Tämän vuoden Artisokka-menu

Jokavuotinen kevättalven piristäjä, Artisokka-festivaali, lähestyy taas, ja on aika iskeä ruokalistaa pöytään. Menu näyttää tänä vuonna erityisen hyvältä, joten ateriasta taitaa tulla iso ja monipuolinen (sanokaa vaan kun tää hauskaakin hauskempi ruokavitsi alkaa riittää). Mukana on jopa pari elokuvaa, jotka kuuluvat omiin vuoden odotetuimpiini. Nice.

Artisokkahan aloitti aikoinaan naiselokuvafestivaalina, mutta nyt näyttäisi, että tämä ”lisänimi” on tiputettu pois. Onhan ohjelmisto edelleen naiselokuvaa, mutta minkäköhän takia sitä ei mainosteta enää missään? Onkohan asialla jotain tekemistä sen kanssa, että ainakin vuoden 2006 festareilla olin yksi harvoista mieskatsojista. Ehkä Artisokan vahva naishenki on saanut feministejä pelkäävät miehet jäämään kotiin?

Alla oma listani elokuvista, jotka olisi tarkoitus käydä katsastamassa:

Tiny Furniture
Viime vuoden festarisuosikki jenkeistä on nuoren Lena Dunhamin debyyttileffa. Odotukset tätä kohtaan eivät ole valtavat, sillä pelkään sen olevan taas yksi pikkukiva indie-filmi, joka on suunnattu lähinnä hipstereille. Toivon, että olen väärässä.

Meek's Cutoff
Ehkäpä eniten odottamani leffa koko viikonlopulta. Toivon, että Kelly Reichardtin uutukainen on samanlaista riisuttua draamaa kuin hänen edellisensä, loistava Wendy and Lucy. Meek's Cutoffin tarina kuulostaa todella mielenkiintoiselta, ja Michelle Williams riittää nykyään syyksi katsoa leffa kuin leffa.

The Arbor
En päässyt näkemään tätä DocPointissa, joten on revanssin paikka. Paljon en dokumentin aiheesta tiedä, mutta sen tekotapa tekee tästä pakkokatsottavan. Näyttelijät liikuttavat suutaan, mutta ääni tulee aidoista haastatteluista.

Cold Water of the Sea
Upeasti kuvattu Costa Rica riittää syyksi mennä katsomaan tämä.

The Topp Twins – The Untouchable Girls
Vähintäänkin mielenkiintoisen kuuloinen kaksikko nämä lesbot country-sisarukset. Toivon, että dokkari on hyvä henkilökuva erikoisista hahmoista, ja pelkään sen olevan vain kiertuekooste. Saa nähdä.

Miral
Julian Schnabelin uusin sai aika kylmän vastaanoton Venetsian juhlilla, mutta on sen jälkeen saanut vähän positiivisempaakin kirjoitusta. Perhonen lasikuvussa kasasi ehkä liian isot odotukset seuraavalle elokuvalle, mutta ainakin tämän pitäisi jälleen näyttää hyvältä.

Ole luonani aina
Toinen kovasti odottamani elokuva Artisokassa. Scifi-vivahteinen draama, joka, jos ei muuta, niin tarjoaa tämän hetken varmimpia nuoria näyttelijöitä. Tarinasta en tiedä oikeastaan mitään, ja hyvä niin.


Jos jaksan lauantaina lähteä aikaisin liikkeelle, niin menen myös tsekkaamaan näyttelijästä ohjaajaksi -paneelin ja sen jälkeen esitettävät suomalaiset lyhärit. Hyvä viikonloppu tulossa.

Suspiria saa Suspirian musiikit

Kävi ilmi, että David Gordon Green on nyt hankkinut oikeudet myös alkuperäisen Suspirian scoreen ja aikoo käyttää sitä omassa versiossaan. Suspirian kauhuntäyteisen scorenhan on tehnyt kummallinen progebändi Goblin, joka on tehnyt musiikkia myös muihin Argenton leffoihin. Kuten edellisessä bloggauksessa mainitsin, on musiikki todella iso osa Suspirian toimivuutta.

Antamassaan haastattelussa Green sanoo, että balettikoulu on heitetty roskiin, mutta leffa tulee kuitenkin sijoittumaan samankaltaiseen suljettuun tyttökouluun. Se tulee myös olemaan erittäin uskollinen alkuperäiselle - paikoin jopa kuva kuvalta - mutta laajentaa alkuperäistä ja pyrkii jonkinlaiseen taiteellisuuteen (artsy, ehkä?). Goblinin musiikkia tullaan käyttämään aluksi sellaisenaan, mutta sitäkin on tarkoitus laajentaa ja kehittää lopulta suureksi oopperaksi.

Aluksi Goblinin musiikin käyttäminen sai mielestäni koko projektin kuulostamaan vielä typerämmältä. Tehdäänkö se tosiaan vain uusiksi pala palalta? Mutta sitten ajattelin, että jos se kerraan tehdään, niin ainakin musiikit tulevat olemaan loistavat. Ja tuo scoren paisuttaminen oopperamaisiin mittoihin kuulostaa oikeasti mielenkiintoiselta. Jos en nimittäin ole vielä tehnyt selväksi, niin Suspirian score on u-pe-a.

Ehkä alan jopa pikkuisen lämmetä tälle idealle. Jos Greenin ilmeisesti jo valmis käsis on oikeasti hyvä - toisin kuin alkuperäisen leffan - niin uusi samanlainen-mutta-erilainen Suspiria voi olla ihan mielenkiintoinen.

Suspiria kokee päivityksen - miksi?

Dario Argenton Suspiria on yksi kaikkien aikojen parhaita kauhuelokuvia. Se on tehty juuri oikeaan aikaan, juuri oikeiden ihmisten tekemänä. Sen vääntyneen loistava tunnelma tuntuu melkein vahingolta, se on niin täydellistä niin epätäydellisellä tavalla. Ja sen värien käyttö, kuvaus, lavastus, musiikki ja tökerö näytteleminen tekevät siitä melkeinpä ainutlaatuisen kauhuelokuvien saralla.

Joten ei muuta kuin uusiksi!

David Gordon Green, joka tasapainottelee jossain vakavasti otettavan draamaohjaajan ja pössyttelykomedioiden tekijän välimaastossa on lähdössä rohkeasti tekemään Suspiriaa uusiksi. Herra on sanonut olevansa suuri Suspiria-fani, joten valinta tehdä leffa uusiksi on vain ja ainoastaan luonnollinen päätös... Vai?

En itse ymmärrä, miksi joku, joka arvostaa Suspiriaa haluaa tehdä sen uusiksi. Tai tavallaan ymmärrän, onhan se kiva nostaa hattua hienolle elokuvalle, ja kokeille omia siipiään kauhun parissa, mutta miksi remake? Miksei sitten tee jotain omaa, joka ehkä lainaa kuvastoaan giallo-leffoilta ja tippaa näin hattuaan niille? DGG on kaiken lisäksi ilmoittanut, että uusi versio tulee olemaan hyvin uskollinen alkuperäiselle. Siis käytännössä vain uudelleen kuvattu Suspiria uusilla näyttelijöillä. Häh?

Joskus muinoin Natalie Portmanin puhuttiin tähdittävän tätä filkkaa, mutta hänpä siirtyikin tanssimaan balettia Aronofskyn remmiin, mitä en yhtään ihmettele. Ja nyt David Gordon Green haluaakin, että Portmanin kaltaisen tähden sijaan leffassa olisikin vain tuntemattomia kasvoja. Ihan ymmärrettävää sekin, mutta rahoituksen kanssa voi tulla ongelmia, vaikka DGG jostain syystä kuuma nimi tällä hetkellä onkin. Olen nähnyt ainoastaan ohjaajan debyyttileffan, George Washingtonin, joka oli ihan jees. Pineapple Express tai tuleva Your Highness eivät varsinaisesti kiinnosta.

No, kuitenkin, olen aika kyllästynyt valittamaan näistä uusintaversioista. Kai niitä vain pitää tehdä, kun ei keksitä muutakaan. Ja eihän niitä ole pakko katsoa. Ja vaikka katsookin, niin aina voi palata siihen alkuperäiseen ja muistella hyviä aikoja. Tai jotain.

Mitä katsoin: Sauna (2008)

Huh, miten voikaan elokuva tuntua pitkältä. Ja kestoa on alle 80 minuuttia.

Heti alkuun täytyy sanoa, etten oikeastaan missään vaiheessa tiennyt, mitä hemmettiä Saunassa edes tapahtui. Tai tiesin kyllä, mitä siinä tapahtui, mutta en ymmärtänyt yhtään, mistä siinä oli kyse. Miksi tämä elokuva on tehty? Se on perisuomalaisen saunaideansa kanssa niin mielikuvitukseton ja valju, että siitä on hyvin vaikea saada otetta. On kaksi veljestä, joilla on syntejä taakkanaan. On suo, jossa on kylä. Ja on mystinen sauna. Mutta mitä muuta? Ei mitään.

Sauna näyttää elokuvalta, joka on tehty näyttämään elokuvalta. Se kuulostaa elokuvalta, joka on tehty kuulostamaan elokuvalta. Se on kauhuelokuva, jossa on juttuja, joita on nähty kauhuelokuvissa. Mutta mikään, mitä siinä on ei ole siinä sen takia, että se kertoisi tarinan jostain. Se, että jostain ilmestyy japanilaisesta kauhukuvastosta varastettu hukkunut tyttö ei tarkoita tässä elokuvassa mitään. Se, että suon lätäkössä on saunan näköinen rakennus (joka ei edes näytä saunalta) ei tarkoita tässä elokuvassa mitään. Siinä sanotaan todella paljon asioita, jotka eivät tarkoita mitään. Ja siinä möläytetään jatkuvasti asioita, jotka pitäisi jättää sanomatta. Näytetään asioita, jotka pitäisi jättää näyttämättä.

Ehkä pahin ongelma Saunassa on se, että sillä kestää noin 76 minuuttia käynnistyä. Ja sitten se loppuu. Se tuntuu 76 minuutin introlta jollekin, joka voisi olla jotain, mutta se ei ikinä keksi mistä se oikein kertoisi. Olisiko siinä ehkä jotain hahmoja? Vai olisiko se vain mystistä kauhua? Olisiko se symbolinen tarina jostain? Vai laitetaanko siihen vain joku tyyppi, jolla on ensin musta kukka kädessä, sitten se dippaa sen veteen ja se muuttuu valkoiseksi? Hei, mä älysin! Pese syntisi! Sehän on tämän elokuvan mainoslause! VAU!

Sauna käyttää koko kestonsa sanoakseen, että saunassa oli aikoinaan tapana pestä synnit pois. Ei mitään muuta. Se sanotaan kuvilla, sitten se sanotaan ihan ääneen ja pari kertaa kuuluu vihdan ääni tätä tietoa vahvistamaan. Okei, mä älysin, saunassa oli aikoinaan tapana pestä synnit pois! Mitä muuta tässä elokuvassa on?

Ja en halua spoilata mitään, mutta elokuvan lopullahan ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Siinä on sellainen mies, jolla on kasvojen tilalla sellainen japanilaishenkinen aukko, josta tippuu mustaa liejua. Jonkun silmistä tulee verta ja joku on pimeässä. Loppu.

Lähdin katsomaan Saunaa aika pienin odotuksin, koska Jadesoturi ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaani, mutta jotenkin se matalakin rima onnistuttiin polkemaan maahan. Mutta jos jotain hyvää pitää sanoa, niin parasta Saunassa on se, että se on tehty. Se, että jotkut tekivät elokuvan, jonka halusivat tehdä. Sama kai se on, mitä mieltä mä siitä olen, onpahan tehty. Toivottavasti ensi kerralla niin, että mäkin tykkään.

Etelän orjat seikkailevat Tarantinon seuraavassa

Ihan ensin sananen Inglourious Basterdsista.
Se oli huono.
Tai ei nyt varsinaisesti huono, mutta joitain hienoja - ehkä jopa nerokkaita - kohtauksia lukuun ottamatta aika tasapaksu. Ensimmäinen Tarantinon leffa, joka tuntui huonosti rytmitetyltä ja sekavalta. Ehkä hieman päämäärättömältä ja poukkoilevalta. Myös ensimmäinen Tarantinon leffa, jossa Herra Q vihdoin alkoi kopioimaan/lainaamaan itseään muiden sijasta. Ehkäpä Tarantinolta loppui ihailun kohteet, niin piti kääntyä sen henkilön puoleen, jota ohjaaja kaikista eniten rakastaa - hänen itsensä. Ensimmäiset fiilikset Paskiaisista olikin: "Eikös se tehnyt tän jo?"

Ja seuraavaksi Tarantino tekee westernin... Mutta hetkinen, eikös Inglourious Basterds ollutkaan se Tarantinon western? Ja Kill Bill vol. 2 myös? Ehkä ei sitten...

Mutta valitukset sikseen. Ihan sama, mitä Tarantino tekee, kyllä mä sitä kuitenkin mielenkiinnolla odottelen. Jopa Death Proof, joka oli vain jonkinlainen välityö, on melkeinpä täydellisen hallittua genre-elokuvaa, jonka parissa viihtyy useampaankin kertaan. Ja olen viihtynytkin.

Nyt kuitenkin varmistui, että Tarantino tekee kuin tekeekin seuraavaksi westernin, tai itse asiassa "southernin", joka sijoittuu tuttujen länkkärimaisemien sijaan orjuuden täyttämään etelään. Tarantino on itse pauhannut elokuvasta suurena orjien seikkailuna, joka valottaa hieman paljon vaiettua palaa jenkkien historiassa. "Seikkailu-spagettiwestern" on sana, jota Tarantino on itse käyttänyt.

Liekö mukana myös Kunta Kinte?

En tiedä, miten tarkka historiankirja leffa tulee olemaan, mutta orjien pakomatka hikisessä etelässä kuulostaa aika hemmetin hyvältä. Ja ilmeisesti Tarantino on ollut ahkerana, sillä ensimmäinen versio käsikirjoituksesta on jo valmis ja lopullinen versio hioutuu muutaman kuukauden sisällä. Tuotannon pitäisi alkaa heti sen jälkeen Weinstein-yhtiön suojissa, joten voisi kuvitella, että filkka tulee ulos jo vuonna 2012. Ehkä Cannesissa?

Ja jotta tämä western-homma menisi vielä sekavammaksi, niin tässä filkassa ei ole kyse siitä westernistä, jonka pääosaan on huhujen mukaan kaavailtu Italian omaa sankaria, Franco Neroa. En tiedä, onko tämä nyt se western, jonka yhteen pääosaan on puheiden mukaan kaavailtu Paskiaisista Oscar-pystin napannutta Christoph Waltzia. Ehkä? Ja ehkä joku päivä Tarantino tekee taas muutakin kuin westernejä? Toivottavasti. Mutta enköhän mä vielä yhden QT-länkkärin jaksa katsoa. Unohdetaan se Inglourious Basterds.

Niin, ja vissiinkin tänään saa ensi-iltansa paljon huhuiltu ja ehkä odotettukin Kill Bill: The Whole Bloody Affair. Kyseessä on siis yhteen leikattu versio Kill Billeistä, joka sisältää pidemmän anime-jakson ja sulavamman siirtymän osien 1 ja 2 välillä. Liekö myös Vol. 1:n miekkaniittauskohtaus väreissä?

Salim Baba - viimeinen teatterikärry

Tässäpä erinomainen pieni dokkari miehestä, joka on lapsesta saakka kulkenut Kolkatan katuja vaunuaan kärräten. Vaunussaan 55-vuotias Salim Muhammad pyörittää lyhyitä filminpätkiä, pois heitetyistä filmeistä itse leikkaamiaan koosteita täynnä tanssi-, taistelu- ja laulukohtauksia.

Salim Baba on hyvä muistutus isoista pienistä asioista ja perinteiden siirtymisestä. Kannattaa katsoa.

The Cove ja The Thin Blue Line - voivatko dokumentit pelastaa henkiä?

The Cove

Näin vihdoin paljon kohutun ja kehutun The Cove -dokkarin, joka siis kertoo pienen kuvausryhmän yrityksestä paljastaa, ja ennen kaikkea kuvata, japanilaisen Taijin kylän törkeä delfiininteurastus. Muun muassa kulttuuriperinteiden ja muiden kummallisten selitysten avulla Japanissa tehdään bisnestä tappamalla joka vuosi tuhansia delfiinejä, joista osa lähtee ympäri maailmaa erilaisiin delfinaarioihin ja fisukeskuksiin. The Coven keskustarinana on toimintaelokuvamainen yritys saada kameroita ja äänityslaitteita pahamaineiseen poukamaan, jossa jatkuva delfiinien tappaminen tapahtuu. Taustoja ja sisältöä annetaan leikkaamalla väliin haastatteluja ja kansainvälisen valaanpyyntikomitean kokouksissa kuvattua materiaalia, jossa Japani yksinään yrittää puolustella vapauttaan pyytää valaita. Onkin outoa, miten hyvin koko maailma on onnistunut sulkemaan silmänsä kaikelta, mitä Taijissa tapahtuu, vaikka koko komitea Japania (ja köyhiä maita, jotka Japani on komiteaan ostanut) lukuun ottamatta vastustaa valaanpyyntiä. Miten pitkälle pelkkä massi riittää, jos joutuu samalla kävelemään silmät kiinni? Jossain vaiheessa joku törmää johonkin.

The Cove on hengästyttävä dokumentti. Kun se ei pidä kiinni ruudussa toimintaelokuvamaisilla soluttautumis- ja vakoilukohtauksillaan, se saa vihaiseksi ja epätoivoiseksi kaikella faktalla, jonka se tunkee ruutuun ihmisten puhtaasta välinpitämättömyydestä ja rahanhimosta. Ylikalastus ja valaiden elohopeapitoisuudet eivät välttämättä tule kenellekään yllätyksenä, mutta dokumentti valaisee todella hyvin sen, miten helposti ihmiset saa vain katsomaan muualle, kun tätä tapahtuu.

Dokumentin viimeinen kolmannes, joka vihdoin näyttää, mitä "The Covessa" sitten todella tapahtuu, on suhteellisen diippiä katsottavaa. Mutta samalla herää kysymys, eroaako se sitten mitenkään jokapäiväisestä ja ilmeisesti täysin hyväksytystä lihan tehotuotannosta? Kuoliaaksi puukotetut delfiinit vastaan koko elämänsä kärsineet ja täyteen lääkkeitä pumpatut karjaeläimet? Eikö delfiiniä saa tappaa, koska se on niin älykäs, ja sillä on ihmisen kaltainen tajunta? Mulla ei ole vastauksia, mutta harvoinpa elokuva aiheuttaa sellaisen fyysisen reaktion kuin The Cove teki. Lopputekstien pyöriessä mua  oksetti ja sydämeni alkoi vedellä ylikierroksia.

Mutta The Cove on dokumentti, jonka on pakko vaikuttaa. En voi uskoa, että meno voi mitenkään jatkua täysin samalla tavalla, kun koko maailma on siitä tietoinen. Ei kai jokaista dokumentin nähnyttä voida maksaa pitämään suunsa kiinni? Eivät kai japanilaiset enää yhtä sokeasti osta elohopean kyllästämää delfiininlihaa valaanlihana? Leffan aiheuttaman kohun myötä Taijissa kiellettiin väliaikaisesti pullonokkadelfiinien metsästys ja asukkaita alettiin testata elohopeamyrkytysten takia. Ja vaikka kielto onkin sittemmin purettu ja delfiinien vuosittainen teurastus on jälleen alkanut, on The Cove hyvä osoitus siitä, että dokumenttielokuvalla voi oikeasti paljastaa tai jopa ratkaista rikoksia. Josta pääsemmekin seuraavaan elokuvaan...

The Thin Blue Line

Errol Morrisin elokuva keskittyy yhteen murhaan, joka tapahtui vuonna 1976 Dallasissa. Se käy tapahtuman läpi useita kertoja, useiden eri ihmisten kertomana ja muistamana. Ja sehän meni näin: Poliisi pysäyttää ilman valoja ajavan auton, kävelee kuskin ikkunan luokse, ja kuolee. Kuski nimittäin ampuu häntä useita kertoja ennen kuin hän ehtii tehdä mitään. Dokumentissa haastatellaan silminnäkijöitä, poliiseja, asianajajia, ja ennen kaikkea kahta miestä, jotka sattuman kautta viettivät illan yhdessä, ja joiden tarinat kyseiseltä illalta ovat täysin erilaiset. Toinen kuitenkin tappoi sen poliisin. Mutta kumpi?

The Thin Blue Line muistuttaa jollain tapaa David Fincherin loistavaa Zodiacia. Siinä on samanlaista epävarmuutta ja vainoharhaa, joka velloo jokaisessa haastattelussa ja kuvassa; Luulet tietäväsi, muttet voi olla varma. Mitä pidemmälle dokumentti etenee, sitä selvemmäksi alkaa käydä, että tuomio, joka Randall Adamsille langetettiin, oli väärä. Mutta minkäs teet, kaikki on jo tapahtunut, tuomio on jo annettu. Ja sä vain katsot, kuinka haastattelu haastattelulta ja todiste todisteelta koko juttu alkaa tuntua yhä järjettömämmältä. On kaksi miestä, joista toinen on useita rikoksia tehnyt pikkunilkki, ja sitten on Randall Adams, 28-vuotias kulkuri. On ehkä helpompaa tuomita täysi-ikäinen kuolemaan poliisin tappamisesta kuin ihmetellä, mitä tehdä 16-vuotiaalle pikkurikolliselle. Morrisin sulavasti liikkuva ja aidosti jännittävä dokumentti osoittaa sormella jokaisen virheen ja valheen, joka tutkinnan aikana tehtiin.

Ja lopussa tapahtuu pienoinen ihme. (Älä  lue, jos et tiedä, mistä on kysymys, ja haluat yllättyä!)

The Thin Blue Line keräsi niin vakuuttavat todistusaineistot Randall Adamsin puolesta, että tämän kuolemantuomio peruttiin ja Adams vapautettiin vankilasta vuonna 1989. Sen sijaan toista miestä, David Harrisia, ei ikinä tuomittu rikoksesta, vaikka oli selvää, että hän sen teki. Harris kuitenkin tapettiin laillisesti Texasissa vuonna 2004 eräästä toisesta henkirikoksesta. Errol Morrisin elokuva onkin siis luultavasti ainoa dokumentti, joka on oikeasti ratkaissut rikoksen, jota se on lähtenyt tutkimaan. Se myös saattoi pelastaa Randall Adamsin hengen. Ei mikään ihan pieni saavutus elokuvalta.

Mitä katsoin: Planeettamme maa (2007)

Katsoin tämän hyvin lyhyeksi typistetyn teatteriversion BBC:n jättimäisestä, viisi vuotta kuvatusta ja 40 kuvausryhmää ympäri maailmaa työllistäneestä, dokumentista. Ja onhan se aika pysäyttävä. Ellet ole aivan sairaalloisen rikas, ei sulla ole ikinä mahdollista nähdä mitään näin uskomatonta. "Tarina" alkaa pohjoisnavalta ja lähtee laskeutumaan pikkuhiljaa kohti etelänapaa esitellen monia eläimiä ja elämänmuotoja ehkä viimeisiä kertoja. Ja se tekee sen sellaisena spektaakkelina, että muistan taas minkä takia dokumentteja katson. Joskus  oikean elämän draama voittaa minkä tahansa fiktiojännärin. Hyperhidastettuna kuvattu valkohain hyökkäys tai leijonaa hätäisesti pakoon pyrkivän kauriin juoksu jättävät puristelemaan sohvanreunoja enemmän kuin mitkä tahansa inceptionit. Ja ehkä suurin syy, miksi Planeettamme maa naulitsee niin hyvin tuoliin, on sen käsittämättömän hieno kuvaus niin maalla kuin merelläkin, sekä sen erittäin taitava leikkaus, joka tekee pienistäkin asioista, kuten ankkojen ensimmäisestä lennosta, toimivaa draamaa.

Ja vaikka tämä leffaksi puristettu luontoeepos onkin aikamoista ilmastopropagandaa, saa se kuitenkin lopussa silmät ihan pikkuisen kostumaan ja herättää kysymyksen; Mikä vittu meitä vaivaa?

Blu-Ray -boksi sarjasta lähtee muuten varmasti tilaukseen. Tätä kelpaa luuppia teräväpiirtona.

Europa Film Treasures - eroottisia kokismainoksia ja muuta yllättävää

Jos huomaat, että sulla on hetki luppoaikaa, tai olet vaikkapa töissä, niin kannattaa ehdottomasti käydä selailemassa Europa Film Treasures -arkistoja. Sieltä voi löytää ihmeellistä dokkarimatskua vaikkapa 1900-luvun alun Belgiasta tai jälkiväritettyä italialaista fiktiota vuodelta 1910.

Ehkä iloisin yllätys tältä päivältä on Buster Keatonin The Love Nest. Siis kokonainen Buster Keaton -pätkä heti katsottavaksi! Suosittelen.

Ja erotiikannälkään voit tsekata tämän jännittävän filminpätkän, joka saattaa olla jopa eräänlainen kokismainos. Paras kohta on se, kun alastonmalli meinaa tukehtua limppariinsa.

Animaation ystäville tällainen yllätys vuodelta 1935. Se saattaa kertoa pähkinöistä ja lentoliskoista, en ole ihan varma, en oikein pystynyt keskittymään. Hyvä leffa kuitenkin...

Oma suosikkini on kuitenkin vuoden 1912 Making an American Citizen. Lämminhenkinen opetusvideo voi tehdä sinustakin kunnon kansalaisen. Loppuu se vaimon ruoskiminen.

Dokkarisuositus: The Bowler

Haluaisin todella tietää, mistä alta löytyvän dokkarin ohjaaja Sean Dunne on tämän tyypin löytänyt. Rocky Salemmo on hustlaava keilaaja, joka kertoo kusettamisesta, naisista ja huumeista. Ja ennen kaikkea uhkapelaamisesta. Rocky myy tarinansa sellaisella vauhdilla ja fiiliksellä, ettei itsekään pysy paikoillaan.

Kannattaa ehdottomasti käyttää 15 minuuttia tähän visuaalisestikin näppärään dokkariin. Henkilökuvaa parhaimmillaan.



Saman ohjaajan lyhytdokkarit Man in Van ja The Archive kannattaa myös tsekata. Molemmat ovat aika erikoisia henkilöpätkiä. Tykkään paljon.

Kaksi miestä ja avanto - vuoden rehellisin dokumenttielokuva?

Liikkumaton kamera. Ei leikkauksia. Vain kaksi miestä ja avanto.
Arvaatko loppuratkaisun?

Sunnuntain erikoiset: HOUSE (1977)

70-luvulla japanilaiset elokuvastudiot olivat pulassa. Kotimaan elokuvat eivät tuntuneet vetävän jengiä teattereihin, vaan kaikki halusivat nähdä uusimmat Hollywood-pläjäykset. Vanha kunnon japanilainen perhedraama, joka oli pitänyt studiot leivässä kiinni, ei vaan enää menestynyt. Viimeinen naula arkkuun oli Steven Spielbergin Tappajahai, joka muun maailman tapaan rikkoi myös Japanin lippuluukkuennätyksiä. Eräs Toho-studioiden jeppe päätti sitten, että Japani tarvitsi oman tappajahainsa. Mutta mistäs saataisiin joku, joka kykenisi sellaisen tuottamaan?

Kuvioihin astui Nobuhiko Obayashi.

Obayashi tuli nuoruudessaan tunnetuksi 8-milliselle kuvatuista kokeilevista lyhytelokuvistaan. Niiden menestyksen kautta pääsi ohjaaja television leipiin mainoshommiin. En pistä päätäni pantiksi, mutta luulenpa, että tässä vaiheessa otti ensiaskeleensa myös nykyään normina pidetyt hyperaktiiviset ja epilepsiakohtauksia aiheuttavat mainokset. Obayashi nimittäin käytti mainoksissaan jokaista mahdollista kamera- ja leikkauskikkaa, jotka oli lyhäreitä tekemällä oppinut. Mutta se myös toimi. Pian herra 'OB' teki mainosvideoita Charles Bronsonin ja Kirk Douglasin kaltaisten tähtien kanssa.

Ja sitten tapahtui se Tappajahai-juttu.

Ja silloin se Toho-studioiden jeppe löysi Nobuhiko Obayashin. Siinä oli tyyppi, joka voisi nostaa studiot uuteen kultakauteen ja saada taas nuorison katsomaan japanilaista elokuvaa. Ohjaaja sai siis tehtäväkseen luoda uuden tappajahain. Näin sille sanottiin: "Me haluamme japanilaisen version Tappajahaista. Elokuvan, joka on jännittävä ja hauska."

OB kääntyi 11-vuotiaan tyttärensä puoleen saadakseen tietää, mikä tätä pelotti. No, ainakin peilit, joiden kuvat alkavat elää omaa elämäänsä, kaivot, joista löytyy päitä sekä sormia syövät pianot. Mutta mikä idea näistä oli paras? Obayashi otti ne kaikki ja lähti tekemään Japanin omaa tappajahaita, ihmisiä syövästä talosta kertovaa Housea.

Housea on melkein mahdoton selittää, se pitää nähdä. Jos lähtee katsomaan elokuvaa täysin tietämättä, mitä on tulossa, saattaa alkuminuuttien perusteella kuvitella katsovansa 11-vuotiaan tytön kirjoittamaa ihanan romanttista kesälomaleffaa. On seitsemän koulutyttöä; Angel, Prof, Melody, Kung Fu, Mac, Sweetie ja Fantasy, joiden kesäloma on juuri alkanut, mutta yhteinen lomamatka tosi kivan miesopettajan kanssa yllättäen peruuntunut. Voihan rähmä! Mutta hei, Angel saakin idean! He voisivat mennä kaikki yhdessä Angelin tädin luokse! Hän asuu yksin isossa kartanossa maaseudulla ja kaipaa varmasti seuraa. Huraa, mahtava idea, Angel! Kaikki on pehmeää ja vaaleanpunaista, taustalla soi lämpöinen pianorallatus tai teinirokki ja tytöt juoksevat käsi kädessä paikasta toiseen. Ja mikäs sen parempaa?

No, ainakin se, että pikkuhiljaa House muuttuu pikkutytön päiväunesta pikkutytön painajaiseksi ja jonkin sairaan keski-ikäisen miehen fantasiaksi. Jo alussa kaiken takana on jotenkin kummallinen sävy. Ihan kuin vakoilisi pikkutyttöjä puskan takaa ja näkisi kaiken tuhman keski-ikäisen miehen silmin. Tavallisetkin tilanteet on tehty hämmentävän epäaidoiksi ja unenomaisiksi oudoilla taustoilla ja lavasteilla sekä Obayashin anteliaasti käyttämillä kamera- ja leikkauskikoilla. Ilmeisesti herra OB on ajatellut, että kun vihdoinkin pääsee tekemään pitkää elokuvaa, niin miksei heittäisi kaikkea kehiin yhdellä kertaa. Housessa saattaa hyvinkin olla ensimmäistä -tai ainakin ensimmäisiä- kertoja monia nykyisestä J-Horror -skenestä tuttuja kauhukuvia. Esimerkkinä vaikkapa piloille asti ylikäytetty 'märät, mustat hiukset' -pelottelu. Veikkaan myös, että eräs Takashi Miike on nuorempana Housensa katsonut, sen verran samanlaista menoa löytyy vaikkapa Happiness of the Katakurista ja tusinasta muusta Miiken leffasta.

Mutta vaikka Obayashi tunkeekin leffan täyteen kikkoja ja tekniikoita, ei House tunnu yhtään sekavalta. Tai siis tuntuu, mutta se on niin yhtenäinen sekavuutensa kanssa, että se tuntuu täysin hallitulta. Nykyään on paaaljon ohjaajia (Zack Snyder, katson sua), jotka tunkevat leffansa niin täyteen makeita juttuja, joita ovat nähneet muissa elokuvissa, ettei niissä ole mitään katsottavaa. Kaikesta, mikä oli makeeta, tulee niin helvetin nähtyä ja elotonta, että tekee mieli liittyä asekerhoon, hankkia aselupa, ostaa ase ja mennä kotiin ampumaan itseään päähän (Zack Snyder on luultavasti ihan kusipää muutenkin). House ei ole eloton. Sen jokainen kohtaus elää jossain, missä mä en ole ikinä käynyt, ja siinä on kerronnallisia ja kuvallisia juttuja, jotka ovat oikeasti omaperäisiä ja mielenkiintoisia, ja joita tuskin edes voisi kopioida tai lainata ilman, että vaikuttaa ihan ääliöltä.

Voi kuulostaa oudolta, mutta Housesta tuli kuin tulikin Japanin vastine Tappajahaille. Se sai Japanin alle 17-vuotiaat tunkemaan leffateattereihin (Obayashi muistelee nähneensä jopa satojen metrien jonoja Tokion teattereiden ulkopuolella) ja aloitti uudenlaisten elokuvien tuotannon maan studiosysteemeissä.
Se, että House on ollut valtava suosio 70-luvun nuorison keskuudessa, selittää mielestäni hyvin paljon tämän päivän Japania. Pikkuhousu-hentai, epilepsiamainokset ja muut sairaat, mutta ihanan lämpimät asiat saattavat hyvinkin juontaa juurensa tästä elokuvasta. Ja sen takia House on kunniapaikalla Sunnuntain erikoisissa.

House saa Filmin rullauksen ehdottoman suosituksen. Katso!

Korvat hörölle, britit tulee

Joe Cornishin nuorisorikollishenkinen scifi-toimintakomedia Attack the Block sai tässä taannoin festariensi-iltansa jenkkilän puolella. Olen lukenut leffasta enskarin jälkeen pelkkää hyvää, mutta ylläri-ylläri, studiot ovat vähän hämillään, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. On nimittäin sellainen ongelma, että elokuvassa puhutaan englantia. Siis oikeaa englantia (tosin aika tiukalla lontoon katuaksentilla), eikä siitä oikein tahdo saada selvää. Muun muassa sana 'fight' on meren toisella puolella kuulostanut ihan sanalta 'fart', mikä ei toimi ollenkaan.

No, siitäpä nousikin sitten keskustelu, että pitäisikö leffa tekstittää. Mikäs siinä. Perus englannista englanniksi tekstityshän ei ole yhtään tyhmä idea tai suoranaisesti vittuilua leffan tekijöille.

Mutta sekään ei vielä riittänyt, koska sen jälkeen alkoi kummuta ideoita leffan uudelleen tekemiseksi. Jenkeissä. Jenkeille. Miksei? Helppoa ja hauskaa. Saa siinä sivussa tahkottua pari dollaria elokuvalla, jonka joku on jo kerran tehnyt. Eipähän tarvitse keksiä mitään uutta.

Mutta oikeasti mä liioittelen. Blockia tuskin ollaan tekemässä uusiksi, eikä tekstityskään ole todellakaan varma asia - noin pienen kohderyhmän filkka ei luultavasti edes saa isoa levitystä jenkeissä. Mutta pelkästään se, että koko tekstitys- ja remake-keskustelu piti käydä, tuntuu vähän naurettavalta.

Attack the Block on muuten saanut aikamoista hehkutusta yhdestä jos toisestakin paikasta. Joe Cornish on Edgar Wrightin (Spaced ja Shaun of the Dead, anyone?) frendejä, joten itsekin odottelen leffaa aika innolla. Simon Peggiä filkassa ei ole, mutta Nick Frost sentään esiintyy sivuroolissa. Itse leffan traileri näyttää oikeastaan aika tylsältä, mutta sen sankarit, ihka-aidot Lontoon hoodie-penskat, vakuuttavat aitoudellaan.

Darren Aronofsky voitti systeemin - taas

 

Darren Aronofsky on aika kova jätkä. Aikoinaan se oli pitkään kiinnitetty ohjaamaan joku Batman Year One -leffa, ison budjetin uusi startti Batmanille, mutta kävi ilmi, että Aronofsky olikin kiinni lepakkokelkassa vain päästäkseen mukaan studiosysteemiin ja saadaksen mahdollisuuden tehdä projekteja, jotka oikeasti kiinnostivat. Ja niin kävikin. Aronofsky dumppasi Batmanin, meni ja teki The Fountainin ja jatkoi siitä omiin juttuihinsa. The Fountain ei ehkä ollut ihan niin iso juttu kuin sen alun perin studion tukemana piti olla, mutta on se silti yksi 2000-luvun parhaita leffoja. Nykyään Black Swan -hehkutuksessa patsasteleva ohjaaja myönsi itsekin myöhemmin, ettei missään vaiheessa ollut kiinnostunut tekemään mitään sarjisleffaa, vaan oli messissä lähinnä saadakseen studiot mukaan omiin juttuihinsa. 

Ja nyt se teki sen taas. Aronofsky on jo pitkään ollut lähdössä Japaniin tekemään uutta Wolverine-leffaa, mutta juuri ennen kuvausten alkua, se päättikin, ettei haluakaan jättää New Yorkin kotiaan kokonaiseksi vuodeksi. En tiedä mikä meno Japanissa on tällä hetkellä ja tulevaisuudessa kuvausten suhteen, mutta lieköhän Aronofskyllä kuitenkin omat sopat liedellä? Black Swan on kevyeen ohjaajan menestynein elokuva, ja musta tuntuu, että tällä hetkellä Aronofskyn omat projektit alkavat avata studioiden kukkaronnyörejä vähän helpommin. Sekä The Fountain, The Wrestler että Black Swan ovat käsittääkseni olleet aikamoisen rahoitustaistelun tuloksia. Ehkä-tekeillä-ollut Machine Man saattaakin nyt saada massia sisuuksiina, tai sitten Aronofsky tekee vihdoin huhutun Nooan arkki -elokuvansa. Ihan sama, kunhan tekee jotain, se on tavallaan jo voittanut.

Tai ehkä nyt kun Robocopille pystytetään oma patsas Detroitiin, hyppää Arska takaisin Robocop-uusintaversionsa pariin... Niiiiccceeee.

The Human Project - ruoka maistuu paremmalta kun on pilvessä

The Human Project on aika hyvä dokkarisarja. Lyhyitä pätkiä, joissa yksi ihminen kertoo jonkin tapahtuman elämästään. On pari henkilöä, jotka ovat löytäneet ruumiin (tai kaksi), on ihmisiä, joilla on arpia, ja sitten on muita ihmisiä. Ehkä parasta noissa videoissa on se, mitä niiden varsinaisten tarinoiden ohella kerrotaan. Se miten ruumiin löytänyttä miestä kiinnostaa edelleen se, minkä merkkiset kengät sillä ruumiilla oli. Ja ehkä kahden ruumiin löytäminen kertookin vain siitä, miten paskassa paikassa mies asuu... Kannattaa katsastaa. Alla yksi tarinoista.

Umshini Wam - Harmony Korine tekee paskasta kaunista

Harmony Korine, jonka Trash Humpers -elokuvan palkitsin aikoinaan R&A-festareiden friikkinä, on palannut takapihalleen Nashvilleen kuvaamaan 16-minuuttisen lyhytelokuvan. Pätkä kertoo kahdesta eteläafrikkalaisesta pyörätuoligangstasta, jotka hakevat pelkkää kunnioitusta maailmassa, jossa kukaan ei huomaa räppäriä pyörätuolissa.

Filkka on aika perus Korinea. Se on paikoin ihan vitun ärsyttävä, mutta saa paskan ja rumuuden näyttämään niin hyvältä, ettei sitä voi olla katsomatta loppuun. Vähän niin kuin Trash Humpers, mutta kuitenkin ihan eri tavalla. Toisin kuin Humpers, joka oli tallennettu VHS:lle, on Umshini Wam kuvattu erittäin nätisti 35mm filmille. Joskus rumuudelle omistautuminen kannattaa. Tsekkaa alta.

Viimeinen viikonloppusoturi -teaser

Jo lähes kaksi vuotta leikkauspöydällä makaillut Viimeinen viikonloppusoturi -dokumentti on liikahtanut askeleen eteenpäin. Suomalaisten Xena-fanien vuosittaisesta tapaamisesta, ja ennen kaikkea sen johtohahmosta, Paulista, kertovasta lyhytdokkarista on nyt julkaistu pienimuotoinen maistiainen. Tällaista sormiruokaahan tämä on, mutta muuta ette nyt saa.

Itse dokumentti valmistuu toivottavasti tämän vuoden aikana. Riippuu aika pitkälti omasta laiskuustasostani ja kevään aurinkoisuudesta.

Teaseri tulee tässä:

Filmin rullaus - koska maailmassa ei ole tarpeeksi blogeja

Terve kaikki iloiset lukijat!

Kuten otsikkokin toteaa, maailmassa ei todellakaan ole vielä liikaa blogeja, joten mielestäni oli enemmän kuin sopivaa perustaa vielä yksi lisää. Filmin rullaus keskittyy vain ja ainoastaan elokuvan ihmeelliseen maailmaan. Käytän rullausta omista projekteistani uutisoimiseen ja niiden jakamiseen, elokuvamaailman ihmeellisten tapahtumien ruotimiseen sekä tietysti katsomieni filkkojen suosittelemiseen tai dissaamiseen. Joskus molempiin yhtä aikaa.

Ja koska elämme tällä hetkellä jonkinlaista murrosta, jossa elokuvat alkavat levitä kankaiden sijaan sähköisesti, olen päättänyt ottaa tehtäväkseni vakoilla internetin välityksellä leviäviä lyhytelokuvia, ja ennen kaikkea dokumentteja. Voi kuulostaa oudolta, mutta netissä on ihan oikeasti paljon hyvääkin matskua, ja varsinkin lyhytdokkarit leviävät kivasti interneetin väyliä pitkin. Filmin rullaus tulee siis käymään läpi näitä pikkuisia paikka- ja henkilökuvia, ja tekee täällä suosituksia suuntaan jos toiseen. Kannattaa tsekata tasaisin väliajoin. Itse olen ainakin tästä projektista innoissani.

Ensimmäinen vakkariosio Filmin rullauksessa on Sunnuntain erikoiset, johon yritän mahdollisimman monena sunnnuntaina lisätä uuden katsauksen maailman elokuvaerikoisuuksiin ja kummajaisiin. Joskus kyseessä voi olla melko tavallinenkin filkka, jolla on ehkä outo tausta tai jotain muuta jännää, mutta useimmiten tarkastelussa on ihan rehellinen sunnuntaifriikki. Kannattaa siis pysyä hereillä ja antaa sunnuntain yllättää.

Se niistä esittelyistä. Päivityksiä varmaan tulee pian, jos en ehdi kyllästyä koko blogiin viikossa. Mutta ainakin nyt tää tuntuu hyvältä idealta. Pysy siis mukana!