Mitä katsoin: The Tree of Life (2011)

Moni tuntui odottavan Terrence Malickin uusimman olevan jonkinlainen perimmäinen selitys sille, miksi olemme täällä ja mitä seuraavaksi. Ja ehkäpä sen takia moni pettyi. The Tree of Life kun ei tarjoile vastauksia tai herätä edes paljon kysymyksiä - se vain on olemassa. Kaikessa upeudessaan ja monella tasolla.

Itselleni The Tree of Life oli ennen kaikkea matka muistoihin ja asioihin, jotka koki ensimmäistä kertaa. Muistatko millaista oli valehdella ensimmäisiä kertoja? Muistatko miltä tuntui, kun näki "pahan miehen"? Muistatko millaista oli rikkoa jotain ja pelätä, että minä hetkenä hyvänsä jäät kiinni? Malick tavoittaa elokuvallaan täydellisesti nämä hetket, enkä ole varmasti koskaan samaistunut yhtä paljon minkään elokuvan tarjoamaan maailmaankuvaan. Malick ei suoraan kysy kysymyksiä tai jakele vastauksia, vaan herättää muistoja ja ajatuksia. The Tree of Life on valkokankaalle siirretty elämä kokonaisuudessaan - siitä ensimmäisestä räjähdyksestä lähtien. Se on jo elettyä elämää niin tunnistettavassa muodossa, että ei ole väliä, oletko syntynyt täällä vai tuolla. Malick on tavoittanut jotain niin perimmäistä siitä, millaista on olla ihminen tässä maailmassa, että siihen voi kuka tahansa samaistua.
Tai sitten ei.
Kyynisimmät pysytkööt kaukana.
The Tree of Life on nimittäin helppo lytätä ohueksi sunnuntaifilosofoinniksi ja teennäiseksi taide-elokuvaksi. Ja ehkä sen malickmaiset voice over -pohdinnat ovatkin hieman korneja, eivätkä sen esittämät kysymykset ole diipeistä diipeimpiä, mutta teennäisenä en sitä näe. Mulle se oli aidoista aidointa. Henkilökohtaista etsimistä, joka on samalla tavalla kornia kuin useimpien ihmisten päiväkirjamerkinnät. Ehkä paikoin vähän tökeröä, mutta myös todella, todella aitoa - angsteineen kaikkineen.

Ja täytyy sanoa, että kovin monilta elokuvantekijöiltä en itsekään sulattaisi tällaistä hakemista ja pyörimistä, mutta Malick on aina Malick. Kovin monella elokuvantekijällä tuskin riittäisi rahkeet näin suuren elokuvan tekemiseen. Näin suurten tunteiden ja kysymysten äärellä pyörimiseen. Mutta Malick on Malick. Ne hieman tökeröt runoilut on helppo antaa anteeksi, kun valtavasta ajatuksenvirran määrästä muodostuu jotain näinn isoa sellaisessa muodossa, johon on helppo upota sisään.

Eihän The Tree of Life välttämättä täydellinen ole. Eihän siinä ole edes tarinaa.
Ja onhan se vähän pitkä. Joitain asioita olisi varmasti voinut jättää poiskin.
Mutta silti...
Onhan se täysin ainutlaatuinen koossaan ja kerronnassaan. Ja jos elokuvan tarjoamat kuvat maailmasta ja kaikkeudesta eivät naulitse penkkiin, niin voit onnitella itseäsi, olet jo nähnyt kaiken.

Uudestaan teatteriin katsomaan?

Sunnuntain erikoiset: TODD SOLONDZ -RETROSPEKTIIVI

Todd Solondz on amerikkalaisen indie-elokuvan ehdottomia helmiä, ja tekee täysin omanlaistaan elokuvaa omista aiheistaan, jotka eivät aina ole aivan helppoja sulattaa. Monet pitävät Solondzia vain shokkiohjaajana, jonka elokuvien ainoa tarkoitus on synnyttää kohua ja herättää pahennusta, mutta kun tämän tuotantoon tutustuu tarkemmin, saattaa huomata, että todellisuudessa kaikkien elokuvien takaa paistaa rakkaus erikoisia hahmoja ja näiden elämiä kohtaan. Solondzin tuotanto koostuu elokuvista, joiden hahmot etsivät elämän perusasioita, ja toimivat ihmisen perustarpeiden ja halujen mukaan. Tämän auteurin elokuvien paletti ei ehkä ole täydellinen ja siloteltu, mutta persoonallinen se on - sillä hyvällä tavalla. Retrospektiivi näytti allekirjoittaneelle myös, miten luonnollisesti Solondzin elokuvat ovat kehittyneet siihen pisteeseen, johon ne ovat tulleet. Jokainen elokuva on tuonut tekijän maailmaan jotain uutta, ja kehittänyt niitä ajatuksia, joita jo Welcome to the Dollhouse herätti. Todd Solondz ei missään nimessä ole jämähtänyt paikalleen, kuten auteur-tekijöille helposti käy.

Katsaus on hieman puutteellinen, sillä valitettavasti en saanut mistään käsiini Solondzin ensimmäistä pitkää elokuvaa, Fear, Anxiety & Depressionia. Mutta tässä kuitenkin Filmin rullauksen retrospektiivi Solondzin merkittävimpiin töihin.

Welcome to the Dollhouse (1995)

Todd Solondzin läpimurtoelokuva, jossa ei-niin-perinteisen-kaunis-ehkä-voisi-sanoa-persoonallisen-näköinen Dawn Wiener käy läpi matkan lapsuuden viattomuudesta kohti aikuisuutta. Koulun eniten kiusatuksi oppilaaksi (alussa on mahtava kohtaus, josta tämä käy ilmi, kun koulun ”homoin” kiusattu poikakin haukkuu Dawnia ”wienerdogiksi” tämän autettua poikaa pulasta) ajautunut Dawn ei todellakaan elä sitä helpointa lapsuutta, mutta sitä vaikeuttaa entisestään kasvamisen myötä tulevat tunteet ja halut - hyvin solondzmaiseen tyyliin.

Tekijänsä kädenjälki näkyy vahvasti jo hänen toisessa pitkässä elokuvassaan, ja Welcome to the Dollhouse onkintäynnä tummaa huumoria, erikoisia tilanteita ja kummallisia hahmoja. Kaiken takana on kuitenkin vahvasti todellisuus, eikä tästäkään elokuvasta ole vaikea löytää tilanteita ja henkilöitä, joihin samaistua. Solondzilla on kyky löytää ihmisten piilotettuja haluja sekä tunteita ja tuoda ne kankaalle tavalla, joka saa sekä nauramaan että ihan vähän kiemurtelemaan. Jotkin asiat vain ovat niin lähellä meitä kaikkia, halusimme tai emme.

Solondzin elokuvat tunnistaa ehdottomasti niiden tavasta käsitellä lapsuuden katoavaa viattomuutta, ja Welcome to the Dollhouse on ehkäpä vahvimmin kaikista tämän elokuvista kiinni juuri tässä teemassa. Kiusattu Dawn ei suinkaan ole vain viaton uhri vaan tilaisuuden tullen käyttäytyy itsekin täysin itsekkäästi ja pahantahtoisesti. Aivan kuten me kaikki teemme. Dawnin näkökulmasta kerrotussa tarinassa aikuiset tuntuvat epäreiluilta ja unelmat ovat sokerikuorrutettuja lapsuuden päiväunia. ”Me rakastamme sinua, Dawn”. Tämä näkökulma tuo elokuvaan myös paljon lämpöä ja nostalgisia tunnelmia omasta lapsuudesta, jolloin kaikki oli vähän isompaa, kummallisempaa ja paljon kielletympää.

Welcome to the Dollhouse ei pysy hahmokaartinsa kanssa kasassa aivan loppuun asti, vaan lähtee hieman raiteiltaan viimeisellä kolmanneksella. En itse oikein ymmärtänyt suuntaa, johon loppu meni, ja se elokuva tuntui enemmänkin haahuilevan sieltä täältä päätökseensä kuin rakentavan toimivan draaman kliimaksineen. Mutta toisaalta eipä tässä tarinassa kenellekään tule selvää loppua, vaan elämä jatkuu samalla tavalla kaiken koetunkin jälkeen. Solondzin kirjoittamat elävät ja aidot oman elämänsä yrittäjät ja epäonnistujat pitävät kuitenkin huolen siitä, että tämänkin tarinan parin tekee mieli palata nopeasti uudelleen.

Happiness (1998)

Happiness oli allekirjoittaneelle ensimmäinen Todd Solondz -elokuva, joten se on jäänyt ohjaajan töistä vahvimmin mieleen. Useat katselukerrat ovat ehkä vieneet tehoa sen yllättävimmiltä ja kiusallisimmilta kohtauksilta, mutta tuoneet elokuvaan, ja erityisesti sen hahmoihin, paljon lisää. Katson nykyään Happinessin fiiliksestä riippuen joko jatkuvasti nauraen ja hymy huulillä, tai kuten viimeisimmäksi, silloin tällöin naurahtaen, mutta pääosin melkeinpä vakavana (no, ehkä siellä taustalla on aina pieni vino hymy). Tämä on elokuva, jonka hahmot ovat niin aitoja, että heistä on pakko välittää kaikesta henkisestä epätasapainoisuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen takia. Joskus Happinessin osaa katsoa hieman etäältä ja nauraa absurdeille sekä säälittäville tilanteille, ja joskus sen katsoo täysin hahmojen mukana eläen. Sillä kukapa ei osaisi samaistua puhelimessa runkkaavaan luuseriin tai ensimmäistä orgasmiaan etsivään pikkupoikaan? Solondz tekee ihmisten perustarpeista, haluista ja peloista äärimmäisiä esimerkkejä, mutta saa katsojan silti välittämään näistä onneaan etsivistä eläjistä ymmärtämällä heidän tarpeitaan tekojen takana.

Todd Solondz on löytänyt täydellisen näyttelijäkaartin elokuvaansa. Päällimmäisinä mieleen jäävät ehdottomasti Philip Seymour Hoffmanin säälittävä puhelinrunkkari Allen ja Dylan Bakerin pikkupojista unelmoiva tohtori Maplewood, mutta jokaista sivurooliakin myöten roolitus on aivan täydellinen. Vai mites se nerokas avauskohtaus, jonka aikana Jon Lovitz lyhyillä lauseilla ja pienillä eleillä avaa hahmonsa jokaisen sopukan, ja jonka aikana käydään läpi kaikki mahdolliset tunteet ilosta epätoivoon? Yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvan avauksia ja tunnelman asettajia. On melkein sääli, ettei Lovitzia nähdä elokuvassa enempää, mutta tilanteen paikkaavat kyllä useat muut luonnenäyttelijät, jotka ovat aina juuri siellä missä pitääkin.

Happinessin alla piilee vahva kuva tunteita ja haluja patoavasta yhteiskunnastamme, jossa syrjäytyneet päätyvät pieneen asuntoihin selaamaan puhelinluetteloa tai autonsa takapenkille nuoria poikia esittelevä lehti sylissään. Se on kuvaus perheestä, jossa kaikkia säälitään ja halutaan auttaa ymmärtämättä ollenkaan, mitä nämä haluavat tai tarvitsevat. Oletetaan vain, että kaikki tarvitsevat sitä samaa, mitä muutkin. Täysin synkkä ei elokuvan maailmankuva kuitenkaan ole, vaan siellä täällä kajastaa myös valoa pienten lämpimien hetkien muodossa. Ehkä se onni vielä löytyy ihmisillekin...

Storytelling (2001)

”You're a pervert?”
”No. Actually I'm a documentary filmmaker.”

Nähtyäni nyt kaikki Todd Solondzin elokuvat lyhyen ajan sisään, nousi Storytelling ehkäpä omaksi Solondz-suosikikseni. Siinä on esillä aikaisemmista elokuvista tutut solondzmaisuudet, mutta Welcome to the Dollhousen ja Happinessin saaman kritiikin myötä (molempia kritisoitiin niiden rumasta tavasta pilkata hahmojaan) mukana on tällä kertaa myös tekijä itse. Storytelling on kuin eräänlainen puolustuspuhe tai pohdinta tarinankerronnan rehellisyydestä ja motiiveista – siitä, miten kukin näkee tarinat omalla tavallaan. Mikä on hyväksikäyttöä, ja mitä pitää tehdä todistaakseen itselleen ja muille, että on tekemässä tarinaa rehellisistä lähtökohdista?

Näitä kysymyksiä pohtii Solondzia itseään muistuttava dokumenttielokuvantekijä, Toby Oxman, jota näyttelee (täydellisesti Solondzin maailmaan kuuluva) Paul Giamatti. Toby on tekemässä elokuvaa nykyajan lukioelämästä, ja etsii sopivia hahmoja tarinaansa, kun hän sattumalta törmää elämässään haahuilevaan Scoobyyn ja tämän perheeseen, ja alkaa kuvata näiden elämää tavoitteenaan tehdä aito kuvaus amerikkalaisen koululaisen elämästä.

Toby Oxmanin kautta Solondz käy vuoropuhelua omista tarkoitusperistään ja motiiveistaan tehdä sellaista elokuvaa kuin hän tekee. ”But I love these people!”, huutaa Paul Giamattin esittämä hahmo, kun hänen leikkaajansa alkaa kyseenalaistaa tämän rehellisyyden. Huuto on luultavasti suoraan Solondzin suusta, ja on vaikea kuvitella, miten hänen elokuvansa nähtyään joku ajattelisi toisin.

Mutta on Tobyllakin omat epäilyksensä ja heikkoutensa. Hän haluaa tehdä rehellistä elokuvaa ja kertoa tarinan, mutta on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Hänen suurin kysymyksensä tuntuu olevan: ”mutta onko se hauska?”. Jopa suuren perhetragedian kynnyksellä hän tivaa leikkaajaltaan, että eikö tilanne ole kuitenkin edes vähän hauska. Ainakin hän näkee sen niin. Ja siitä tässä elokuvassa aika pitkälti on kyse. Voit kirjoittaa tarinasi ja tehdä elokuvasi, mutta oli se miten totta tai rehellistä tahansa, on aina joku, joka loukkaantuu, pitää sitä rasistisena tai vaikkapa täysin epäaitona paskana. Ei ole helppoa olla rehellinen.

Storytelling on jaettu kahteen tarinaan, jotka eivät liity mitenkään toisiinsa, mutta on silti mielestäni ohjaajan ehjin työ. Ensimmäinen osa on lyhyt, se vie noin kolmanneksen elokuvan kestosta, mutta on selkeästi toistaa osaa provosoivampi ja päällekäyvempi, ja toimii todella tehokkaana puheenavauksena koko elokuvan teemoille. On mahtavaa, että Solondz jakaa elokuvansa tylysti kahteen erilliseen osaan teoksessa, jonka alussa jyrkästi sanotaan, että tarinassa pitää olla alku, keskikohta ja loppu. Mutta Solondz kyllä tietää, mitä tekee - Storytelling on loistava puheenvuoro indie-elokuvien kummalliselta väittelijältä.

Palindromes (2004)

Kriitikoiden huonosti vastaanottama Palindromes on Solondzin vaativin elokuva. Sen lisäksi, että sen päähenkilö muuttaa jatkuvasti muotoaan, on sen aihe kysymyksineen varsin vaikeaa katsottavaa. Solondz on itse sanonut, että Palindromes on ”loppujen lopuksi vain rakkaustarina...”, ja sitähän se kieltämättä onkin – täysin rehellisesti.

Tälläkään kertaa tarinan rakkaus, ja ihmiset, jotka sitä etsivät, eivät ole täysin yksinkertaista sulateltavaa, vaan Solondz pakottaa katsojan istumaan läpi tapahtumien, jotka saavat voimaan pahoin ja nauramaan yhtä aikaa. Ironiaa tästä tarinasta ei puutu, ja Solondzin näkemys aborttikysymykseen ei päästä katsojaa helpolla - ei edes silloin, kun tanssitaan ja lauletaan Jeesuksesta tai syödään yhteinen aamupala hyvässä seurassa koko perheen kesken.

Päähenkilö Avivan jatkuvaa muutosta (joskus hän on lihava nainen, joskus pikkutyttö) voidaan pitää vain kikkana herättää huomiota, mutta enemmän se toimii ajatuksena siitä, mikä on yksittäisen ihmisen merkitys, ja näyttää, mitä kaikkea Avivasta tai hänen abortoidusta lapsestaan olisi voinut tulla. Ehkäpä Palindromes onkin jonkinlainen menetettyjen ihmisten rakkaustarina, joka on hyvin solondzmainen aihe. Elokuvahan alkaa ”Omistettu Dawn Wienerin muistolle” -tekstillä, jonka jälkeen siirrytään seuraamaan Welcome to the Dollhousen päähenkilön hautajaisia. Ehkä tämäkin on jonkinlainen pyyntö rakastaa menetettyjä ja unohdettuja.

Täysin ei eri näyttelijöiden tuominen Avivan rooliin kuitenkaan toimi, sillä joukossa on pari heikompaakin näyttelijää, jotka vievät vaikkeimmilta kohtauksilta uskottavuuden. Sivurooleihin Solondz on jälleen löytänyt erikoisia ja erinomaisia näyttelijöitä, jotka meinaavat usein varastaa koko elokuvan. Avivan päätyminen uskonnolliseen Mama Sunshinen perheeseen on ehdottomasti elokuvan parasta ja samalla vaikeinta antia.

Palindromes on luonnollinen jatko Solondzin elokuvien sarjassa, ja vakuuttava osoitus halusta kokeilla ja kehittää sekä herättää uusia ajatuksia. Ennen kaikkea se on jälleen kerran hyvin rehellinen elokuva hyvin solondzmaisella tavalla. Kaiken rumuuden, epämiellyttävyyden ja ironian alla on aina vähän lämpöä.

Life During Wartime (2009)

Kun näin Life During Wartimen ensimmäisen kerran viime vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festareilla, olin hieman pettynyt; Eihän tämä ollut Happiness 2! Kyllähän siellä oli pilkahduksia samoista asioista, ja samat hahmot olivat ruudulla – tavallaan – mutta ei tämä mikään Happiness ollut... Ei tosiaan, eikä niin ole tarkoituskaan. Sillä ihmiset muuttuvat, tarinat muuttuvat, ajatuksen muuttuvat ja hahmot muuttuvat – ihan kirjaimellisesti.

Luultavasti alun perin aikataulu-, budjetti- ja järjestelysyistä tapahtunut roolituksen muutos tuttujen hahmojen kenkiin toimii Life During Wartimessa täydellisesti. ”Forgive and forget” on ajatus, jota elokuva käsittelee, ja se pyytää myös katsojaa unohtamaan ja antamaan anteeksi. Mutta se tietää, että tämä ei ole niin helppoa. Milloin on oikein unohtaa ja milloin antaa anteeksi? Onko mahdollista unohtaa, muttei antaa anteeksi tai antaa anteeksi, muttei unohtaa? Näitä asioita käsittelevät jälleen tutun perheen sisarukset, heidän lapsensa ja kaikki, jotka ovat heidän kanssaan tekemisissä. Jopa kuolleet palaavat takaisin Happinessin jälkeen vielä särkyvämmäksi muuttuneen Joyn luokse muistuttamaan vanhoista ajoista, haluten palata entiseen. Mutta Joy on siirtynyt eteenpäin. Hän on naimisissa miehen kanssa, jolla on valtava, siis hyvin valtava määrä asioita, jotka Joyn on joko annettava anteeksi tai unohdettava, sillä niiden parantaminen ei tunnu ottavan toimiakseen, kuten elokuvan loistava aloituskohtaus näyttää.

”No more cocaine.”
”Uh huh.”
”No more crack.”
”Uh huh.”
”No more crack cocaine.”

Tämä aloituskohtaus onkin niitä hetkiä, jotka muistuttavat, että kyseessä on myös tyylillisesti Happinessin jatko-osa. Se on suora toisinto Happinessin ensimmäisestä kohtauksesta tunnelmaa ja lopputulosta myöten, ja on ehkä jopa edellistä hauskempi ja yllättävämpi. Jälleen kerran Todd Solondz istuttaa katsojan keskelle tilannetta, jossa pelkästään hahmojen olemuksesta tiedämme, mitä juuri on tapahtumassa, ja mihin ollaan menossa. Life During Wartimen henkilöt ovat aivan yhtä huonoja kuuntelemaan toisiaan tai ymmärtämään toisiaan kuin esiosassakin. Ja silti elokuvassa puhutaan paljon. Todella paljon. Tämä dialogin määrä veti minut ensimmäisellä katsomisella irti tarinasta, mutta toisella kerralla älysin, että siitä irrallisuudesta tässä onkin kyse. Jokainen kaksin käyty keskustelu on kuin monologi, jota toinen joutuu vain kuuntelemaan ymmärtääksen toisen ongelmat ja kyvyttömyyden keskustella mistään. Nämä yksityiset hetken ovat elokuvan voima, ne ovat niitä hetkiä, joissa puhutaan anteeksiannosta ja unohtamisesta ilman, että niistä edes keskustellaan.

Ja onhan Life During Wartime hauska. Todella hauska. Mutta se on hauska hyvin solondzmaisella tavalla. Sellaisella tavalla, joka saa nauramaan ihmisten kantamille taakoille ja heidän heikkoudelleen – meidän taakoillemme ja heikkouksillemme - aivan kuten teki Happinesskin. Se on myös luultavasti elokuva, joka tarjoaa joka kerta vähän lisää ajatuksia ja löytöjä. Tämän pariin kannattaa vielä palata.

_______________________________________________________________________

Sellainen sunnuntain erikoinen syntyi tällä kertaa! Tarkoitus oli alun perin rankata leffat myös jonkinlaiseen parhausjärjestykseen, mutta en tiedä, osaanko erotella niitä toisistaan sillä tavalla. Jos pitäisi, näyttäisi lista ehkä tällaiseltä:

1. Storytelling
2. Happiness
3. Life During Wartime
4. Welcome the the Dollhouse
5. Palindromes

Huomenna se tosin saattaisi olla ihan erilainen. Palindromes voisi ihan hyvin olla vaikkapa kolmantena listalla...

Mitä katsoin: Norwegian Wood ja Melancholia

Norwegian Wood

Tykkään paljon Haruki Murakamin kirjoista, vaikka ne eivät todellakaan ole täydellisiä, ja yleensä loppua kohden alkavat menettää paljon hienoja asioita, joita alussa rakennettiin. Murakamilla on kuitenkin pari kirjaa, jotka pitivät minut kiinni tarinassaan loppuun asti, ja toinen näistä on nyt elokuvaksi muuttunut Norwegian Wood (se toinen on The Wind-up bird chronicle - lempikirjojani). Murakamilla on loistava kyky kirjoittaa pienistä arkisista asioista niin kuin ne olisivat jotenkin erikoisia - antaa niille tärkeä merkitys osana päivää. Tai ainakin ne aukeavat mulle niin. Spagetin keittäminen, leivän teko ja kuppi kahvia muuttuvat Murakamin sanoilla jotenkin kevyen maagisiksi, ja niitä alkaa arvostaa paljon enemmän. Kaiken kummallisuuden keskellä, joita kirjailijan teokset ovat täynnä, on aina hetkiä, jolloin istutaan alas, juodaan lasi olutta ja keitetään spagettia. Se on hienoa.

Mutta Norwegian Wood! Se elokuva. Niin, se oli aika huono - ehdottomasti pettymys. Ehkä se, että tunsin kirjan vaikutti paljon siihen, miksen pitänyt tästä elokuvasta, koska se oli täysin päinvastainen näkemys siitä maailmasta, jonka kuvittelin lukiessani kirjaa. Minulle tämä tarina ei ole hidas eikä raskas. Siinä on raskaita asioita, mutta ne eivät paina tarinaa pohjaan, kuten Anh Hung Tran tekee elokuvassaan. Norwegian Wood on nimittäin käsittämättömän hidas. Vauhdikkaimmillaankin se matelee eteenpäin jollain pienellä nostalgian voimalla, joka tulee Jonny Greenwoodin tunnelmallisesta scoresta. Itse elokuva ei tavoita mielestäni oikein minkäänlaista nostalgiaa ja siihen on hyvin vaikea samaistua, koska kaikkea katsotaan niin etäältä - hitaasti ja raskaasti hyvin kaukaa. On elokuvassa hetkiä, jolloin se tuntuu lähtevän irti ja lentoon, mutta se ei ikinä pääse irti tyylistään, jonka vangiksi se lopulta jää, ja joka upottaa sen haukotteluun. Kirjassa niin mielenkiintoisista hahmoista on elokuvaversiossa vaikea saada mitään otetta, eikä tarina saa kiinni siitä, mistä se kertoo. Se on yhtä kuollut kuin ihmiset, joita se muistelee. Ja sitä ei pelasta edes mainiot näyttelijät, joista varsinkin Rinko Kikuchi on erinomainen aavemaisena Naokona.

Melancholia

Lars von Trier jatkaa masennuksensa käsittelyä tässä koko maailman tuhoavassa draamassaan, joka, kuten Norwegian Wood, on raskas ja hidas, mutta täysin oikeutetusti. Melancholia vetää katsojan mukaan upottavaan masennuksen suohon, josta ei pääse pois pelkän tekohymyn ja pirteän tanssin avulla. Se on hyvä henkilökuvaus kahdesta sisaruksesta, ja ennen kaikkea se on hieno henkilökohtainen tarina hyvin henkilökohtaisesta tunteesta, johon monet pystynevät jollain tasolla samaistumaan. Se on elokuva maailmasta, jossa on turha rakastaa, koska kaikki on jo menetetty, ja maailmasta, jossa ei ole tarpeeksi rakkautta sen säilyttämiseen. Melancholia on matka Lars von Trierin menetettyyn uskoon ihmistä kohtaan.

Kahteen osaan jaettu Melancholia kertoo kahden sisaruksen suhteesta ja heidän tavastaan käsitellä tulevaa maailmanloppua. Ensimmäisessä osassa vietetään häitä ja toisessa odotetaan jännityksellä, mitä maapalloa nopeasti lähestyvä planeetta tuo mukanaan. Alkupuolisko on "elämänsä onnellisinta päivää" viettävän Justinen näyttämö, ja se on myös Kirsten Dunstin näyttämö. Dunst sulautuu täydellisesti Justineen, jonka hääpäivän vajoaminen synkkyyteen on larsvontriermäisen aitoa, kierolla tavalla hauskaa, usein surullista ja hyvin pelottavaa. Tanskalaiselle auteurille tyypillisesti ei elokuvassa ole helppoja suhteita, ei pelkkiä hyviä aikeita. Justinen vanhemmat tuhoavat kilpaa toisiaan ja lapsiaan, ja Justinen mukavalta vaikuttava pomo vetää tätä mukanaan mainosmaailman materialistiseen sieluttomuuteen. Ainoa valonpilkahdus tuntuu olevan Justinen tuore aviomies, jota tämä ei voi rakastaa, koska rakkaus tuhoutuvassa maailmassa on turhaa.

Toinen osa tuo mukanaan odotuksen jostain suuresta. Justine on siskonsa Clairen luona, kun Melancholia-planeetta lähestyy maata, ja Clairen aviomies (Kiefer Sutherland muuten vakuuttaa roolissaan) laittaa teleskooppejaan ja viinipullojaan valmiiksi suurta hetkeä varten. Von Trier vie pienen tarinansa tunneraamiensa sisällä jopa eeppisiin mittoihin toisessa osassa, ja saa lähestyvän maailmanlopun näyttämään yhtä aikaa ahdistavalta ja kauniilta - jopa välttämättömältä. Monet ovat kertoneet masentuneensa ja ahdistuneensa elokuvasta ja sen synkistä näkymistä, mutta itse koin sen jotenkin vapauttavaksi. Se tavallaan antoi luvan päästää irti ja odottaa, mitä tuleman pitää. Hieman kuten käy Justinelle elokuva edetessä ja sisarten roolien vaihtuessa.

Suuria kysymyksiä, ajatuksia tai vontriermäisiä moraalisia ongelmia Melancholia ei kuitenkaan tunnu herättävän, eikä sen liene tarkoituskaan. Se on enemmänkin yli kaksituntinen terapiaistunto, jossa sen tekijä käy läpi omat masennuksensa vaiheet hyvin selkellä tavalla - oikeiden ihmisten tarinan muodossa. Ehkä se olisi kaivannut ripauksen muitakin ajatuksia ja syvyyttä, mutta tällaisenaankin se on arvostettavan henkilökohtainen teos.

Rakastan sinua, Todd Solondz

Dark Horse, Solondzin uusin, saa ensi-iltansa Toronton filmifestareilla. Toivoin, että oltaisiin nähty tämä Rakkautta & Anarkiassa, mutta ei kai sitten... Tästä makupalasta innostuneena Filmin rullaus aikoo kuitenkin pitää pienen Todd Solondz retrospective -katsauksen, ja palaa siihen piakkoin. Pysykää mukana!

Mitä katsoin: Hanna (2011)

Joe Wright on ehdottomasti tämän hetken mielenkiintoisimpia elokuvantekijöitä. Parin epookkidraaman jälkeen (Atonement oli ihan kelpo, sitä toista en ole nähnyt) hän tuo kankaille Hannan kaltaisen elokuvan, joka ei voisi olla paljon kauempana hänen aikaisemmista töistään, ja vie kekseliäät kerronnalliset kikkansa aivan uudelle tasolle. Hannassa on monia, monia mieleenpainuvia kohtauksia, jotka tekee mieli katsoa heti uudelleen jonkinlaisena ADHD-megamixinä. Wright osaa luoda tunnelmaa ahdistavasta auvoiseen uudella ja raikkaalla otteella, ja ensimmäisen 45 minuutin jälkeen olin valmis julistamaan Hannan melkeinpä vuoden parhaaksi elokuvaksi. Olin täysin myyty kekseliäälle ja jatkuvasti yllättävälle audiovisuaaliselle tykitykselle, joka hienon ja rauhaisan alun jälkeen muuttuu sydänkäyrää repiväksi toiminnaksi, jota siivittää The Chemical Brothersin tiukkaakin tiukemmat biitit (vuoden kovimpia scoreja - ei pettänyt).

Mutta miksei Hanna sitten olekaan vuoden parhaita elokuvia? No, jälkeenpäin tuli sellainen fiilis, että Wright käytti kaikki korttinsa liian aikaisin. Hän on ehdottomasti kekseliäs kertoja, mutta jossain vaiheessa kikkapaletti alkoi olla vain sitä - kikkailua. Monilta mielenkiintoisilta kokeiluilta tuntui puuttuvan pohja, tai ne olivat siinä vain itsensä takia, eivät kertomassa tarinaa. Tai ehkä ne olivat siinä peittämässä käsikirjoituksen tyhjyyttä, joka ei pääse yli kiehtovasta alkuasetelmastaan, vaan vajoaa tyhjäksi pakomatkaksi ilman syvyyttä. Hanna sisältää mielenkiintoisen teeman ja hyviä ajatuksia, mutta se ei käytä niitä loppuun asti, vaan tuntuu loppua kohden luovuttavan kaiken toiminnalle. Ja sitä elokuvassa on jo riittämiin asti. Vaikka Wright tyylikkäästi toimintaa ohjaakin, alkaa homma pidemmän päälle jo puuduttaa, kun hahmot ja tarina eivät enää vedä eteenpäin. Elokuvan viimeinen puolituntinen on todellinen pettymys, kun ottaa huomioon alun tuomat odotukset ja isot mahdollisuudet. Ympyrä kyllä suljetaan, mutta sen sisälle ei jää mitään pohdittavaa - vain hyviä ajatuksenalkuja ja kehykset hienosta tarinasta.

Hanna ei ole huono elokuva - se on monella tapaa todella hyvä - mutta olisin halunnut pitää siitä paljon enemmän. Siinä on paljon toimivaa, nokkelaa huumoria, ja erikoisia valintoja, jotka tasapainottelevat kummallisuuden ja uskottavuuden rajoilla. Tykkäsin kuitenkin juuri näistä elokuvan erikoisuuksista ja tyylivalinnoista, jotka veivät syvemmälle Hannan kummalliseen, mutta tutulta tuntuvaan satumaailmaan. Varsinkin hahmopuolella Wright on uskaltanut tehdä hyviä, mielenkiintoisia ja ennen kaikkea elokuvamaisia ratkaisuja. Hanna on kuin kaksi genre-elokuvaa yhdessä, ja se tekee siitä niin nautittavan.

Nuori Saoirse Ronan on, kuten kaikki elokuvan nähneet ovat jo sanoneet, todella vakuuttava roolissaan, mutta minulle iloisin yllätys oli Olivia Willamsin lyhyehkö, mutta todella piristävä ilmaantuminen kankaille. Kyseiselle näyttelijättärelle soisi enemmänkin aikaa valkokankailla, hän on nostanut monia elokuvia eloon Rushmoresta Polanskin erinomaiseen Ghost Writeriin.

Kaiken valituksen jälkeenkin suosittelen kaikkia astelemaan teatteriin asti katsomaan Hannaa. Kyllä, se olisi voinut olla jotain isompaakin, mutta tällaisenäänkin se yrittää paaaaljon enemmän kuin monet muut kesän tusinaleffat (TRANSFORMERS, KRÖHÖM!). Itse asiassa, mitä enemmän Hannan hyviä puolia ajattelen, sitä enemmän haluan palata sen pariin vielä kerran. Kyllä tämä uusintakatselun, tai useammankin, ansaitsee.

Dokkarisuositus: Arsy-Versy

Harvoin tulee vastaan näin vaivattomasti etenevää dokumenttia. Miro Remon palkittu Arsy-Versy on niin tyylitelty ja sulavasti etenevä, että jos ei paremmin tiedä, saattaa luulla katsovansa hyvin rakennettua fiktiota. Todellinen omaperäisyys on dokumenteissa harvinaista, mutta tässä elokuvassa on sitä jotain; Se on tunnelmallinen, upeasti kuvattu ja hienosti leikattu - kaikin puolin uskomattoman hallittu ja näkemyksellinen kokonaisuus. Kaiken tämän lisäksi se on kiehtova henkilökuvaus äidistä ja pojasta - pojasta, jolla on erikoinen harrastus ja elämäntapa.

Kannattaa ehdottomasti katsoa. Itse katson heti uudestaan.

Silmät auki! - Spike Jonzen Arcade Fire -leffa Scenes from the Suburbs

Huomenna/tänään/eilen/meni jo (27.6.) saa online-ensi-iltansa Spike Jonzen uutuusleffa Scenes from the Suburbs, jonka indie-ohjaaja on tehnyt yhdessä indierock-bändi Arcade Firen kanssa. En itse ole mikään suuri Arcade Fire -fani, tai itse asiassa edes tunne koko bändiä kovinkaan hyvin, mutta Spike Jonze kuuluu niihin ohjaajiin, jonka tekemiset kiinnostavat aina - ovat kiinnostaneet jo kuuluisasta Sabotage-musavideosta asti. Paljon en tästä uudesta puolituntisesta filkasta tiedä, mutta ilmeisesti se on jonkinlainen "companion piece" Arcade Firen uudelle levylle.

Scenes from the Suburbs on katsottavissa Mubissa (jossa voit seurata myös Filmin rullausta) 48 tunnin ajan 27.6. alkaen.

Maistiaisena voit tsekata leffan trailerin alta.