitenkin, olen aika kyllästynyt valittamaan näistä uusintaversioista. Kai niitä vain pitää tehdä, kun ei keksitä muutakaan. Ja eihän niitä ole pakko katsoa. Ja vaikka katsookin, niin aina voi palata siihen alkuperäiseen ja muistella hyviä aikoja. Tai jotain.

Mitä katsoin: Sauna (2008)

2011-03-28T10:52:00.000-07:00

Huh, miten voikaan elokuva tuntua pitkältä. Ja kestoa on alle 80 minuuttia.

Heti alkuun täytyy sanoa, etten oikeastaan missään vaiheessa tiennyt, mitä hemmettiä Saunassa edes tapahtui. Tai tiesin kyllä, mitä siinä tapahtui, mutta en ymmärtänyt yhtään, mistä siinä oli kyse. Miksi tämä elokuva on tehty? Se on perisuomalaisen saunaideansa kanssa niin mielikuvitukseton ja valju, että siitä on hyvin vaikea saada otetta. On kaksi veljestä, joilla on syntejä taakkanaan. On suo, jossa on kylä. Ja on mystinen sauna. Mutta mitä muuta? Ei mitään.

Sauna näyttää elokuvalta, joka on tehty näyttämään elokuvalta. Se kuulostaa elokuvalta, joka on tehty kuulostamaan elokuvalta. Se on kauhuelokuva, jossa on juttuja, joita on nähty kauhuelokuvissa. Mutta mikään, mitä siinä on ei ole siinä sen takia, että se kertoisi tarinan jostain. Se, että jostain ilmestyy japanilaisesta kauhukuvastosta varastettu hukkunut tyttö ei tarkoita tässä elokuvassa mitään. Se, että suon lätäkössä on saunan näköinen rakennus (joka ei edes näytä saunalta) ei tarkoita tässä elokuvassa mitään. Siinä sanotaan todella paljon asioita, jotka eivät tarkoita mitään. Ja siinä möläytetään jatkuvasti asioita, jotka pitäisi jättää sanomatta. Näytetään asioita, jotka pitäisi jättää näyttämättä.

Ehkä pahin ongelma Saunassa on se, että sillä kestää noin 76 minuuttia käynnistyä. Ja sitten se loppuu. Se tuntuu 76 minuutin introlta jollekin, joka voisi olla jotain, mutta se ei ikinä keksi mistä se oikein kertoisi. Olisiko siinä ehkä jotain hahmoja? Vai olisiko se vain mystistä kauhua? Olisiko se symbolinen tarina jostain? Vai laitetaanko siihen vain joku tyyppi, jolla on ensin musta kukka kädessä, sitten se dippaa sen veteen ja se muuttuu valkoiseksi? Hei, mä älysin! Pese syntisi! Sehän on tämän elokuvan mainoslause! VAU!

Sauna käyttää koko kestonsa sanoakseen, että saunassa oli aikoinaan tapana pestä synnit pois. Ei mitään muuta. Se sanotaan kuvilla, sitten se sanotaan ihan ääneen ja pari kertaa kuuluu vihdan ääni tätä tietoa vahvistamaan. Okei, mä älysin, saunassa oli aikoinaan tapana pestä synnit pois! Mitä muuta tässä elokuvassa on?

Ja en halua spoilata mitään, mutta elokuvan lopullahan ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Siinä on sellainen mies, jolla on kasvojen tilalla sellainen japanilaishenkinen aukko, josta tippuu mustaa liejua. Jonkun silmistä tulee verta ja joku on pimeässä. Loppu.

Lähdin katsomaan Saunaa aika pienin odotuksin, koska Jadesoturi ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaani, mutta jotenkin se matalakin rima onnistuttiin polkemaan maahan. Mutta jos jotain hyvää pitää sanoa, niin parasta Saunassa on se, että se on tehty. Se, että jotkut tekivät elokuvan, jonka halusivat tehdä. Sama kai se on, mitä mieltä mä siitä olen, onpahan tehty. Toivottavasti ensi kerralla niin, että mäkin tykkään.

Etelän orjat seikkailevat Tarantinon seuraavassa

2011-03-28T07:21:00.000-07:00

Ihan ensin sananen Inglourious Basterdsista.
Se oli huono.
Tai ei nyt varsinaisesti huono, mutta joitain hienoja - ehkä jopa nerokkaita - kohtauksia lukuun ottamatta aika tasapaksu. Ensimmäinen Tarantinon leffa, joka tuntui huonosti rytmitetyltä ja sekavalta. Ehkä hieman päämäärättömältä ja poukkoilevalta. Myös ensimmäinen Tarantinon leffa, jossa Herra Q vihdoin alkoi kopioimaan/lainaamaan itseään muiden sijasta. Ehkäpä Tarantinolta loppui ihailun kohteet, niin piti kääntyä sen henkilön puoleen, jota ohjaaja kaikista eniten rakastaa - hänen itsensä. Ensimmäiset fiilikset Paskiaisista olikin: "Eikös se tehnyt tän jo?"

Ja seuraavaksi Tarantino tekee westernin... Mutta hetkinen, eikös Inglourious Basterds ollutkaan se Tarantinon western? Ja Kill Bill vol. 2 myös? Ehkä ei sitten...

Mutta valitukset sikseen. Ihan sama, mitä Tarantino tekee, kyllä mä sitä kuitenkin mielenkiinnolla odottelen. Jopa Death Proof, joka oli vain jonkinlainen välityö, on melkeinpä täydellisen hallittua genre-elokuvaa, jonka parissa viihtyy useampaankin kertaan. Ja olen viihtynytkin.

Nyt kuitenkin varmistui, että Tarantino tekee kuin tekeekin seuraavaksi westernin, tai itse asiassa "southernin", joka sijoittuu tuttujen länkkärimaisemien sijaan orjuuden täyttämään etelään. Tarantino on itse pauhannut elokuvasta suurena orjien seikkailuna, joka valottaa hieman paljon vaiettua palaa jenkkien historiassa. "Seikkailu-spagettiwestern" on sana, jota Tarantino on itse käyttänyt.

Liekö mukana myös Kunta Kinte?

En tiedä, miten tarkka historiankirja leffa tulee olemaan, mutta orjien pakomatka hikisessä etelässä kuulostaa aika hemmetin hyvältä. Ja ilmeisesti Tarantino on ollut ahkerana, sillä ensimmäinen versio käsikirjoituksesta on jo valmis ja lopullinen versio hioutuu muutaman kuukauden sisällä. Tuotannon pitäisi alkaa heti sen jälkeen Weinstein-yhtiön suojissa, joten voisi kuvitella, että filkka tulee ulos jo vuonna 2012. Ehkä Cannesissa?

Ja jotta tämä western-homma menisi vielä sekavammaksi, niin tässä filkassa ei ole kyse siitä westernistä, jonka pääosaan on huhujen mukaan kaavailtu Italian omaa sankaria, Franco Neroa. En tiedä, onko tämä nyt se western, jonka yhteen pääosaan on puheiden mukaan kaavailtu Paskiaisista Oscar-pystin napannutta Christoph Waltzia. Ehkä? Ja ehkä joku päivä Tarantino tekee taas muutakin kuin westernejä? Toivottavasti. Mutta enköhän mä vielä yhden QT-länkkärin jaksa katsoa. Unohdetaan se Inglourious Basterds.

Niin, ja vissiinkin tänään saa ensi-iltansa paljon huhuiltu ja ehkä odotettukin Kill Bill: The Whole Bloody Affair. Kyseessä on siis yhteen leikattu versio Kill Billeistä, joka sisältää pidemmän anime-jakson ja sulavamman siirtymän osien 1 ja 2 välillä. Liekö myös Vol. 1:n miekkaniittauskohtaus väreissä?

Salim Baba - viimeinen teatterikärry

2011-03-26T03:07:00.000-07:00

Tässäpä erinomainen pieni dokkari miehestä, joka on lapsesta saakka kulkenut Kolkatan katuja vaunuaan kärräten. Vaunussaan 55-vuotias Salim Muhammad pyörittää lyhyitä filminpätkiä, pois heitetyistä filmeistä itse leikkaamiaan koosteita täynnä tanssi-, taistelu- ja laulukohtauksia.

Salim Baba on hyvä muistutus isoista pienistä asioista ja perinteiden siirtymisestä. Kannattaa katsoa.

The Cove ja The Thin Blue Line - voivatko dokumentit pelastaa henkiä?

2011-03-24T12:11:00.000-07:00

The Cove

Näin vihdoin paljon kohutun ja kehutun The Cove -dokkarin, joka siis kertoo pienen kuvausryhmän yrityksestä paljastaa, ja ennen kaikkea kuvata, japanilaisen Taijin kylän törkeä delfiininteurastus. Muun muassa kulttuuriperinteiden ja muiden kummallisten selitysten avulla Japanissa tehdään bisnestä tappamalla joka vuosi tuhansia delfiinejä, joista osa lähtee ympäri maailmaa erilaisiin delfinaarioihin ja fisukeskuksiin. The Coven keskustarinana on toimintaelokuvamainen yritys saada kameroita ja äänityslaitteita pahamaineiseen poukamaan, jossa jatkuva delfiinien tappaminen tapahtuu. Taustoja ja sisältöä annetaan leikkaamalla väliin haastatteluja ja kansainvälisen valaanpyyntikomitean kokouksissa kuvattua materiaalia, jossa Japani yksinään yrittää puolustella vapauttaan pyytää valaita. Onkin outoa, miten hyvin koko maailma on onnistunut sulkemaan silmänsä kaikelta, mitä Taijissa tapahtuu, vaikka koko komitea Japania (ja köyhiä maita, jotka Japani on komiteaan ostanut) lukuun ottamatta vastustaa valaanpyyntiä. Miten pitkälle pelkkä massi riittää, jos joutuu samalla kävelemään silmät kiinni? Jossain vaiheessa joku törmää johonkin.

The Cove on hengästyttävä dokumentti. Kun se ei pidä kiinni ruudussa toimintaelokuvamaisilla soluttautumis- ja vakoilukohtauksillaan, se saa vihaiseksi ja epätoivoiseksi kaikella faktalla, jonka se tunkee ruutuun ihmisten puhtaasta välinpitämättömyydestä ja rahanhimosta. Ylikalastus ja valaiden elohopeapitoisuudet eivät välttämättä tule kenellekään yllätyksenä, mutta dokumentti valaisee todella hyvin sen, miten helposti ihmiset saa vain katsomaan muualle, kun tätä tapahtuu.

Dokumentin viimeinen kolmannes, joka vihdoin näyttää, mitä "The Covessa" sitten todella tapahtuu, on suhteellisen diippiä katsottavaa. Mutta samalla herää kysymys, eroaako se sitten mitenkään jokapäiväisestä ja ilmeisesti täysin hyväksytystä lihan tehotuotannosta? Kuoliaaksi puukotetut delfiinit vastaan koko elämänsä kärsineet ja täyteen lääkkeitä pumpatut karjaeläimet? Eikö delfiiniä saa tappaa, koska se on niin älykäs, ja sillä on ihmisen kaltainen tajunta? Mulla ei ole vastauksia, mutta harvoinpa elokuva aiheuttaa sellaisen fyysisen reaktion kuin The Cove teki. Lopputekstien pyöriessä mua oksetti ja sydämeni alkoi vedellä ylikierroksia.

Mutta The Cove on dokumentti, jonka on pakko vaikuttaa. En voi uskoa, että meno voi mitenkään jatkua täysin samalla tavalla, kun koko maailma on siitä tietoinen. Ei kai jokaista dokumentin nähnyttä voida maksaa pitämään suunsa kiinni? Eivät kai japanilaiset enää yhtä sokeasti osta elohopean kyllästämää delfiininlihaa valaanlihana? Leffan aiheuttaman kohun myötä Taijissa kiellettiin väliaikaisesti pullonokkadelfiinien metsästys ja asukkaita alettiin testata elohopeamyrkytysten takia. Ja vaikka kielto onkin sittemmin purettu ja delfiinien vuosittainen teurastus on jälleen alkanut, on The Cove hyvä osoitus siitä, että dokumenttielokuvalla voi oikeasti paljastaa tai jopa ratkaista rikoksia. Josta pääsemmekin seuraavaan elokuvaan...

The Thin Blue Line

Errol Morrisin elokuva keskittyy yhteen murhaan, joka tapahtui vuonna 1976 Dallasissa. Se käy tapahtuman läpi useita kertoja, useiden eri ihmisten kertomana ja muistamana. Ja sehän meni näin: Poliisi pysäyttää ilman valoja ajavan auton, kävelee kuskin ikkunan luokse, ja kuolee. Kuski nimittäin ampuu häntä useita kertoja ennen kuin hän ehtii tehdä mitään. Dokumentissa haastatellaan silminnäkijöitä, poliiseja, asianajajia, ja ennen kaikkea kahta miestä, jotka sattuman kautta viettivät illan yhdessä, ja joiden tarinat kyseiseltä illalta ovat täysin erilaiset. Toinen kuitenkin tappoi sen poliisin. Mutta kumpi?

The Thin Blue Line muistuttaa jollain tapaa David Fincherin loistavaa Zodiacia. Siinä on samanlaista epävarmuutta ja vainoharhaa, joka velloo jokaisessa haastattelussa ja kuvassa; Luulet tietäväsi, muttet voi olla varma. Mitä pidemmälle dokumentti etenee, sitä selvemmäksi alkaa käydä, että tuomio, joka Randall Adamsille langetettiin, oli väärä. Mutta minkäs teet, kaikki on jo tapahtunut, tuomio on jo annettu. Ja sä vain katsot, kuinka haastattelu haastattelulta ja todiste todisteelta koko juttu alkaa tuntua yhä järjettömämmältä. On kaksi miestä, joista toinen on useita rikoksia tehnyt pikkunilkki, ja sitten on Randall Adams, 28-vuotias kulkuri. On ehkä helpompaa tuomita täysi-ikäinen kuolemaan poliisin tappamisesta kuin ihmetellä, mitä tehdä 16-vuotiaalle pikkurikolliselle. Morrisin sulavasti liikkuva ja aidosti jännittävä dokumentti osoittaa sormella jokaisen virheen ja valheen, joka tutkinnan aikana tehtiin.

Ja lopussa tapahtuu pienoinen ihme. (Älä lue, jos et tiedä, mistä on kysymys, ja haluat yllättyä!)

The Thin Blue Line keräsi niin vakuuttavat todistusaineistot Randall Adamsin puolesta, että tämän kuolemantuomio peruttiin ja Adams vapautettiin vankilasta vuonna 1989. Sen sijaan toista miestä, David Harrisia, ei ikinä tuomittu rikoksesta, vaikka oli selvää, että hän sen teki. Harris kuitenkin tapettiin laillisesti Texasissa vuonna 2004 eräästä toisesta henkirikoksesta. Errol Morrisin elokuva onkin siis luultavasti ainoa dokumentti, joka on oikeasti ratkaissut rikoksen, jota se on lähtenyt tutkimaan. Se myös saattoi pelastaa Randall Adamsin hengen. Ei mikään ihan pieni saavutus elokuvalta.

Mitä katsoin: Planeettamme maa (2007)

2011-03-23T12:26:00.001-07:00

Katsoin tämän hyvin lyhyeksi typistetyn teatteriversion BBC:n jättimäisestä, viisi vuotta kuvatusta ja 40 kuvausryhmää ympäri maailmaa työllistäneestä, dokumentista. Ja onhan se aika pysäyttävä. Ellet ole aivan sairaalloisen rikas, ei sulla ole ikinä mahdollista nähdä mitään näin uskomatonta. "Tarina" alkaa pohjoisnavalta ja lähtee laskeutumaan pikkuhiljaa kohti etelänapaa esitellen monia eläimiä ja elämänmuotoja ehkä viimeisiä kertoja. Ja se tekee sen sellaisena spektaakkelina, että muistan taas minkä takia dokumentteja katson. Joskus oikean elämän draama voittaa minkä tahansa fiktiojännärin. Hyperhidastettuna kuvattu valkohain hyökkäys tai leijonaa hätäisesti pakoon pyrkivän kauriin juoksu jättävät puristelemaan sohvanreunoja enemmän kuin mitkä tahansa inceptionit. Ja ehkä suurin syy, miksi Planeettamme maa naulitsee niin hyvin tuoliin, on sen käsittämättömän hieno kuvaus niin maalla kuin merelläkin, sekä sen erittäin taitava leikkaus, joka tekee pienistäkin asioista, kuten ankkojen ensimmäisestä lennosta, toimivaa draamaa.

Ja vaikka tämä leffaksi puristettu luontoeepos onkin aikamoista ilmastopropagandaa, saa se kuitenkin lopussa silmät ihan pikkuisen kostumaan ja herättää kysymyksen; Mikä vittu meitä vaivaa?

Blu-Ray -boksi sarjasta lähtee muuten varmasti tilaukseen. Tätä kelpaa luuppia teräväpiirtona.

Europa Film Treasures - eroottisia kokismainoksia ja muuta yllättävää

2011-03-22T07:50:00.000-07:00

Jos huomaat, että sulla on hetki luppoaikaa, tai olet vaikkapa töissä, niin kannattaa ehdottomasti käydä selailemassa Europa Film Treasures -arkistoja. Sieltä voi löytää ihmeellistä dokkarimatskua vaikkapa 1900-luvun alun Belgiasta tai jälkiväritettyä italialaista fiktiota vuodelta 1910.

Ehkä iloisin yllätys tältä päivältä on Buster Keatonin The Love Nest. Siis kokonainen Buster Keaton -pätkä heti katsottavaksi! Suosittelen.

Ja erotiikannälkään voit tsekata tämän jännittävän filminpätkän, joka saattaa olla jopa eräänlainen kokismainos. Paras kohta on se, kun alastonmalli meinaa tukehtua limppariinsa.

Animaation ystäville tällainen yllätys vuodelta 1935. Se saattaa kertoa pähkinöistä ja lentoliskoista, en ole ihan varma, en oikein pystynyt keskittymään. Hyvä leffa kuitenkin...

Oma suosikkini on kuitenkin vuoden 1912 Making an American Citizen. Lämminhenkinen opetusvideo voi tehdä sinustakin kunnon kansalaisen. Loppuu se vaimon ruoskiminen.

Dokkarisuositus: The Bowler

2011-03-21T08:37:00.000-07:00

Haluaisin todella tietää, mistä alta löytyvän dokkarin ohjaaja Sean Dunne on tämän tyypin löytänyt. Rocky Salemmo on hustlaava keilaaja, joka kertoo kusettamisesta, naisista ja huumeista. Ja ennen kaikkea uhkapelaamisesta. Rocky myy tarinansa sellaisella vauhdilla ja fiiliksellä, ettei itsekään pysy paikoillaan.

Kannattaa ehdottomasti käyttää 15 minuuttia tähän visuaalisestikin näppärään dokkariin. Henkilökuvaa parhaimmillaan.

Saman ohjaajan lyhytdokkarit Man in Van ja The Archive kannattaa myös tsekata. Molemmat ovat aika erikoisia henkilöpätkiä. Tykkään paljon.

Kaksi miestä ja avanto - vuoden rehellisin dokumenttielokuva?

2011-03-20T12:37:00.000-07:00

Liikkumaton kamera. Ei leikkauksia. Vain kaksi miestä ja avanto.
Arvaatko loppuratkaisun?

Sunnuntain erikoiset: HOUSE (1977)

2011-03-20T06:42:00.000-07:00

70-luvulla japanilaiset elokuvastudiot olivat pulassa. Kotimaan elokuvat eivät tuntuneet vetävän jengiä teattereihin, vaan kaikki halusivat nähdä uusimmat Hollywood-pläjäykset. Vanha kunnon japanilainen perhedraama, joka oli pitänyt studiot leivässä kiinni, ei vaan enää menestynyt. Viimeinen naula arkkuun oli Steven Spielbergin Tappajahai, joka muun maailman tapaan rikkoi myös Japanin lippuluukkuennätyksiä. Eräs Toho-studioiden jeppe päätti sitten, että Japani tarvitsi oman tappajahainsa. Mutta mistäs saataisiin joku, joka kykenisi sellaisen tuottamaan?

Kuvioihin astui Nobuhiko Obayashi.

Obayashi tuli nuoruudessaan tunnetuksi 8-milliselle kuvatuista kokeilevista lyhytelokuvistaan. Niiden menestyksen kautta pääsi ohjaaja television leipiin mainoshommiin. En pistä päätäni pantiksi, mutta luulenpa, että tässä vaiheessa otti ensiaskeleensa myös nykyään normina pidetyt hyperaktiiviset ja epilepsiakohtauksia aiheuttavat mainokset. Obayashi nimittäin käytti mainoksissaan jokaista mahdollista kamera- ja leikkauskikkaa, jotka oli lyhäreitä tekemällä oppinut. Mutta se myös toimi. Pian herra 'OB' teki mainosvideoita Charles Bronsonin ja Kirk Douglasin kaltaisten tähtien kanssa.

Ja sitten tapahtui se Tappajahai-juttu.

Ja silloin se Toho-studioiden jeppe löysi Nobuhiko Obayashin. Siinä oli tyyppi, joka voisi nostaa studiot uuteen kultakauteen ja saada taas nuorison katsomaan japanilaista elokuvaa. Ohjaaja sai siis tehtäväkseen luoda uuden tappajahain. Näin sille sanottiin: "Me haluamme japanilaisen version Tappajahaista. Elokuvan, joka on jännittävä ja hauska."

OB kääntyi 11-vuotiaan tyttärensä puoleen saadakseen tietää, mikä tätä pelotti. No, ainakin peilit, joiden kuvat alkavat elää omaa elämäänsä, kaivot, joista löytyy päitä sekä sormia syövät pianot. Mutta mikä idea näistä oli paras? Obayashi otti ne kaikki ja lähti tekemään Japanin omaa tappajahaita, ihmisiä syövästä talosta kertovaa Housea.

Housea on melkein mahdoton selittää, se pitää nähdä. Jos lähtee katsomaan elokuvaa täysin tietämättä, mitä on tulossa, saattaa alkuminuuttien perusteella kuvitella katsovansa 11-vuotiaan tytön kirjoittamaa ihanan romanttista kesälomaleffaa. On seitsemän koulutyttöä; Angel, Prof, Melody, Kung Fu, Mac, Sweetie ja Fantasy, joiden kesäloma on juuri alkanut, mutta yhteinen lomamatka tosi kivan miesopettajan kanssa yllättäen peruuntunut. Voihan rähmä! Mutta hei, Angel saakin idean! He voisivat mennä kaikki yhdessä Angelin tädin luokse! Hän asuu yksin isossa kartanossa maaseudulla ja kaipaa varmasti seuraa. Huraa, mahtava idea, Angel! Kaikki on pehmeää ja vaaleanpunaista, taustalla soi lämpöinen pianorallatus tai teinirokki ja tytöt juoksevat käsi kädessä paikasta toiseen. Ja mikäs sen parempaa?

No, ainakin se, että pikkuhiljaa House muuttuu pikkutytön päiväunesta pikkutytön painajaiseksi ja jonkin sairaan keski-ikäisen miehen fantasiaksi. Jo alussa kaiken takana on jotenkin kummallinen sävy. Ihan kuin vakoilisi pikkutyttöjä puskan takaa ja näkisi kaiken tuhman keski-ikäisen miehen silmin. Tavallisetkin tilanteet on tehty hämmentävän epäaidoiksi ja unenomaisiksi oudoilla taustoilla ja lavasteilla sekä Obayashin anteliaasti käyttämillä kamera- ja leikkauskikoilla. Ilmeisesti herra OB on ajatellut, että kun vihdoinkin pääsee tekemään pitkää elokuvaa, niin miksei heittäisi kaikkea kehiin yhdellä kertaa. Housessa saattaa hyvinkin olla ensimmäistä -tai ainakin ensimmäisiä- kertoja monia nykyisestä J-Horror -skenestä tuttuja kauhukuvia. Esimerkkinä vaikkapa piloille asti ylikäytetty 'märät, mustat hiukset' -pelottelu. Veikkaan myös, että eräs Takashi Miike on nuorempana Housensa katsonut, sen verran samanlaista menoa löytyy vaikkapa Happiness of the Katakurista ja tusinasta muusta Miiken leffasta.

Mutta vaikka Obayashi tunkeekin leffan täyteen kikkoja ja tekniikoita, ei House tunnu yhtään sekavalta. Tai siis tuntuu, mutta se on niin yhtenäinen sekavuutensa kanssa, että se tuntuu täysin hallitulta. Nykyään on paaaljon ohjaajia (Zack Snyder, katson sua), jotka tunkevat leffansa niin täyteen makeita juttuja, joita ovat nähneet muissa elokuvissa, ettei niissä ole mitään katsottavaa. Kaikesta, mikä oli makeeta, tulee niin helvetin nähtyä ja elotonta, että tekee mieli liittyä asekerhoon, hankkia aselupa, ostaa ase ja mennä kotiin ampumaan itseään päähän (Zack Snyder on luultavasti ihan kusipää muutenkin). House ei ole eloton. Sen jokainen kohtaus elää jossain, missä mä en ole ikinä käynyt, ja siinä on kerronnallisia ja kuvallisia juttuja, jotka ovat oikeasti omaperäisiä ja mielenkiintoisia, ja joita tuskin edes voisi kopioida tai lainata ilman, että vaikuttaa ihan ääliöltä.

Voi kuulostaa oudolta, mutta Housesta tuli kuin tulikin Japanin vastine Tappajahaille. Se sai Japanin alle 17-vuotiaat tunkemaan leffateattereihin (Obayashi muistelee nähneensä jopa satojen metrien jonoja Tokion teattereiden ulkopuolella) ja aloitti uudenlaisten elokuvien tuotannon maan studiosysteemeissä.
Se, että House on ollut valtava suosio 70-luvun nuorison keskuudessa, selittää mielestäni hyvin paljon tämän päivän Japania. Pikkuhousu-hentai, epilepsiamainokset ja muut sairaat, mutta ihanan lämpimät asiat saattavat hyvinkin juontaa juurensa tästä elokuvasta. Ja sen takia House on kunniapaikalla Sunnuntain erikoisissa.

House saa Filmin rullauksen ehdottoman suosituksen. Katso!

Korvat hörölle, britit tulee

2011-03-19T03:58:00.000-07:00

Joe Cornishin nuorisorikollishenkinen scifi-toimintakomedia Attack the Block sai tässä taannoin festariensi-iltansa jenkkilän puolella. Olen lukenut leffasta enskarin jälkeen pelkkää hyvää, mutta ylläri-ylläri, studiot ovat vähän hämillään, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. On nimittäin sellainen ongelma, että elokuvassa puhutaan englantia. Siis oikeaa englantia (tosin aika tiukalla lontoon katuaksentilla), eikä siitä oikein tahdo saada selvää. Muun muassa sana 'fight' on meren toisella puolella kuulostanut ihan sanalta 'fart', mikä ei toimi ollenkaan.

No, siitäpä nousikin sitten keskustelu, että pitäisikö leffa tekstittää. Mikäs siinä. Perus englannista englanniksi tekstityshän ei ole yhtään tyhmä idea tai suoranaisesti vittuilua leffan tekijöille.

Mutta sekään ei vielä riittänyt, koska sen jälkeen alkoi kummuta ideoita leffan uudelleen tekemiseksi. Jenkeissä. Jenkeille. Miksei? Helppoa ja hauskaa. Saa siinä sivussa tahkottua pari dollaria elokuvalla, jonka joku on jo kerran tehnyt. Eipähän tarvitse keksiä mitään uutta.

Mutta oikeasti mä liioittelen. Blockia tuskin ollaan tekemässä uusiksi, eikä tekstityskään ole todellakaan varma asia - noin pienen kohderyhmän filkka ei luultavasti edes saa isoa levitystä jenkeissä. Mutta pelkästään se, että koko tekstitys- ja remake-keskustelu piti käydä, tuntuu vähän naurettavalta.

Attack the Block on muuten saanut aikamoista hehkutusta yhdestä jos toisestakin paikasta. Joe Cornish on Edgar Wrightin (Spaced ja Shaun of the Dead, anyone?) frendejä, joten itsekin odottelen leffaa aika innolla. Simon Peggiä filkassa ei ole, mutta Nick Frost sentään esiintyy sivuroolissa. Itse leffan traileri näyttää oikeastaan aika tylsältä, mutta sen sankarit, ihka-aidot Lontoon hoodie-penskat, vakuuttavat aitoudellaan.

Darren Aronofsky voitti systeemin - taas

2011-03-18T09:45:00.000-07:00

Darren Aronofsky on aika kova jätkä. Aikoinaan se oli pitkään kiinnitetty ohjaamaan joku Batman Year One -leffa, ison budjetin uusi startti Batmanille, mutta kävi ilmi, että Aronofsky olikin kiinni lepakkokelkassa vain päästäkseen mukaan studiosysteemiin ja saadaksen mahdollisuuden tehdä projekteja, jotka oikeasti kiinnostivat. Ja niin kävikin. Aronofsky dumppasi Batmanin, meni ja teki The Fountainin ja jatkoi siitä omiin juttuihinsa. The Fountain ei ehkä ollut ihan niin iso juttu kuin sen alun perin studion tukemana piti olla, mutta on se silti yksi 2000-luvun parhaita leffoja. Nykyään Black Swan -hehkutuksessa patsasteleva ohjaaja myönsi itsekin myöhemmin, ettei missään vaiheessa ollut kiinnostunut tekemään mitään sarjisleffaa, vaan oli messissä lähinnä saadakseen studiot mukaan omiin juttuihinsa.

Ja nyt se teki sen taas. Aronofsky on jo pitkään ollut lähdössä Japaniin tekemään uutta Wolverine-leffaa, mutta juuri ennen kuvausten alkua, se päättikin, ettei haluakaan jättää New Yorkin kotiaan kokonaiseksi vuodeksi. En tiedä mikä meno Japanissa on tällä hetkellä ja tulevaisuudessa kuvausten suhteen, mutta lieköhän Aronofskyllä kuitenkin omat sopat liedellä? Black Swan on kevyeen ohjaajan menestynein elokuva, ja musta tuntuu, että tällä hetkellä Aronofskyn omat projektit alkavat avata studioiden kukkaronnyörejä vähän helpommin. Sekä The Fountain, The Wrestler että Black Swan ovat käsittääkseni olleet aikamoisen rahoitustaistelun tuloksia. Ehkä-tekeillä-ollut Machine Man saattaakin nyt saada massia sisuuksiina, tai sitten Aronofsky tekee vihdoin huhutun Nooan arkki -elokuvansa. Ihan sama, kunhan tekee jotain, se on tavallaan jo voittanut.

Tai ehkä nyt kun Robocopille pystytetään oma patsas Detroitiin, hyppää Arska takaisin Robocop-uusintaversionsa pariin... Niiiiccceeee.

The Human Project - ruoka maistuu paremmalta kun on pilvessä

2011-03-18T09:18:00.000-07:00

The Human Project on aika hyvä dokkarisarja. Lyhyitä pätkiä, joissa yksi ihminen kertoo jonkin tapahtuman elämästään. On pari henkilöä, jotka ovat löytäneet ruumiin (tai kaksi), on ihmisiä, joilla on arpia, ja sitten on muita ihmisiä. Ehkä parasta noissa videoissa on se, mitä niiden varsinaisten tarinoiden ohella kerrotaan. Se miten ruumiin löytänyttä miestä kiinnostaa edelleen se, minkä merkkiset kengät sillä ruumiilla oli. Ja ehkä kahden ruumiin löytäminen kertookin vain siitä, miten paskassa paikassa mies asuu... Kannattaa katsastaa. Alla yksi tarinoista.

Umshini Wam - Harmony Korine tekee paskasta kaunista

2011-03-17T08:08:00.000-07:00

Harmony Korine, jonka Trash Humpers -elokuvan palkitsin aikoinaan R&A-festareiden friikkinä, on palannut takapihalleen Nashvilleen kuvaamaan 16-minuuttisen lyhytelokuvan. Pätkä kertoo kahdesta eteläafrikkalaisesta pyörätuoligangstasta, jotka hakevat pelkkää kunnioitusta maailmassa, jossa kukaan ei huomaa räppäriä pyörätuolissa.

Filkka on aika perus Korinea. Se on paikoin ihan vitun ärsyttävä, mutta saa paskan ja rumuuden näyttämään niin hyvältä, ettei sitä voi olla katsomatta loppuun. Vähän niin kuin Trash Humpers, mutta kuitenkin ihan eri tavalla. Toisin kuin Humpers, joka oli tallennettu VHS:lle, on Umshini Wam kuvattu erittäin nätisti 35mm filmille. Joskus rumuudelle omistautuminen kannattaa. Tsekkaa alta.

Viimeinen viikonloppusoturi -teaser

2011-03-16T11:13:00.000-07:00

Jo lähes kaksi vuotta leikkauspöydällä makaillut Viimeinen viikonloppusoturi -dokumentti on liikahtanut askeleen eteenpäin. Suomalaisten Xena-fanien vuosittaisesta tapaamisesta, ja ennen kaikkea sen johtohahmosta, Paulista, kertovasta lyhytdokkarista on nyt julkaistu pienimuotoinen maistiainen. Tällaista sormiruokaahan tämä on, mutta muuta ette nyt saa.

Itse dokumentti valmistuu toivottavasti tämän vuoden aikana. Riippuu aika pitkälti omasta laiskuustasostani ja kevään aurinkoisuudesta.

Teaseri tulee tässä:

Filmin rullaus - koska maailmassa ei ole tarpeeksi blogeja

2011-03-16T10:56:00.000-07:00

Terve kaikki iloiset lukijat!

Kuten otsikkokin toteaa, maailmassa ei todellakaan ole vielä liikaa blogeja, joten mielestäni oli enemmän kuin sopivaa perustaa vielä yksi lisää. Filmin rullaus keskittyy vain ja ainoastaan elokuvan ihmeelliseen maailmaan. Käytän rullausta omista projekteistani uutisoimiseen ja niiden jakamiseen, elokuvamaailman ihmeellisten tapahtumien ruotimiseen sekä tietysti katsomieni filkkojen suosittelemiseen tai dissaamiseen. Joskus molempiin yhtä aikaa.

Ja koska elämme tällä hetkellä jonkinlaista murrosta, jossa elokuvat alkavat levitä kankaiden sijaan sähköisesti, olen päättänyt ottaa tehtäväkseni vakoilla internetin välityksellä leviäviä lyhytelokuvia, ja ennen kaikkea dokumentteja. Voi kuulostaa oudolta, mutta netissä on ihan oikeasti paljon hyvääkin matskua, ja varsinkin lyhytdokkarit leviävät kivasti interneetin väyliä pitkin. Filmin rullaus tulee siis käymään läpi näitä pikkuisia paikka- ja henkilökuvia, ja tekee täällä suosituksia suuntaan jos toiseen. Kannattaa tsekata tasaisin väliajoin. Itse olen ainakin tästä projektista innoissani.

Ensimmäinen vakkariosio Filmin rullauksessa on Sunnuntain erikoiset, johon yritän mahdollisimman monena sunnnuntaina lisätä uuden katsauksen maailman elokuvaerikoisuuksiin ja kummajaisiin. Joskus kyseessä voi olla melko tavallinenkin filkka, jolla on ehkä outo tausta tai jotain muuta jännää, mutta useimmiten tarkastelussa on ihan rehellinen sunnuntaifriikki. Kannattaa siis pysyä hereillä ja antaa sunnuntain yllättää.

Se niistä esittelyistä. Päivityksiä varmaan tulee pian, jos en ehdi kyllästyä koko blogiin viikossa. Mutta ainakin nyt tää tuntuu hyvältä idealta. Pysy siis mukana!