Näin vihdoin paljon kohutun ja kehutun The Cove -dokkarin, joka siis kertoo pienen kuvausryhmän yrityksestä paljastaa, ja ennen kaikkea kuvata, japanilaisen Taijin kylän törkeä delfiininteurastus. Muun muassa kulttuuriperinteiden ja muiden kummallisten selitysten avulla Japanissa tehdään bisnestä tappamalla joka vuosi tuhansia delfiinejä, joista osa lähtee ympäri maailmaa erilaisiin delfinaarioihin ja fisukeskuksiin. The Coven keskustarinana on toimintaelokuvamainen yritys saada kameroita ja äänityslaitteita pahamaineiseen poukamaan, jossa jatkuva delfiinien tappaminen tapahtuu. Taustoja ja sisältöä annetaan leikkaamalla väliin haastatteluja ja kansainvälisen valaanpyyntikomitean kokouksissa kuvattua materiaalia, jossa Japani yksinään yrittää puolustella vapauttaan pyytää valaita. Onkin outoa, miten hyvin koko maailma on onnistunut sulkemaan silmänsä kaikelta, mitä Taijissa tapahtuu, vaikka koko komitea Japania (ja köyhiä maita, jotka Japani on komiteaan ostanut) lukuun ottamatta vastustaa valaanpyyntiä. Miten pitkälle pelkkä massi riittää, jos joutuu samalla kävelemään silmät kiinni? Jossain vaiheessa joku törmää johonkin.
The Cove on hengästyttävä dokumentti. Kun se ei pidä kiinni ruudussa toimintaelokuvamaisilla soluttautumis- ja vakoilukohtauksillaan, se saa vihaiseksi ja epätoivoiseksi kaikella faktalla, jonka se tunkee ruutuun ihmisten puhtaasta välinpitämättömyydestä ja rahanhimosta. Ylikalastus ja valaiden elohopeapitoisuudet eivät välttämättä tule kenellekään yllätyksenä, mutta dokumentti valaisee todella hyvin sen, miten helposti ihmiset saa vain katsomaan muualle, kun tätä tapahtuu.
Dokumentin viimeinen kolmannes, joka vihdoin näyttää, mitä "The Covessa" sitten todella tapahtuu, on suhteellisen diippiä katsottavaa. Mutta samalla herää kysymys, eroaako se sitten mitenkään jokapäiväisestä ja ilmeisesti täysin hyväksytystä lihan tehotuotannosta? Kuoliaaksi puukotetut delfiinit vastaan koko elämänsä kärsineet ja täyteen lääkkeitä pumpatut karjaeläimet? Eikö delfiiniä saa tappaa, koska se on niin älykäs, ja sillä on ihmisen kaltainen tajunta? Mulla ei ole vastauksia, mutta harvoinpa elokuva aiheuttaa sellaisen fyysisen reaktion kuin The Cove teki. Lopputekstien pyöriessä mua oksetti ja sydämeni alkoi vedellä ylikierroksia.
Mutta The Cove on dokumentti, jonka on pakko vaikuttaa. En voi uskoa, että meno voi mitenkään jatkua täysin samalla tavalla, kun koko maailma on siitä tietoinen. Ei kai jokaista dokumentin nähnyttä voida maksaa pitämään suunsa kiinni? Eivät kai japanilaiset enää yhtä sokeasti osta elohopean kyllästämää delfiininlihaa valaanlihana? Leffan aiheuttaman kohun myötä Taijissa kiellettiin väliaikaisesti pullonokkadelfiinien metsästys ja asukkaita alettiin testata elohopeamyrkytysten takia. Ja vaikka kielto onkin sittemmin purettu ja delfiinien vuosittainen teurastus on jälleen alkanut, on The Cove hyvä osoitus siitä, että dokumenttielokuvalla voi oikeasti paljastaa tai jopa ratkaista rikoksia. Josta pääsemmekin seuraavaan elokuvaan...
Errol Morrisin elokuva keskittyy yhteen murhaan, joka tapahtui vuonna 1976 Dallasissa. Se käy tapahtuman läpi useita kertoja, useiden eri ihmisten kertomana ja muistamana. Ja sehän meni näin: Poliisi pysäyttää ilman valoja ajavan auton, kävelee kuskin ikkunan luokse, ja kuolee. Kuski nimittäin ampuu häntä useita kertoja ennen kuin hän ehtii tehdä mitään. Dokumentissa haastatellaan silminnäkijöitä, poliiseja, asianajajia, ja ennen kaikkea kahta miestä, jotka sattuman kautta viettivät illan yhdessä, ja joiden tarinat kyseiseltä illalta ovat täysin erilaiset. Toinen kuitenkin tappoi sen poliisin. Mutta kumpi?
The Thin Blue Line muistuttaa jollain tapaa David Fincherin loistavaa Zodiacia. Siinä on samanlaista epävarmuutta ja vainoharhaa, joka velloo jokaisessa haastattelussa ja kuvassa; Luulet tietäväsi, muttet voi olla varma. Mitä pidemmälle dokumentti etenee, sitä selvemmäksi alkaa käydä, että tuomio, joka Randall Adamsille langetettiin, oli väärä. Mutta minkäs teet, kaikki on jo tapahtunut, tuomio on jo annettu. Ja sä vain katsot, kuinka haastattelu haastattelulta ja todiste todisteelta koko juttu alkaa tuntua yhä järjettömämmältä. On kaksi miestä, joista toinen on useita rikoksia tehnyt pikkunilkki, ja sitten on Randall Adams, 28-vuotias kulkuri. On ehkä helpompaa tuomita täysi-ikäinen kuolemaan poliisin tappamisesta kuin ihmetellä, mitä tehdä 16-vuotiaalle pikkurikolliselle. Morrisin sulavasti liikkuva ja aidosti jännittävä dokumentti osoittaa sormella jokaisen virheen ja valheen, joka tutkinnan aikana tehtiin.
Ja lopussa tapahtuu pienoinen ihme. (Älä lue, jos et tiedä, mistä on kysymys, ja haluat yllättyä!)
The Thin Blue Line keräsi niin vakuuttavat todistusaineistot Randall Adamsin puolesta, että tämän kuolemantuomio peruttiin ja Adams vapautettiin vankilasta vuonna 1989. Sen sijaan toista miestä, David Harrisia, ei ikinä tuomittu rikoksesta, vaikka oli selvää, että hän sen teki. Harris kuitenkin tapettiin laillisesti Texasissa vuonna 2004 eräästä toisesta henkirikoksesta. Errol Morrisin elokuva onkin siis luultavasti ainoa dokumentti, joka on oikeasti ratkaissut rikoksen, jota se on lähtenyt tutkimaan. Se myös saattoi pelastaa Randall Adamsin hengen. Ei mikään ihan pieni saavutus elokuvalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti