Mitä katsoin: Hanna (2011)

Joe Wright on ehdottomasti tämän hetken mielenkiintoisimpia elokuvantekijöitä. Parin epookkidraaman jälkeen (Atonement oli ihan kelpo, sitä toista en ole nähnyt) hän tuo kankaille Hannan kaltaisen elokuvan, joka ei voisi olla paljon kauempana hänen aikaisemmista töistään, ja vie kekseliäät kerronnalliset kikkansa aivan uudelle tasolle. Hannassa on monia, monia mieleenpainuvia kohtauksia, jotka tekee mieli katsoa heti uudelleen jonkinlaisena ADHD-megamixinä. Wright osaa luoda tunnelmaa ahdistavasta auvoiseen uudella ja raikkaalla otteella, ja ensimmäisen 45 minuutin jälkeen olin valmis julistamaan Hannan melkeinpä vuoden parhaaksi elokuvaksi. Olin täysin myyty kekseliäälle ja jatkuvasti yllättävälle audiovisuaaliselle tykitykselle, joka hienon ja rauhaisan alun jälkeen muuttuu sydänkäyrää repiväksi toiminnaksi, jota siivittää The Chemical Brothersin tiukkaakin tiukemmat biitit (vuoden kovimpia scoreja - ei pettänyt).

Mutta miksei Hanna sitten olekaan vuoden parhaita elokuvia? No, jälkeenpäin tuli sellainen fiilis, että Wright käytti kaikki korttinsa liian aikaisin. Hän on ehdottomasti kekseliäs kertoja, mutta jossain vaiheessa kikkapaletti alkoi olla vain sitä - kikkailua. Monilta mielenkiintoisilta kokeiluilta tuntui puuttuvan pohja, tai ne olivat siinä vain itsensä takia, eivät kertomassa tarinaa. Tai ehkä ne olivat siinä peittämässä käsikirjoituksen tyhjyyttä, joka ei pääse yli kiehtovasta alkuasetelmastaan, vaan vajoaa tyhjäksi pakomatkaksi ilman syvyyttä. Hanna sisältää mielenkiintoisen teeman ja hyviä ajatuksia, mutta se ei käytä niitä loppuun asti, vaan tuntuu loppua kohden luovuttavan kaiken toiminnalle. Ja sitä elokuvassa on jo riittämiin asti. Vaikka Wright tyylikkäästi toimintaa ohjaakin, alkaa homma pidemmän päälle jo puuduttaa, kun hahmot ja tarina eivät enää vedä eteenpäin. Elokuvan viimeinen puolituntinen on todellinen pettymys, kun ottaa huomioon alun tuomat odotukset ja isot mahdollisuudet. Ympyrä kyllä suljetaan, mutta sen sisälle ei jää mitään pohdittavaa - vain hyviä ajatuksenalkuja ja kehykset hienosta tarinasta.

Hanna ei ole huono elokuva - se on monella tapaa todella hyvä - mutta olisin halunnut pitää siitä paljon enemmän. Siinä on paljon toimivaa, nokkelaa huumoria, ja erikoisia valintoja, jotka tasapainottelevat kummallisuuden ja uskottavuuden rajoilla. Tykkäsin kuitenkin juuri näistä elokuvan erikoisuuksista ja tyylivalinnoista, jotka veivät syvemmälle Hannan kummalliseen, mutta tutulta tuntuvaan satumaailmaan. Varsinkin hahmopuolella Wright on uskaltanut tehdä hyviä, mielenkiintoisia ja ennen kaikkea elokuvamaisia ratkaisuja. Hanna on kuin kaksi genre-elokuvaa yhdessä, ja se tekee siitä niin nautittavan.

Nuori Saoirse Ronan on, kuten kaikki elokuvan nähneet ovat jo sanoneet, todella vakuuttava roolissaan, mutta minulle iloisin yllätys oli Olivia Willamsin lyhyehkö, mutta todella piristävä ilmaantuminen kankaille. Kyseiselle näyttelijättärelle soisi enemmänkin aikaa valkokankailla, hän on nostanut monia elokuvia eloon Rushmoresta Polanskin erinomaiseen Ghost Writeriin.

Kaiken valituksen jälkeenkin suosittelen kaikkia astelemaan teatteriin asti katsomaan Hannaa. Kyllä, se olisi voinut olla jotain isompaakin, mutta tällaisenäänkin se yrittää paaaaljon enemmän kuin monet muut kesän tusinaleffat (TRANSFORMERS, KRÖHÖM!). Itse asiassa, mitä enemmän Hannan hyviä puolia ajattelen, sitä enemmän haluan palata sen pariin vielä kerran. Kyllä tämä uusintakatselun, tai useammankin, ansaitsee.