Kuvioihin astui Nobuhiko Obayashi.
Obayashi tuli nuoruudessaan tunnetuksi 8-milliselle kuvatuista kokeilevista lyhytelokuvistaan. Niiden menestyksen kautta pääsi ohjaaja television leipiin mainoshommiin. En pistä päätäni pantiksi, mutta luulenpa, että tässä vaiheessa otti ensiaskeleensa myös nykyään normina pidetyt hyperaktiiviset ja epilepsiakohtauksia aiheuttavat mainokset. Obayashi nimittäin käytti mainoksissaan jokaista mahdollista kamera- ja leikkauskikkaa, jotka oli lyhäreitä tekemällä oppinut. Mutta se myös toimi. Pian herra 'OB' teki mainosvideoita Charles Bronsonin ja Kirk Douglasin kaltaisten tähtien kanssa.
Ja sitten tapahtui se Tappajahai-juttu.
Ja silloin se Toho-studioiden jeppe löysi Nobuhiko Obayashin. Siinä oli tyyppi, joka voisi nostaa studiot uuteen kultakauteen ja saada taas nuorison katsomaan japanilaista elokuvaa. Ohjaaja sai siis tehtäväkseen luoda uuden tappajahain. Näin sille sanottiin: "Me haluamme japanilaisen version Tappajahaista. Elokuvan, joka on jännittävä ja hauska."
OB kääntyi 11-vuotiaan tyttärensä puoleen saadakseen tietää, mikä tätä pelotti. No, ainakin peilit, joiden kuvat alkavat elää omaa elämäänsä, kaivot, joista löytyy päitä sekä sormia syövät pianot. Mutta mikä idea näistä oli paras? Obayashi otti ne kaikki ja lähti tekemään Japanin omaa tappajahaita, ihmisiä syövästä talosta kertovaa Housea.
Housea on melkein mahdoton selittää, se pitää nähdä. Jos lähtee katsomaan elokuvaa täysin tietämättä, mitä on tulossa, saattaa alkuminuuttien perusteella kuvitella katsovansa 11-vuotiaan tytön kirjoittamaa ihanan romanttista kesälomaleffaa. On seitsemän koulutyttöä; Angel, Prof, Melody, Kung Fu, Mac, Sweetie ja Fantasy, joiden kesäloma on juuri alkanut, mutta yhteinen lomamatka tosi kivan miesopettajan kanssa yllättäen peruuntunut. Voihan rähmä! Mutta hei, Angel saakin idean! He voisivat mennä kaikki yhdessä Angelin tädin luokse! Hän asuu yksin isossa kartanossa maaseudulla ja kaipaa varmasti seuraa. Huraa, mahtava idea, Angel! Kaikki on pehmeää ja vaaleanpunaista, taustalla soi lämpöinen pianorallatus tai teinirokki ja tytöt juoksevat käsi kädessä paikasta toiseen. Ja mikäs sen parempaa?
No, ainakin se, että pikkuhiljaa House muuttuu pikkutytön päiväunesta pikkutytön painajaiseksi ja jonkin sairaan keski-ikäisen miehen fantasiaksi. Jo alussa kaiken takana on jotenkin kummallinen sävy. Ihan kuin vakoilisi pikkutyttöjä puskan takaa ja näkisi kaiken tuhman keski-ikäisen miehen silmin. Tavallisetkin tilanteet on tehty hämmentävän epäaidoiksi ja unenomaisiksi oudoilla taustoilla ja lavasteilla sekä Obayashin anteliaasti käyttämillä kamera- ja leikkauskikoilla. Ilmeisesti herra OB on ajatellut, että kun vihdoinkin pääsee tekemään pitkää elokuvaa, niin miksei heittäisi kaikkea kehiin yhdellä kertaa. Housessa saattaa hyvinkin olla ensimmäistä -tai ainakin ensimmäisiä- kertoja monia nykyisestä J-Horror -skenestä tuttuja kauhukuvia. Esimerkkinä vaikkapa piloille asti ylikäytetty 'märät, mustat hiukset' -pelottelu. Veikkaan myös, että eräs Takashi Miike on nuorempana Housensa katsonut, sen verran samanlaista menoa löytyy vaikkapa Happiness of the Katakurista ja tusinasta muusta Miiken leffasta.
Mutta vaikka Obayashi tunkeekin leffan täyteen kikkoja ja tekniikoita, ei House tunnu yhtään sekavalta. Tai siis tuntuu, mutta se on niin yhtenäinen sekavuutensa kanssa, että se tuntuu täysin hallitulta. Nykyään on paaaljon ohjaajia (Zack Snyder, katson sua), jotka tunkevat leffansa niin täyteen makeita juttuja, joita ovat nähneet muissa elokuvissa, ettei niissä ole mitään katsottavaa. Kaikesta, mikä oli makeeta, tulee niin helvetin nähtyä ja elotonta, että tekee mieli liittyä asekerhoon, hankkia aselupa, ostaa ase ja mennä kotiin ampumaan itseään päähän (Zack Snyder on luultavasti ihan kusipää muutenkin). House ei ole eloton. Sen jokainen kohtaus elää jossain, missä mä en ole ikinä käynyt, ja siinä on kerronnallisia ja kuvallisia juttuja, jotka ovat oikeasti omaperäisiä ja mielenkiintoisia, ja joita tuskin edes voisi kopioida tai lainata ilman, että vaikuttaa ihan ääliöltä.
Voi kuulostaa oudolta, mutta Housesta tuli kuin tulikin Japanin vastine Tappajahaille. Se sai Japanin alle 17-vuotiaat tunkemaan leffateattereihin (Obayashi muistelee nähneensä jopa satojen metrien jonoja Tokion teattereiden ulkopuolella) ja aloitti uudenlaisten elokuvien tuotannon maan studiosysteemeissä.
Se, että House on ollut valtava suosio 70-luvun nuorison keskuudessa, selittää mielestäni hyvin paljon tämän päivän Japania. Pikkuhousu-hentai, epilepsiamainokset ja muut sairaat, mutta ihanan lämpimät asiat saattavat hyvinkin juontaa juurensa tästä elokuvasta. Ja sen takia House on kunniapaikalla Sunnuntain erikoisissa.
House saa Filmin rullauksen ehdottoman suosituksen. Katso!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti