lauantai 30. huhtikuuta 2011

Django Unchained - Quentin Tarantinon seuraava elokuva

Tarantinon itsensä rustaama nimilehti
Quentin Tarantinon seuraavasta projektista on ollut kaikenlaisia huhuja ja kuulopuheita, mutta nyt näyttäisi varmalta, että ohjaaja hyökkää seuraavaksi amerikkalaisen rasismin kimppuun elokuvassa Django Uchained. Filkka selvästikin lainaa nimensä vanhalta Django-italowesterniltä, joten voitaneen olettaa, että myöskin alkuperäisen Djangon tähti, Franco Nero, tekee huhutun esiintymisen tässä Tarantinon "southernissa" (toivoin kyllä, että elokuvan nimi olisi ollut ihan vain 'Southern').

Se nyt on varmaa, että Inglourious Basterdsissa vakuuttanut Christoph Waltz tulee näyttelemään yhtä elokuvan pääosaa, joten voitaneen olettaa (tai toivoa/uskoa), että muutkin projektin ympärillä velloneet puheet pitävät paikkansa, ja elokuvassa nähdään myös Treat Williams ja Keith Carradine.

Tästä siis tosiaan näyttäisi kehkeytyvän Tarantinon "orja-western", jota tässä onkin odoteltu. En yleensä liikoja innostu huhupuheista, mutta Tarantinon tapauksessa tällainen ennustaminen on aina hauskaa. Varsinkin, kun lähteet tuntuvat olevan melko varmoja asiasta, ja kuvaustenkin olisi määrä alkaa jo loppukesästä. Ja vaikka toivoisinkin Tarantinon siirtyvän eteenpäin western-innostuksestaan, on ohjaajan seuraava projekti aina jotain erikoista.

Jäädään odottelemaan, miten iso osa puheista pitävät paikkansa. Aika varmalta tämä homma kuitenkin vaikuttaa.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Transformers 3 -traileri - Ihan oikeesti?

Heti alkuun täytyy sanoa, että mä tykkään elokuvista, joissa löydetään jotain ulkoavaruudellista, ehkä jopa sieltä ulkoavaruudesta, ja yritetään sitten säilyttää ja tutkia sitä, kunnes kaikki menee pieleen. Se on hyvä aihe, josta on tehty hyviä elokuvia... Ja sitten on Transformers: Dark (Side?) of the Moon.

En ole nähnyt vielä yhtään Transformers-elokuvaa, ja tämä traileri elokuvasarjan kolmannesta osasta on aika hyvä muistutus miksi.
Mitä helvettiä tässä trailerissa oikein tapahtui?
On kuu. On salaisuuksia. On Coenin veljesten vakkarinäyttelijät hakemassa palkkakuittinsa. On puhuvia robotteja. On joku uusi mimmi, jonka huulet näyttävät siltä, kuin olisivat jääneet oven väliin. On RÄJÄHDYKSIÄ. RÄJÄHDYKSIÄ. Kaikki RÄJÄHTÄÄ. Ja sen jälkeen näkyy, miten koko kaupunki RÄJÄHTÄÄ. BLAM! SVUSH! KABLAMMO!

No joo, pitäisi ehkä katsoa sarjan aiemmat osat, jos niistä löytyisi jotain komedia-arvoa esim. bongaamalla, kuinka monta rotustereotyyppiä Michael Bay saa tungettua yhteen leffaan halpojen naurujen toivossa. Pakollinen hauskan one-linerin heittävä musta mies, anyone?

Eiköhän tämä kuitenkin ole ensi kesän katsotuin elokuva, joten pakollisessa neljännessä osassa on vielä enemmän RÄJÄHDYKSIÄ. 3D:NÄ. AUTOJA, jotka RÄJÄHTÄÄ 3D:NÄ.

Lompakolla voi äänestää...



keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Mitä katsoin: Eräs rakkaustarina (1970)

Tämä on rakkauskirje.

Sillä rakastin jokaista sekuntia tässä elokuvassa. Eräästä rakkaustarinasta ei löydy yhtään epäaitoa hetkeä tai tilannetta, mikä on aika uskomaton saavutus, kun pääosassa on kaksi nuorta teiniä. Nuoret pääosanäyttelijät ovat aivan uskomattoman hyviä rooleissaan. Niin aitoja ja vähäeleisiä, ettei missään vaiheessa tule ajatelleeksi heidän näyttelevän.

Ja se tunnelma! Kuvat viipyvät, katseet ovat pitkiä ja hymy on herkässä. Ja kesän lämpö sekä nuoruuden vapaus on tallennettu niin täydellisesti filmille, että se tulee TV:n läpi koko olohuoneeseeen. Jokainen lapsuuden kesäloma on kiteytettynä tähän parituntiseen, jokainen usvainen kesäaamu haisee elokuvan loppukohtauksessa - kohtauksessa, joka on samalla tavalla unenomainen kuin kaikki lapsuuden muistotkin. Erästä rakkaustarinaa katsoessa tulee hämmästelleeksi, miten onkaan voinut unohtaa niin paljon pieniä asioita, ja miten tarkkaan ne ovatkaan tässä elokuvassa esitetty. Tavallaan elokuva on nostalgiatrippi aikaan, jota en ole edes elänyt, mutta joka on täysin ajaton. Sen tunnelma muistuttaa paljon Fannyn & Alexanderin kuuluisaa joulujuhlaa. Sekin vei aikaan ja paikkaan, jossa en ollut ikinä käynyt, mutta joka tuntui kuitenkin omalta kaukaiselta muistolta. Ehkäpä siitä tunnistaa nerokkaan kertojan.

Ja juuri kun alkaa kuvitella, että Eräs rakkaustarina on vain nuoren rakkauden haikeaa tunnelmointia, se synkistyy, ja löytää jotain, joka on sitä kesälomaromanssiakin aidompaa. Se löytää sen aamuyön hetken, jolloin juhlat on juhlittu ja vitsit on kerrottu. Ja se hetki on aivan yhtä aito kuin se nostalginen kesälomakin. Sen muistaa samalla tavalla omasta lapsuudestaan - hieman unenomaisena, mutta täysin aitona.

Roy Anderson on ehkä nykyään tunnettu upean kylmistä ja absurdeista ihmisyyden kuvauksistaan, mutta 70-luku oli myös tälle erikoiselle ohjaajalle lämmintä aikaa. Eräs rakkaustarina on täydellisen ajaton ajankuva.


maanantai 25. huhtikuuta 2011

Sofia Coppola ja Kirsten Dunst yhdessä taas - Katso kuvat!

(Päivitys: Kävi ilmi, että koko uutinen uudesta projektista oli yhtä totta kuin lupaukseni niistä kuvista. Pieni pääsiäispila joltain, joka oli keksinyt tehdä feikin twitter-tilin ja kirjoittaa seitsemän sivua kammottavaa käsikirjoitusta. Ja koko internetmaailma meni lankaan... Ainakin muutamaksi tunniksi. Ei siis Coppolaa, Dunstia tai kuvia tässä bloggauksessa, jatketaan eteenpäin.)

Tämä bloggaus ei sisällä kuvia.

Paul Thomas Andersonin yhteydessä kirjoittelin siitä, miten vaikeaa tällaisilla auteur-ohjaajilla on saada juttujaan liikkeelle, mutta Sofia Coppola tuntuu liikkuvan varsin sulavasti projektista toiseen. Asiaan tietysti voi vaikuttaa se, että jokaisen filkan rahoittajana on toiminut iskän omistama American Zoetrope, mutta sitäkään ei voida kiistää, etteikö tytär-Coppola olisi oikeasti lahjakas ohjaaja. Somewhere on itseltäni vielä näkemättä, mutta Virgin Suicides ja Lost in Translation ovat molemmat erinomaisia tunnelmateoksia, ja tykkäsin jopa Marie Antoinetten makeasta, joskin hieman tyhjästä, popmaailmasta.

Onkin mukava kuulla, että Sofia Coppolan seuraava on jo työn alla ja käsikirjoitus on parhaillaan naputeltavana. Elokuvan nimi on ainakin alustavasti Secret Door, ja pääosaan on kiinnitetty Coppolan elokuvissa aina vakuuttanut Kirsten Dunst. Mitään muuta en projektista tiedä. Jossain pyöri seitsemänsivuinen käsikirjoituksen alku, jotka ilmeisesti olivat Secret Doorin ensimmäiset sivut, mutta en nyt tähän hätään niitä mistään löytänyt. Sofia Coppolan ohuet käsikirjoitukset tuntien, kyseessä saattoi hyvinkin olla iso osa koko käsikirjoitusta. Somewheren kässäri taisi nimittäin olla tukevat 44 sivua.

Hyvä tietää, että jossain asioita kuitenkin tapahtuu.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Paul Thomas Anderson yhä Kubrickin jäljillä - 65mm kamera testissä


Perinteisen filmin ystäville hyviä uutisia. Ehkä...

Stanley Kubrickin saappaita jo There Will Be Blood- elokuvallaan tähyillyt Paul Thomas Anderson on bongattu operoimasta ja testailemasta 65mm kameraa. Sitä samaista kameraa, jolla kuvattiin myös Kubrickin 2001: A Space Odyssey. Tämähän ei välttämättä tarkoita mitään, mutta parhaimmassa tapauksessa se tarkoittaa sitä, että PTA:n seuraava elokuva kuvataan kokonaan isolle filmille. Ohjaaja on aina ollut filmin käytön puolestapuhuja, joten ehkäpä... Niin, sen enempää tietoa asiasta ei ole.
Sen huhut kuitenkin kertovat, että tätä 65mm projektia ei tule kuvaamaan Andersonin vakkarikuvaaja Robert Elswit, joten ehkä kyseessä on jotain ihan muuta kuin PTA:n seuraava pitkä elokuva. Ehkä mainos..?

No, oli miten oli, pian saamme luultavasti tietää, mikä se Paul Thomas Andersonin seuraava elokuva on. Pitkään tekeillä ollut The Master, siis PTA:n "skientologia-elokuva", oli jo pitkällä valmisteluvaiheissa, kunnes sen tuotanto yllättäen pysäytettiin. Uutiset kertoivat silloin, että Anderson ei ollut täysin tyytyväinen käsikirjoitukseen, ja tunsi, että projekti tarvitsi vielä lisää aikaa, mutta myös rahoitus oli yksi ongelmista. Tuotannon stopin jälkeen osa näyttelijöistä myös katosi muihin hommiin.

Sitten tuli Inherent Vice, PTA:n sovitus Thomas Pynchonin samannimisestä romaanista. Käsikirjoitus on ilmeisesti valmis, ja elokuvaa on pidetty varmasti Andersonin seuraavana ohjauksena. Pääosaan on kaavailtu ainakin Robert Downey Jr:ia.

Mutta, jokin aika sitten The Master nousi jälleen tapetille, kun Joaquin Phoenixin sanottiin tulleen Philip Seymour Hofmanin rinnalle elokuvan castiin. Samoihin aikoihin saatiin myös tietää, että eräs amerikkalainen miljonäärityttö sattui tykkäämään sen verran PTA:n elokuvista, että päätyi heittämään ison tukun dollareita elokuvan kassaan. Joten tuotanto on mahdollisesti laitettu taas käyntiin.

Menee vähän vaikeaksi, mutta niiinhän se tuntuu näinä päivinä menevän muillakin lahjakkailla ohjaajilla, joiden elokuvat ovat edes vähän valtavirran ulkopuolella. Se on sääli. Mutta oli Paul Thomas Andersonin seuraava elokuva mikä tahansa, se on oman odotuslistani kärkipäässä.


Sunnuntain erikoiset: DOGTOOTH (2009)

Kädessäsi on tuntemattoman perheen valokuva-albumi, johon on ikuistettu hetkiä perheen arjesta vuoden ajalta. Periaatteessa kaikki on normaalia; kuvissa on ihmisiä, tavaroita, tapahtumia. Mutta oikeastaan mikään ei ole normaalia, sillä kukaan ei näytä tuntevan toisiaan, kenenkään välillä ei ole oikeaa yhteyttä. Jokaisen normaalin tilanteen taustalla on outo tunne, että kaikki ole niin kuin pitää, ja kaikki tulee vielä päättymään huonosti. Jokaisen valoisan, värikkään, upeasti otetun kuvan edessä on outo kalvo, jonka läpi mikään ei kuvastu niin kuin pitäisi.

Siltä tuntuu Yorgos Lanthimosin Dogtooth.

Dogtooth ei ole varsinaisesti kauhuelokuva, mutta silti se pelottaa. Se ei myöskään ole varsinaisesti komedia, mutta jatkuvasti se naurattaa. Mikään tavallinen draamakaan se ei todellakaan ole, vaikka hahmoista alkaakin oudolla tavalla välittää. Dogtooth on elokuva tekijältä, jolla on ollut selkeä visio ja teema. Sille visiolle omistaudutaan täysin, aivan loppuun asti, eikä mitään anneta helpolla. On tällainen perhe, näin he käyttäytyvät, ja entä jos...? Yritä itse päätellä loput.
Dogtooth on rakennettu niin, että toisistaan irrallaan olevat kohtaukset muodostavat kuvan tästä perheestä ja heidän elämästään. Sen rakentuu jatkuvan ”entä jos...”, ”ei kai...” ja ”näin on pakko käydä...” -jännitteiden varaan. Taustalla on koko ajan jotain pahaenteistä, jopa kaikista hauskimmissa hetkissä - ja niissä ehkä kaikista eniten. Huomaat nauravasti, ja miettiväsi sen jälkeen, että nauroitko, koska jokin oli hauskaa, vai koska tunsit olosi niin epämiellyttäväksi. Tapahtumilla ei välttämättä ole mitään raameja - monia niistä ei osaa yhdistää mihinkään pitkään aikaan - mutta kaikki nivoutuvat lopulta yhteen katsojan mielessä. Albumin sadat otokset muodostavat ehjän kuvan tästä perheestä, vaikka yksin ne ovatkin vain irtonaisia sirpaleita.

Dogtoothissa on paljon asioita, jotka saattavat järkyttää, mutta se ei missään nimessä tunnu shokkihakuiselta. Asiat, jotka tapahtuvat tuntuvat välttämättömiltä, jopa yllättävyydessään odotetuilta. Ja siitä syntyy iso osa elokuvan pahaenteisestä tunnelmasta. On perhe, jonka lapset puhuvat kuin robotit, näyttämättä minkäänlaisia tunteita ilmeillään tai eleillään. Sen sijaan tunteet osoitetaan muun muassa väkivaltaisina purkauksina. Aivan kuten ”normaalissa” elämässä.


Dogtoothin absurdeista tapahtumista huolimatta se tuntuu kuitenkin täysin realistiselta. Jos ihminen kasvatettaisiin ilman minkäänlaista kontaktia oikeaan ulkomaailmaan, niin luultavasti oma maailmasi näyttäisi juuri tältä. Miten helppoa olisikaan opettaa omalle lapselleen sanoja väärin ja sekoittaa tämän sanasto täysin. Lentokoneita voisi väittää pieniksi muovileluiksi, jotka silloin tällöin tippuvat takapihalle. Kissaa voisi kutsua maailman vaarallisimmaksi metsästäjäksi, ihmisen pahimmaksi viholliseksi. Miksei? Dogtooth on eräänlainen vääristynyt komedia, joka käsittelee perhearvoja ja perheen käsitystä meidän maailmassamme – sitä vaikutusta, mikä kasvatuksella ja kasvuympäristöllä on meihin jokaiseen. Se tekee sen absurdista lähestymistavastaan huolimatta pelottavan realistisesti. Ja silti se naurattaa.

Dogtoothin voi katsoa komediana, kauhuelokuvana tai draamana. Sen voi katsoa taideteoksena ja kannanottona. Sen voisi jopa katsoa pelkästään sen tunnelmallisen kuvauksen takia. Mutta suosittelen kuitenkin unohtamaan genret, tyypit ja odotukset, ja katsomaan sen sellaisena kuin se edessäsi aukeaa. Se on vähän niin kuin selaisi tuntemattoman ihmisen kummallista valokuva-albumia – outo, mutta vangitseva kokemus. Ehdoton sunnuntain erikoinen.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Alan Partridge tekee comebackin!

A-ha!
Voisin melkeinpä kutsua itseäni Steve Coogan -faniksi, vaikka koomikon Hollywood-ura onkin ollut varsin epäonnistunut ja täynnä tusinakomedioita. Mutta aina kun hän palaa brittijuurilleen, ja tekee komediaa vaikkapa Michael Winterbottomin kanssa, on tuloksena pelkkää timanttia.

Senpä takia olenkin innoissani, että Steve Cooganin ehkäpä tunnetuin ja paras roolihahmo, Alan Partridge, tekee paluun. Tällä kertaa kuitenkin elokuvan muodossa. Leffastahan on huhuiltu jo pitkään, mutta nyt Coogan on itse varmistanut, että käsikirjoitus, jota Coogan kirjoittaa yhdessä Pete Baynhamin (Borat) ja Armando Ianuccin (mm. I'm Alan Partridge) kanssa, on jo tekeillä, ja itse elokuvan kuvausten olisi tarkoitus alkaa ensi vuonna. Juonesta Coogan ei ole paljastanut muuta kuin sen, että elokuvassa Partridge palaa kotikaupunkiinsa Norwichiin. Oletan, että radio"tähti" ei saa kuninkaan vastaanottoa, vaikka sellaista saattaisi itse odottaakin.

Jäädään odottelemaan... Mutta ennen sitä -

torstai 21. huhtikuuta 2011

Beastie Boys -leffa on täällä - katso ennen kuin muut ehtii

Pätkä on nyt virallisesti Poikien toimesta netissä!
Ja mitäs siitä sanoisi?

Jos et tykkää Beastie Boysista, älä katso.
Jos odotat oikeasti hyvää elokuvaa, älä katso.

Jos Beastie Boys maistuu, anna mennä.
Jos nautit starojen bongailusta, anna mennä, niitä riittää.
Jos Beastie Boys maistuu, mikset katso jo!?

Okei, pätkän kuvanlaatu on aika heikko, joten mitään visuaalista nautintoa sen katsomisesta näin laittomasti tuskin saa, mutta fiilis on ainakin juuri sitä, mitä toivoinkin; video on beastieboysisque viimeiseen asti. Huonoa läppää, outoja siirtymiä, lisää huonoa läppää ja sitäkin enemmän tiukkaa soundia. Vanhat ukit osaa vielä.

Leffaahan tästä ei saa tekemälläkään, mutta mitä siitä, kaikilla näytti olleen hauskaa. Tsekkaa.

Sotadokumentaristi Tim Hetherington kuollut Libyassa

Lisää huonoja uutisia Libyasta. Restrepo-elokuvastaan Oscar-palkinnon saanut arvostettu journalisti, Tim Hetherington, on kuollut Misratan kaupunkiin tehdyssä raketti-iskussa. Pommeihin menehtyi myös amerikkalainen valokuvaaja Chris Hondros.

Hiljaisen hetken lisäksi voi vaikkapa katsoa Hetheringtonin kokeellisen Diary-lyhytelokuvan, joka käsittelee tekijänsä muistoja ja kokemuksia sotakentiltä.


Diary (2010) from Tim Hetherington on Vimeo.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Beastie Boys -leffa saa ensi-iltansa tänään - silmät auki


Nyt kaikki internetkorvat hörölle, sillä tänä yönä jenkkilän aikaa saa ensi-iltansa Beastie Boysin beastieboysmainen lyhytelokuva Fight For Your Right Revisited. Leffa esitetään useilla MTV:n kanavilla, ja ilmeisesti sen sensuroimaton versio esitetään Comedy Centralilla joskus aamun pikkutunneilla.
No, mähän en jenkeissä asu, mutta eiköhän sen yksi jos toinenkin katsoja pistä tallentumaan ja heitä YouTubeen tai johonkin muuhun levitysihmeeseen. Jäädään odottamaan.

Ja jos sitä ei yleisiltä sivuilta löydä, mutta joku löytää sen jostain, niin linkkiä tänne, kiitos! Olen ehkä liiankin innoissani tästä leffasta, mutta minkäs teet, Beastie Boysilta ei liian usein uutta matskua - tahi leffaa - tule.

Hot Sauce Committee part 2 toukokuun 3. päivä. Tämä on mainos.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

TV-pettymys: Väärä Grey Gardens!

Grey Gardens!
Grey Gardens?

Olin jo innoissani kirjoittamassa blogihistoriani toista TV-vinkkiä, kunnes linkkejä etsiessäni älysinkin, että tänään TV:stä tuleva Grey Gardens ei olekaan paljon kehuttu dokumenttielokuva Grey Gardens, vaan HBO:n tuottama fiktioversio, jossa palloilee mm. Drew Barrymore. Ei kiitos.

Noh, onneksi Criterion on julkaissut sen oikean Grey Gardensin jenkkien puolella. Pitänee laittaa posti laulamaan.

Ja onhan mulla itse asiassa jotain vinkattavaakin. Huomenna nimittäin Ylen Dokumenttiprojektissa Miesten vuoro. Nice.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Mitä katsoin: Darkon (2006)

Olisi todella helppoa tehdä tästä aiheesta vain video, jossa nauresksellaan aikuisille ihmisille, jotka lähtevät metsään tai futiskentälle leikkimään fantasiasotaa. Satoja nörttejä huitomassa toisiaan pehmustetuilla miekoilla ja huutelemassa osumakohtia ja miekkojensa tehoja. Välillä Darkonin fantasiamaailman klaanien johtajat kohtaavat ja haastavat toisiaan sotaan ja yhteistyöhön, kun samalla maagit keräävät reppuunsa pehmeitä heitettäviä tulipalloja ja mustat haltiat puhuvat haltiakieltään ja...

Okei, eihän näille voi olla nauramatta edes vähäsen.

Mutta siitä tässä dokumentissa ei onneksi ole kysymys, sillä sellainen lähestyminen ei kantaisi kovin pitkälle, eikä sillä mitenkään olisi mahdollista päästä näiden henkilöiden lähelle.
Sen sijaan Darkon lähestyy kohdettaan halunaan näyttää näiden ihmisten innostus ja omistautuminen harrastukselleen... Tai oikeastaan elämäntavalleen. Sillä kuten monien muidenkin roolipelien ja leikkien takana, myös Darkonin maailman ihmisten taustalla on sosiaalisia ongelmia, yksinäisyyttä ja epäonnistumisia. On nuori, yilpainoinen mies, jolla ei ole ollut elämässään yhtään oikeaa ihmissuhdetta, mutta joka Darkonin kautta on alkanut ystävystymään jonkun kanssa (tosin vain ja ainoastaan hahmonaan, ei oikeana ihmisenä), on yhä kotonaan asuva, entinen strippari yksinhuoltajaäiti, on perheyrityksestään potkut saanut kahden lapsen isä... Lista jatkuu.
Darkon käsitteleekin onnistuneesti juuri sitä tunnetta, että tämän leikkimaailman kautta nämä ihmiset tuntevat hallitsevansa elämäänsä – vaikkakin vain fantasiahahmona leikkimaailmassa – kun he eivät sitä tosielämässä onnistu tekemään. ”Kaikki haluavat olla sankareita”, toteaa eräs dokumentin hahmoista. Ja niinhän se on.

Darkon ei kuitenkaan ole vain dokumentti, jossa ulkopuolisena pääsee katsomaan nörttien leikkejä ja outoa elämäntapaa. Se tavallaan tekee katsojasta yhden näistä nörteistä. Se tekee sen eeppisesti kuvatuilla taistelukohtauksilla ja elokuvamaisilla juonitteluilla, jotka ovat varmasti saaneet dokumentin hahmot eläytymään entistä enemmän rooleihinsa ja auttanut heitä myös avautumaan ihmisinä. Kuuntelin jokin aika sitten haastattelun, jossa tekijät puhuivat, miten ”darkonit” olivat hyvin epäileväisiä koko projektia kohtaan, ja ymmärsivät hyvin millaisina nörtteinä heidät näytettäisiin, mutta kun he näkivät taistelukohtauksia varten paikalle tuodut kraanat ja dollyt, muuttui epäileväisyys innostukseksi. Vihdoin aikaisemmin vain heidän mielissään olleet fantasiataistelut tuotaisiin kaikkien nähtäväksi kuin sormusten herrassa konsanaan.
Ja kyllähän ne taistelut hidastuksineen ja ajoineen eeppisiä ovatkin. Ja ainakin itse olin täysillä mukana jokaisessa. Elokuvan draama toimii.

Sota vetää vakavaksi

Se mikä tuo dokumenttiin vielä yhden mielenkiintoisen kerroksen on se, että lopulta juuri se kilpailu ja paremmuudentavoittelu, jota nämä ”sosiaalirajotteiset” ihmiset ovat paenneet, ottaa vallan myös Darkonin maailmassa. Tämä aiheuttaa kinaa sekä fantasiahahmojen että oikeiden ystävien ja ihmisten väillä. Joku itkee sitä, miten hänet ohitetaan huonompana ihan kuin oikeassakin elämässä, ja joku haluaa vaihtaa klaania, koska haluaa enemmän valtaa. Kaikki ei siis ole hyvin edes itse luodussa leikkimaailmassa, johon nämä ihmiset ovat paenneet. Sillä lopulta ihminen haluaa valtaa, kunnioitusta ja ehkä vähän rahaakin, oli se missä maailmassa tahansa. Ja joskus sen takia joutuu vähän tappelemaan - ehkä jopa lyömään veljeltään hampaat sisään...

Hatunnosto dokumentille sen rehellisyydestä ja hyvästä lähestymistavasta. En ehkä itse pukeudu huomenna, en ylihuomennakaan, ritariksi tai örkiksi, mutta jos joku niin tekee, niin siitä vaan. Kunhan muistaa seikkailla.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Dokkarisuositus: Dinosaur Curtains

Hahmot. Tarina. Rakenne.

Ross-veljesten Dinosaur Curtains on hienoa työtä. Tykkäsin todella paljon.
Kannattaa katsoa.




Veljekset ovat tehneet myös paljon kehuja saaneen pitkän dokumenttielokuvan, 45365:n, mutta eihän sitä tietenkään mistään näe. Sääli, se vaikuttaa mielenkiintoiselta.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Cannesin lineup näyttää hyvältä - Kaurismäki mukana kilvassa


Kroisanttibileet lähestyy, ja varsinkin kilpailusarja on täynnä paljon mielenkiintoisia filkkoja. Ehkäpä parhaita uutisia ovat Terrence Malickin Tree of Lifen, Aki Kaurismäen Le Havren, Nicholas Winding Refnin Driven ja Takashi Miiken Harakirin ottaminen mukaan.
Tree of Life on ollut aika selvä Cannes-ensi-ilta, mutta Le Havresta olen ollut ihan pihalla. Drive vaikuttaa siltä, että saattaa olla yksi vuoden isoimpia yllätyksiä. Ohjaajan Bronson ei ehkä ollut täydellinen, mutta antoi esimakua vahvasta tekijästä. Takashi Miikeltä taas voi odottaa ihan mitä vain. Lieköhän kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kulttiohjaajan leffa esitetään Cannesissa? (päivitys: Kyseessähän on tietysti remake Masaki Kobayashin samannimisestä elokuvasta vuodelta 1962. Outo veto Miikeltä.)

Niin, ja kilpailuss on myös tietty Lars Von Trierin Melancholia, jonka traileri jätti korkeat odotukset.

Koko lista osallistujista alla:

In Competition:
“The Skin That I Live In” - Pedro Almodovar
“L’Apollonide”” - Betrand Bonello
“Footnote” - Joseph Cedar
“Paterre” - Alain Cavalier
“Once Upon A Time In Anatolia” - Nuri Bilge Ceylan
“The Kid With The Bike” - The Dardenne Brothers
“Le Havre” - Aki Kaurismaki
“Hanezu no Tsuki” - Naomi Kawase
“Sleeping Beauty” - Julia Leigh
“Tree of LIfe” - Terrence Malick
“La Source de Femmes” - Radu Mihaileanu
“Polisse” - Maïwenn Le Besco
“Harakiri” - Takashi Miike
“We Have A Pope” - Nanni Moretti
“Melancholia” - Lars Von Trier
“This Must Be The Place” - Paolo Sorrentino
“Drive” - Nicholas Winding Refn
“We Need To Talk About Kevin” - Lynne Ramsay

Un Certain Regard:
“Restless” - Gus Van Sant
“Martha Marcy May Marlene” - Sean Durkin
“The Hunter” - Bazur Bakuradze”
“Halt auf freier Strecke” - Andreas Dresen
“Skoonheid” - Oliver Hermanus
“Hors Satan” - Bruno Dumont
Les Neiges du Kilimandjaro” - Robert Guédiguian
“The Days He Arrives” - Hong Sang-Soo
“Bonsai” - Christian Jimenez
“Tatsumi” - Erik Khoo
“En maintenant, on va ou?” - Nadine Labaki
“Ariang” - Kim Ki Duk
“Loverboy”- Cătălin Mitulescu,
“Toomelah” - Ivan Sen
“Yellow Sea” - Na Hong-Jin,
“Miss Bala” - Gerardo Naranjo,
“L’exercice de l’Etat” - Pierre Schoeller,
“Oslo, August 31st” Joachim Trier
“Travailler fatigue” - Juliana Rojas, Marco Dutra

Out of Competition:
“The Beaver” - Jodie Foster
“The Artist” - Michel Hazanavicius
“Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides” - Rob Marshall
“La Conquete” - Xavier Durringer
“Kung Fu Panda 2: The Kaboom Of Doom” - Jennifer Yuh

Special Screenings:
“Labrador” - Frederikke Aspock
“Le maître des forges de l’enfer” - Rithy Panh
“Un documentaire sur Michel Petrucciani” - Michael Radford
“Tous au Larzac” - Christian Rouaud

Päivitys: Ja yksi elokuva, joka saattaa hyvinkin saada ensi-iltansa Cannesissa on hämmentävän hienolla Dogtooth-elokuvallaan vakuuttaneen Yorgos Lanthimosin uusin, Alps. Toivotaan, että filkka ehtii valmiiksi kroisanttia varten.

Aakkosten parhaat elokuvat

Internetin blogiviidakossa kiertelee tällainen lista parhaista elokuvista. Tarkoituksena on siis heittää kehiin aakkoset ja valita jokaiselle kirjaimelle oma suosikki. Mä halusin mukaan hauskanpitoon, joten tein omat aakkoseni ihan fiilispohjalta. Joissain kirjaimissa vedin mukaan villin kortin tai heitin kehiin jonkin filkan ihan tämänhetkisten fiilisten mukaan, mutta listasta tuli aika kelpo. Hyviä alkukirjaimia kaikki. Katso vaikka.

Apocalypse Now
Toista tällaista tuskin koskaan tulee. Käsittämättömän isosta ja vaikeasta tuotannosta tuli jotain ainutlaatuista. Pelottava matka ihmismieleen.


Black Narcissus
Täydellinen esimerkki siitä, miten paljon edellä aikaansa Michael Powell ja Emeric Pressburger -kaksikko oli. Lavastus, valaistus, kuvaus, käsikirjoitus, ohjaus; Kaikki täydellisiä.






Chungking Express
Wong Kar-Wain paras. Täynnä tunnetta ja elokuvan taikaa.







Days of Heaven
Terrence Malick heitti käsiksen roskiin, kuvasi kokonaisen vuoden ja sulkeutui sen jälkeen kahdeksi vuodeksi leikkaushuoneeseen. Tuloksena tunnelmallinen mestariteos.




Edward Scissorhands
Hävettää myöntää, mutta itku meinaa päästä joka kerta, kun tämän katson. Jospa Tim Burton vielä joku päivä löytäisi nuoren itsensä ja tekisi jotain yhtä maagista.




Fucking Åmål
F-kirjaimelle oli tulijoita, mutta nyt on pakko antaa tilaa ehkäpä aidoimmalle yläastekuvaukselle koskaan. Hyvin kirjoitettu ja taitavasti ohjattu elokuva, jonka hahmot ovat suoraan oikeasta elämästä. Nuoret näyttelijät vakuuttavat.




Gold Rush
G oli myös aika ruuhkainen, mutta tämä ikiklassikko vei lopulta paikan. Oma Chaplin-suosikkini jo pikkupojasta lähtien.







Happiness
Kiusallisten ja epämiellyttävien tilanteiden mestari, Todd Solondz, kertoo oman mielipiteensä ihmisistä, ihmisyydestä ja inhmillisyydestä. Ja hyvä niin.






Indiana Jones and the Last Crusade
Yksi kaikkien aikojen parhaita seikkailuelokuvia.







Jesus Camp
Oikean elämän kauhuelokuva. Todella pelottava.








Koyaanisqatsi
Isolla K:lla.








Life Aquatic With Steve Zissou, The
Haluan olla isona joko Steve Zissou tai Jacques Cousteau. Kumpikin käy hyvin.







Magnolia
Lempielokuvani. Aina.





Night on Earth
Olisikohan Jim Jarmuschin paras? Viileä kuin mikä.






Once Upon a Time in the West
Täydellinen. Ei muuta.





Passenger, The
Michelangelo Antonionin hiljalleen etenevä pakomatka ei turhia selittele. Elokuva, jonka ääreen palaan uudelleen ja uudelleen.





Quiet Days in Clichy
Mulla ei monta elokuvaa tullut mieleen tästä kirjaimesta, joten paikka meni tälle erikoiselle pikku elokuvalle. Ei missään nimessä kovin hyvä filkka, mutta alkaa Q:lla.





Repulsion
Piinaava ja hämmentävä. Polanskin paras.







Shaun of the Dead
Kestosuosikki. En ikinä kyllästy tähän komediaan.







There Will Be Blood
2000-luvun parhaita elokuvia, ja yksi parhaita päähahmoja ikinä. Upea.




Unforgiven
Viimeinen western lähtee diipeille vesille.





Visitor, The
Thomas McCarthyn hahmovetoinen tarina on hauska, liikuttava ja aito. Helmi, joka on jäänyt liian monelta näkemättä.






Wages of Fear
Hermoja kiristävää jännitystä ja hyviä hahmoja klassisessa mustavalkoelokuvassa. Omia lemppareitani.







X-Men 
oli aika huono elokuva. Moni sarjisleffa on.








Y Tu Mama Tambien
Road trip -leffojen seksikkäin kuningas.






Zodiac
Tätä voisi kutsua jopa aliarvostetuksi. Ehdottomasti yksi 2000-luvun parhaita elokuvia.




Äideistä parhain
Klaus Härö kuuluu niihin, jotka osaa.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

TV-vinkki: Armadillo - Katsokaa!

Tässä blogissa ei näitä vinkkejä usein tule, mutta nyt on pakko kehottaa kaikkia (kahta?) kääntämään taaajuus huomenna Ylen puolelle, tarkemmin kakkoselle, sillä ruutuun pamahtaa Janus Metzin loistava Armadillo. Kyseinen dokkari on yksi viime vuoden parhaita elokuvia, ja erittäin vaikuttava kuvaus siitä, mitä sota tekee nuorelle sotilaalle, ja miten vaikea sitä on sohvalta käsin käsitellä. Se myös herättää kysymyksen rauhanturvaajien asemasta keskellä sotaa ja kulttuuria, jota he eivät yksinkertaisesti ymmärrä.

Näin lähelle Afghanistanin tilannetta tuskin pääsee muuten kuin menemällä itse menoon mukaan. Niin teki Janus Metz ja hänen kuvaajansa, ja tuloksena on erittäin vaikuttava dokumentti.

Huomenna TV2 klo 22.50. Katso.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Sunnuntai Artisokassa


Miral

Julian Schnabelin uusinta elokuvaa on haukuttu pelkäksi palestiinapropagandaksi, joka esittää vain yhden puolen näkemyksen vaikeasta tilanteesta. 
En kuitenkaan täysin ymmärrä, mistä on kysymys. 
Totta, elokuva on palestiinalaisten puolelta kuvattu elokuva, mutta voisikohan se johtua siitä, että se kertoo tarinan palestiinalaisista naisista. Se kuitenkin perustuu palestiinalaisen naisen kirjoittamaan omaelämäkertaan, joten lienee aika selvää, kuka elokuvan keskiössä on. Palestiinalainen nainen.
Mites ne propagandasyytökset? 
Itse en nähnyt, että elokuva olisi tehnyt israelilaisista sen enempää hirviöitä kuin palestiinalaisistakaan. Näin koko tarinan aika rehellisenä kertomuksena siitä, mitä alueella on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Olen itsekin saanut eräältä israelilaiselta nuorukaiselta kutsun hänen kotimaahansa ampumaan palestiinalaisia. Maiden rauha on siis taattu jatkossakin...

Mutta on Miral muutenkin lytätty kuin vain puolueellisuutensa takia. En kuitenkaan ymmärrä kaikkea vihaa, mitä se on saanut. Onhan elokuvassa omat ongelmansa, mutta Julian Schnabelin kyky vahvana kertojana pitää sen pystyssä, kun käsikirjoitus ei siihen pysty. Miral on alusta loppuun vahvaa elokuvakerronnan hallintaa ohjaajalta, joka edellisessä elokuvassaan kertoi tarinan halvaantuneen miehen silmien kautta. Tunnelmaa ja mielikuvia Schnabel osaakin luoda erinomaisesti. Miralissa on esimerkiksi kohtaus, joka alkaa äänettömällä ylös ja alas liikkuvalla kuvalla sängyn päädystä. Katsoja tietää heti, mistä on kysymys, ja että se ei ole tässä tapauksessa mitään miellyttävää. Tällaisessa kerronassa ohjaaja on erittäin taitava.

Se, mikä Miralin lopulta latistaa vain sanomaansa tyrkyttäväksi kuvaukseksi, on sen käsikirjoitus, joka alkaa lupaavasti todella mielenkiintoisilla hahmoilla, mutta menettää suuntansa jossain puolen välin paikkeilla. Alussa tarinaan tuodaan pari todella vahvaa ja mielenkiintoista hahmoa, mutta nämä jäävät nopeasti taustalle Miralin (Freida Pinto) tullessa elokuvan keskipisteeksi, mikä on harmi, sillä elokuvan aloittava Hind Hussein (loistava Hiam Abbass) on paljon mielenkiintoisempi ja syvempi hahmo kuin platku Miral. Mulle koko elokuvan kantava voima oli juuri Abbass, joka varastaa jokaisen kohtauksen, ja vie entistä enemmän voimaa Freida Pinton värittömältä suoritukselta. Ei Pinto varsinaisesti huono ole, mutta ei hän ainakaan enempää eloa tuo laihaksi kirjoitettuun hahmoonsa.

Miral on kuitenkin varsin tehokas rauhansanomassaan, joka lyödään katsojaan sen kummemmin sitä peittelemättä. Sääli, että tarina ei pysy sellaisena vahvana hahmovetoisena elokuvana, jona se alkaa, vaan lähtee joka suuntaan selitelläkseen tarkoitustaan. Miral on hyvä elokuva, joka olisi voinut olla paljon parempikin.


Never Let Me Go

Olipa hyvä, etten ollut lukenut tästä elokuvasta mitään, tai tuntenut kirjaa, johon tämä perustuu. Tarina, etenkin sen historiallinen scifielementti, yllätti täysin, mikä lisäsi muutenkin paikoin ahdistavaa tunnelmaa. Sen kummemmin juoneen puuttumatta, elokuvassa on siis pieni scifi-vivahde, mutta se on vain luomassa pohjan tälle tarinalle kolmesta nuoresta ja heidän liian lyhyestä elämästään. Pidin siitä, miten elokuvan maailma esitetään. Missään vaiheessa katsojalle ei sanota suoraan, että ”hei, tää on tieteiselokuva ja tässä on tällaiset säännöt” vaan maailma avautuu luonnollisesti tarinan edetessä ilman turhia selittelyjä. Moni asiaa jää arvailujen varaan, mikä toimii hyvin, ja luo edelleen sitä ahdistavaa tunnelmaa.

Kunpa käsikirjoitus jatkaisi samaa linjaa myös hahmojen kanssa. Siinä, missä elokuvan maailma osataan jättää sopivasti katsojan mielikuvituksen varaan, sanovat hahmot taas aivan kaiken, mikä pitäisi jättää sanomatta. Todella moni asia, joka ainakin mulle oli täysin selvää vain kuvia ja tekoja katsomalla, mentiin möläyttämään ulos perinteisenä ”tämän takia käyttäydyin niin kuin käyttäydyin, mutta ymmärrän sen nyt” -tyylisenä luentona. Miksi? Pitikö kummallinen ja vaikea tarina tyhmentää, ettei kukaan tipu kärryiltä? Ilmeisesti. 
En myöskään oikein lämmennyt kertojaäänelle, jota elokuvassa käytettiin onneksi aika vähän. Se tuntui vain jonkinlaiselta jäänteeltä romaanista, ja olisi voitu jättää poiskin, ja muokata osaksi tarinaa jotenkin muuten. Kertoja luo tietynlaista fiilistä, mutta tässä tapauksessa tyytyy sanomaan ilmiselvyyksiä liian usein.

Hyvä ohjaus ja aidot näyttelijäsuoritukset pitävät elokuva kuitenkin reilusta pinnan yläpuolella. Carey Mulligan ja Andrew Garfield ovat todella hyviä vaativissa rooleissaan, ja Keira Knightley tekee tutun, mutta varman työn kaksikon jatkeena. Ilman näyttelijöiden kemiaa ja aitoutta vaikeaa ja ahdistavaa aihetta käsittelevä elokuva uppoaisi todella nopeasti, mutta jopa alun lapsinäyttelijät vakuuttavat täysin – ja myös näyttävät hämmentävän paljon aikuisversioiltaan.

Never Let Me Go on hyvä draama, joka sai ainakin mut kiemurtelemaan penkissä ahdistavan suuntansa takia. Hyvä maailma, tunnelma ja näyttelijät pitävät sen mielenkiintoisena, kun käsikirjoitus vetelee vähän liikaa oikoteitä pitkin. Mielellään tämän kuitenkin katsoo vaikka toisenkin kerran.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Life of Pi -elokuva katsotaankin View-Masterin läpi

Life of Pi -kirjan elokuvasovitus on ollut jo vuosia tekeillä milloin kenenkin toimesta. Jossain vaiheessa mm. M. Night Shyamalan oli kiinnittänyt itsensä projektin ohjaajaksi, mikä kaikeksi onnkeksi ei käynyt toteen. Olenkin aika isolla mielenkiinnolla seurannut ohjaajien vaihtumista, koska Life of Pi on kirja, josta oikessa käsissä voitaisiin tehdä todella mielenkiintoinen elokuva. Kun Ang Lee lopulta tuli mukaan, ja projekti näytti oikeasti toteutuvan, olin tyytyväinen. Lee on kuitenkin tehnyt hyvää, hienovaraista draamaa, ja uskoin hänen löytävän hyvän visuaalisen lähestymistavan tälle tarinalle. Mutta mitäs sitten kuuluikaan? Elokuva tehtäisiin 3D:nä... Häh?

En tiedä, onko 3D studion vaatimus elokuvalle vai onko Ang Lee menettänyt täysin otteensa todellisuudesta, mutta en keksi yhtään syytä miksi Life of Pi pitäisi tehdä 3D:nä. Se kertoo pojasta, joka istuu pelastusveneessä tiikerin kanssa.

Vau, mitä kaikkea 3D voikaan tilanteeseen tuoda! Vesi voi pärskyä laitojen yli ja... 

Niin, siinä se varmaan olikin.

No, onhan tarinassa myös hyppyjä Pi'n menneisyyteen, ehkä siellä voitaisiin esitellä kivoja pop up -kuvia 3D-lippuhintoja selittämään. James Cameronhan on alusta asti ajanut 3D:tä hienovaraisena immersion luojana, eikä minään kikkana. Draamakin pitäisi tehdä 3D:nä, että katsojat uppoutuvat paremmin tarinaan.

Vitut. 3D on vain ja ainoastaan kikka. Ei mulla ainakaan ole mitään ongelmia uppoutua tavalliseen kaksiulotteiseen elokuvaan. Itse asiassa uppoudun siihen paljon paremmin kuin View-Master -henkisiin tasokuviin, jotka eivät edes onnistu luomaan syvyysvaikutelmaa yhtä hyvin kuin perinteinen, jo vuosikymmeniä toiminut, kuvaus. Hyvät kuvaajat osaavat kyllä tehdä kuvaan syvyyttä, siihen ei tarvita väkisin luotuja tasoja. Mun mielestä ainoa järkevä tapa käyttää 3D:tä on juuri ilmiselvänä kikkana. Sellaisena, joka tulee päin naamaa vaikka väkisin, eikä todellakaan yritä olla hienovarainen.

Onko se sitten hyvää elokuvaa?

Ei ehkä, mutta ainakin ne, jotka maksoivat sen ylimääräisen hinnan 3D-lipustaan saavat, mitä haluavat. Jos 3D:tä käytetään, niin toivoisin, että sitä käytettäisiin edes hauskasti. Että sillä tehtäisiin jotain, mitä 2D:llä ei tehdä. En ole nähnyt Piranha 3D:tä, mutta lukemani perusteella olen käsittänyt, että siinä on elokuva, joka on ymmärtänyt 3D:n roska-arvon, ja käyttää sitä oikein. Vain ja ainoastaan kikkana.

No, Ang Lee on taitava ohjaaja, joten ehkä Life of Pi tulee olemaan hyvä, oli se sitten missä ulottuvuudessa tahansa. Itse kuitenkin näkisin tämän tarinan mieluummin täysin riisuttuna, minimalistisena tarinana pojasta, pelastusveneestä ja tiikeristä. Nyt olisi Kelly Reichardtille töitä...

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Lauantai Artisokassa


The Arbor

Osin vaikuttava ja osin vieraannuttava dokumenttielokuva, jonka hämmentävä esitystapa toimii sekä sen puolesta että sitä vastaan. Näyttelijät, jotka liikuttavat huuliaan ennaltaäänitettyjen haastattelujen päälle tuovat elokuvaan kummallisen tunnelman, jota on vähän vaikea selittää. Se on hieman kuin katsoisi jonkun hyvin tarkkaan muistamaa unta, jossa on kuitenkin jotain pielessä. Tyyliin pääsee nopeasti sisään, ja sen avulla on voitu toteuttaa hyvinkin vahvoja kohtauksia. Andrea Dunbarin ja tämän lasten elämä avautuu pikkuhiljaa näiden näyteltyjen haastattelujen kautta, ja hyvin rakennettu tarina saa koko ajan synkempiä käänteitä.

En kuitenkaan täysin osannut suhtautua elokuvan tyyliin. Se toimii erinomaisesti kummallisen tunnelman luomisessa, mutta samalla vieraannuttaa siitä oikeasta tarinasta ja niistä oikeista ihmisistä. Ymmärrän, että koko tyyli on eräänlainen lainaus eräästä Dunbarin näytelmästä, mutta jäin ehdottomasti kaipaamaan lyhyiden arkistofilmien lisäksi enemmän aitoutta, en pelkästään (hyvin) näyteltyjä kohtauksia. Ne oikeat ihmiset tämän tarinan takana olisivat tuoneet dokumenttiin paljon lisää. Tällaisenään The Arbor on mielenkiintoinen - ja ihan vaikuttavakin - tyylikokeilu, joka ei dokumenttina onnistu nousemaan tarpeeksi vahvaksi.


Cold Water of the Sea

Nyt onkin hyvä palata hetkeksi Tiny Furnitureen, sillä kuten sekin, on tämä elokuva ohjaajansa ensimmäinen kokopitkä. Ja miten paljon hallitumpi ja näkemyksellisempi kokonaisuus tämä onkaan! Onhan ohjaajilla toki ikäeroakin, mutta silti, tässä on debyyttielokuva, josta kelpaa lähteä jatkamaan – elokuva, jolla on arvoa elokuvana, eikä pelkkänä muoti-ilmiönä. Siinä on hahmoja, oikeita ihmisiä, joista voi välittää ja kiinnostua, vaikka he eivät olisikaan täydellisiä. Ja siinä on syvyyttä ja kerroksia.

Cold Water of the Sea on myös elokuva, joka ei paljon selittele itseään. Sen ei tarvitse selitellä, sillä kaikki selittyy aikanaan – ainakin jollain tavalla. Elokuva avaa itsensä pikkuhiljaa, ja täysin omalla painollaan, todella luonnollisesti. Ja sitä seuraa niin mielellään, että loppu tulee lähes yhtä yllättäen kuin eilisillan Meek's Cutoffissa. Ja tämäkin elokuva jättää kasan kysymyksiä pohdittavaksi, kun lopputekstit lähtevät lattarisoundien tahdissa rullaamaan.

Hienosti kuvattu, tunnelmallinen teos, joka jää päähän pyörimään. Ehdoton suositus.

Lars Von Trierin Melancholiasta traileri

Lars Von Trierin uutukaisesta on tullut nähtäväksi erittäin hienon näköinen traileri, joka antaa ehkä jonkinlaisen kuvan siitä, mitä (neron?) ohjaajan mielessä näinä päivinä liikkuu. Luvassa näyttäisi olevan maailmanlopun surua ja tuskaa, mutta seassa on myös jonkinlaista fantasiakuvastoa ja -väriä. Näyttää erittäin mielenkiintoiselta synkän Antichristin jälkeen.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Perjantai Artisokassa

Artisokka-festarit alkoivat eilen, mutta itse pääsin vasta tänään aloittamaan leffaputkeni. Ensimmäisen päivän ohjelmani näytti tältä:


Tiny Furniture

Tässä elokuvassa ei ollut yhtään hahmoa, josta olisi voinut edes pikkaisen välittää. Eikä tässä elokuvassa ollut mitään hauskaa, mielenkiintoista tai omaperäistä. Itse asiassa se oli yhtä hauska, mielenkiintoinen ja omaperäinen kuin joku, joka tänä päivänä keksii kasvattaa ironiset viikset tai käyttää mustia, paksukehyksisiä silmälaseja ilman vahvuuksia. Tiny Furniture on täysin vailla minkäänlaista omaperäisyyttä ja epäonnistuu täysin yrityksessään olla ironinen, koska ei edes tiedä, mitä itseironia on. Se haluaisi niin kovasti nauraa itselleen, mutta ei pysty, koska joku muukin saattaisi nauraa. Nauraa sille, ei sen kanssa.

Onko Tiny Furniture edes komedia? Ehkä jonkinlainen satiiri? En ole ihan varma. Sen suurin oivallus on nauraa YouTube-julkkiksille ja heidän hassuille videoilleen. Huh, miten hauskaa ja omaperäistä. 
Tiny Furniture kierrättääkin jokaisen tällaisen 'quirkyn' indie-elokuvan vitsin ja tilanteen kyllästymiseen asti.
”Äiti, missä on kirjani?”
”Siinä valkoisessa kaapissa.”
Tyttö kääntyy. Kaikki kaapit ovat valkoisia.
Oikeasti? Tätäkö ei olla vielä nähty.

On elokuvassa pari ihan hauskaakin kohtaustakin. Yhdessä niistä on oikeasti ironiaakin. Sääli, että se on muuten niin pinnallinen ja tylsä. Niin pinnallinen ja tylsä, että siinä ei ironiset viikset auta.


Meek's Cutoff

Odotin vähän, ja sitä myös sain. Mutta Kelly Reichardtin elokuvassa vähän on paljon. Pienten ja yksinkertaisten asioiden alla on kasa suuria asioita. Tavallisten tapahtumien takana on jotain pahaenteilevää ja uhkaavaa. Jotain todella tuttua, mutta pelottavaa.

Meek's Cutoff vie Wendy and Lucy -elokuvasta tutun minimalistisuuden vielä pidemmälle. Se vie katsojan aikakauteen jolloin kellään ei ollut paljon mitään. Naiset heräävät pimeän aikaan jauhamaan aamupalaa, vettä on muutama tynnyrillinen ja vaatteita sen verran mitä päällään kantaa. Suurta seikkailua ei ole tiedossa. On vain pieni karavaani, silmiinpistävä aurinko sekä silmänkantamattomiin kuivaa hiekkaa. Hiekkaa, joka pölisee katsomoon asti, ja saa hamuilemaan naapurin vesipulloa. Tällaisessa kyvyssä saada katsoja elämään hahmojen kanssa piilee Kelly Reichardtin nerokkuus. Wendyssä ja Lucyssä jännitettiin kyynel silmässä päähahmon epätoivoista yritystä löytää kadonnut koiransa, ja tässä elokuvassa yritetään vain selvitä sillä vähällä, mitä on. Selvitä keskellä tyhjyyttä. Ilman vettä.

Ja sitten elokuva loppuu. Se loppuu, ja jättää enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Ja hyvä niin.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Beastie Boys lykkää ulos levyä ja lyhäriä - ts-ts-ts-tsekkaa ulos!

Aika harvoin tulee malttamattomasti odotettua mitään levyä, mutta Beastie Boys on aina poikkeus. Ja tällä kertaa saa odottaa vielä kahta levyä; Hot Sauce Committee Part 2 tulee toukokuussa ja Hot Sauce Committee Part 1 sitten joskus myöhemmin (jep, väärin päin, nniiice).

Mutta koska tämä blogi ei ole musablogi, niin bloggauksen aiheenakaan ei ole vain uusi Biikkari-levy, vaan puhtaalta timantilta vaikuttava Fight for Your Right -lyhytelokuva/musavideo. Filkka on itsensä Nathaniel Hörnblowerin, eli Adam Yauchin, ohjaama, ja mukana on about koko Hollywood. Beastie Boyseina nähdään ainakin Will Ferrell, Elijah Wood, Danny McBride, Seth Rogen, John C. Reilly sekä Jack Black ja muissa rooleissa vilahtaa staraa Susan Sarandonista Steve Buscemiin. Meno näyttää erittäin hauskalta, ja mukana on tietysti mm. Sabotage-homage ja ei-ehkä-kaikille-aukeava Arrested Development -läppä. C-c'mon! Tsekkaa traileri alta. Itse katson ainakin vielä pari kertaa.

Toiset tykkää äideistä, toiset tyttäristä - ja kolmannet nukeista

Tässäpä erinomainen dokkari, josta toivoisin näkeväni myös pidemmän, laajennetun version. Pätkässä kerrotaan Real Doll -nukkien valmistuksesta, mutta olisi ehdottomasti mielenkiintoista nähdä hieman niiden käyttäjienkin arkea - ei missään kohunsekaisessa 4D-roskassa, vaan ihan rehellisessä dokkarissa. Voiko harmaa elämä muuttua iloksi vain nuken avulla? Ei muuta kuin selvittämään... Tsekkaa leffa alta.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Veriset totuusdokumentit

Olen lyhyen ajan sisään löytänyt pari todella hyvää cinema verité -henkistä lyhyttä dokumenttia. Molemmat onnistuvat elävästi kertomaan kohteistaan tuomatta sen kummemmin tekijöidensä omaa näkemystä esille tai manipuloimatta katsojaa kerronnallisilla kikoilla ja draamalla. Näiden lyhäreiden jälkeen olisikin mielenkiintoista tutustua tähän tyyliin myös pitkien dokkarien muodossa. Pitäisikin metsästää jostain Frederick Wisemanin dokumentteja, jotka ovat kaikki tällaisia yhtä paikkaa tarkkailevia 'instituutti'kuvauksia. Wisemanin dokumentteja ovat mm. Hospital, High School, Zoo ja Ballet. Ja kyllä, ne kuvaavat, mitä tapahtuu sairaalassa, lukiossa, eläintarhassa ja baletissa. Aika tyhjentävää.

Löytämäni lyhyet dokumentit ovat siis Jorge Lozanon Death Match sekä Lucas Smithin Sacrifice. Molemmat ovat omalla tavallaan erittäin hienosti kuvattuja, ja molemmat sisältävät verta ja kauhua. Kannattaa katsoa.

Death Match (ei pysty valitettavasti upottamaan) on lyhyt kuvaus miehestä ja tämän erikoisesta sairaudesta.

Sacrifice taasen kuvaa pienen teurastamon toimintaa läheltä ja peittelemättä. Katso alta:



sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Sunnuntain erikoiset: CANNIBAL! THE MUSICAL (1993)

Trey Parker ja Matt Stone keräävät parhaillaan loistavaa palautetta Broadwayn valloittaneella The Book of Mormon -musikaalillaan, joten tämän sunnuntain erikoisuutena katsastetaan jo ennen South Parkia syntynyt kokopitkä elokuva Cannibal! The Musical.

Alun perin nimellä Alferd Packer: The Musical kulkenut elokuva syntyi Trey Parkerin kouluprojektia varten tekemästä valetrailerista, jonka esityksen jälkeen ohjaaja sanoi läpällä aikovansa tehdä itse elokuvankin pian. Juttu otettiin kuitenkin todesta ja ihmiset alkoivat kysellä Parkerilta, missä elokuva oikein viipyi. Niinpä hän yhdessä Matt Stonen ja parin muun opiskelijakaverin kanssa perusti pienen tuotantoyhtiön ja alkoi kerätä rahaa ensimmäistä pitkää elokuvaansa varten. Lopulta he saivat kerättyä yli 50000 dollaria vanhemmiltaan ja pikku yrityksiltä, jolloin koko elokuvan budjetiksi muodostui noin 125000 dolsua. Rahaa säästääkseen tekijät palkkasivat elokuvan näyttelijöiksi lähinnä opiskelijakavereitaan, opettajiaan ja vanhempiaan, itseään unohtamatta. Trey Parker kirjoitti, tuotti, ohjasi, näytteli, sävelsi ja sanoitti. Samaa hommaa, mitä hän tekee edelleen South Parkissa.

Tositapahtumiin perustuva musikaali valmistui lopulta noin vuodessa, ja siitä tuli iso college-hitti. Sen jälkeen hauskasta paskastaan tunnettu Troma-yhtiö (mm. Toxic Avenger) osti elokuvan levitysoikeudet, huomasi, että kukaan ei tuntenut nimeä Alferd Packer, ja vaihtoi leffan nimeksi Cannibal! The Musical. Loppu on tavallaan historiaa.

Cannibal! The Musical on ehkä kömpelöin hyvä komedia, mitä on koskaan tehty. Vitsien ajoitukset, leikkaukset ja näyttelijöiden suoritukset ovat niin kömpelöitä, että alkavat mennä ihan uudelle kömpelyyden tasolle. Mutta silti se ei ikinä ole tahattomasti hauska. Se on hauska, koska jokainen kömpelö asia tuntuu tarkkaan harkitulta. Tai jos ei nyt ihan harkitulta, niin ainakin sellaiselta, mitä tekijät ovat vain pitäneet sillä hetkellä aivan sairaan hauskana juttuna.

Soooooooo...

Itse asiassa Cannibalin vitsit tuntuvat siltä, että ne vain pitää tietää tai ymmärtää. Vähän kuin kaveriporukan keskeiset paskat läpät yleensäkin. Jos et kuulu porukkaan, et voi ikinä älytä, mille muut nauravat. Sun vain pitää olla sisällä jutussa. Ja veikkaanpa, että taito tehdä tällaista komediaa on juuri se syy, miksi Parker ja Stone ovat tällä hetkellä Broadwayn kuumimmat nimet. Miljoonat ihmiset katsovat South Parkia, mutta silti vitsit tuntuvat siltä kuin ne olisivat suunnattu juuri sulle henkilökohtaisesti. Ihan kuin olisit osa jotain läppää, mistä muut ei tiedä, eivätkä sen takia älyä nauraa. Esimerkkinä vaikka Cannibal! The Musicalin ”Colorado territory” -läppä. Kaikki varmasti huomaavat, että tekijät ovat yrittäneet saada sanat ”Colorado territory” jokaisen hahmon suuhun mahdollisimman monta kertaa, mutta silti se tuntuu siltä, kuin vain juuri sä huomaisit sen. Se on paskan läpän yhdistävä voima, ja se toimii täydellisesti Cannibal! The Musicalissa.
Tähän ne 50000 dollaria sitten meni...
Cannibal! The Musical on myös harvoja musikaaleja, jossa ei ole yhtään huonoa musiikkinumeroa. Se on aika hyvä saavutus. Jokainen biisi ja esitys on oikeasti todella hauska, tai sitten niin huono, että se on hauska. Jo 16-vuotiaana ensimmäiset balladinsa levyttänyt Parker tietää, miten tehdä sydäntäriipivää musiikkia ja tarttuvia musikaalinumeroita. Useampi biisi elokuvasta jää katsomisen jälkeen soimaan päähän joko yksitellen tai yhtäaikaisena musikaalisena möykkynä. ”Let's build a snowman” ja ”Hang the bastard, hang him high” ovat omanlaisiaan klassikoita musikaalimaailmassa. Paljon parempia kuin vaikkapa klassikoksikin nimitetyn My Fair Ladyn tappavan kliseiset rallattelut.

Tekopartoja, pieruvitsejä, japanilaisia intiaaneja, taskussa kiliseviä avaimia, mormonirakkautta ja kaunista balettia. Jos et tykkää Cannibal! The Musicalista, et vain ole mukana läpässä.

Colorado territory.