Mitä katsoin: The Tree of Life (2011)

Moni tuntui odottavan Terrence Malickin uusimman olevan jonkinlainen perimmäinen selitys sille, miksi olemme täällä ja mitä seuraavaksi. Ja ehkäpä sen takia moni pettyi. The Tree of Life kun ei tarjoile vastauksia tai herätä edes paljon kysymyksiä - se vain on olemassa. Kaikessa upeudessaan ja monella tasolla.

Itselleni The Tree of Life oli ennen kaikkea matka muistoihin ja asioihin, jotka koki ensimmäistä kertaa. Muistatko millaista oli valehdella ensimmäisiä kertoja? Muistatko miltä tuntui, kun näki "pahan miehen"? Muistatko millaista oli rikkoa jotain ja pelätä, että minä hetkenä hyvänsä jäät kiinni? Malick tavoittaa elokuvallaan täydellisesti nämä hetket, enkä ole varmasti koskaan samaistunut yhtä paljon minkään elokuvan tarjoamaan maailmaankuvaan. Malick ei suoraan kysy kysymyksiä tai jakele vastauksia, vaan herättää muistoja ja ajatuksia. The Tree of Life on valkokankaalle siirretty elämä kokonaisuudessaan - siitä ensimmäisestä räjähdyksestä lähtien. Se on jo elettyä elämää niin tunnistettavassa muodossa, että ei ole väliä, oletko syntynyt täällä vai tuolla. Malick on tavoittanut jotain niin perimmäistä siitä, millaista on olla ihminen tässä maailmassa, että siihen voi kuka tahansa samaistua.
Tai sitten ei.
Kyynisimmät pysytkööt kaukana.
The Tree of Life on nimittäin helppo lytätä ohueksi sunnuntaifilosofoinniksi ja teennäiseksi taide-elokuvaksi. Ja ehkä sen malickmaiset voice over -pohdinnat ovatkin hieman korneja, eivätkä sen esittämät kysymykset ole diipeistä diipeimpiä, mutta teennäisenä en sitä näe. Mulle se oli aidoista aidointa. Henkilökohtaista etsimistä, joka on samalla tavalla kornia kuin useimpien ihmisten päiväkirjamerkinnät. Ehkä paikoin vähän tökeröä, mutta myös todella, todella aitoa - angsteineen kaikkineen.

Ja täytyy sanoa, että kovin monilta elokuvantekijöiltä en itsekään sulattaisi tällaistä hakemista ja pyörimistä, mutta Malick on aina Malick. Kovin monella elokuvantekijällä tuskin riittäisi rahkeet näin suuren elokuvan tekemiseen. Näin suurten tunteiden ja kysymysten äärellä pyörimiseen. Mutta Malick on Malick. Ne hieman tökeröt runoilut on helppo antaa anteeksi, kun valtavasta ajatuksenvirran määrästä muodostuu jotain näinn isoa sellaisessa muodossa, johon on helppo upota sisään.

Eihän The Tree of Life välttämättä täydellinen ole. Eihän siinä ole edes tarinaa.
Ja onhan se vähän pitkä. Joitain asioita olisi varmasti voinut jättää poiskin.
Mutta silti...
Onhan se täysin ainutlaatuinen koossaan ja kerronnassaan. Ja jos elokuvan tarjoamat kuvat maailmasta ja kaikkeudesta eivät naulitse penkkiin, niin voit onnitella itseäsi, olet jo nähnyt kaiken.

Uudestaan teatteriin katsomaan?

Sunnuntain erikoiset: TODD SOLONDZ -RETROSPEKTIIVI

Todd Solondz on amerikkalaisen indie-elokuvan ehdottomia helmiä, ja tekee täysin omanlaistaan elokuvaa omista aiheistaan, jotka eivät aina ole aivan helppoja sulattaa. Monet pitävät Solondzia vain shokkiohjaajana, jonka elokuvien ainoa tarkoitus on synnyttää kohua ja herättää pahennusta, mutta kun tämän tuotantoon tutustuu tarkemmin, saattaa huomata, että todellisuudessa kaikkien elokuvien takaa paistaa rakkaus erikoisia hahmoja ja näiden elämiä kohtaan. Solondzin tuotanto koostuu elokuvista, joiden hahmot etsivät elämän perusasioita, ja toimivat ihmisen perustarpeiden ja halujen mukaan. Tämän auteurin elokuvien paletti ei ehkä ole täydellinen ja siloteltu, mutta persoonallinen se on - sillä hyvällä tavalla. Retrospektiivi näytti allekirjoittaneelle myös, miten luonnollisesti Solondzin elokuvat ovat kehittyneet siihen pisteeseen, johon ne ovat tulleet. Jokainen elokuva on tuonut tekijän maailmaan jotain uutta, ja kehittänyt niitä ajatuksia, joita jo Welcome to the Dollhouse herätti. Todd Solondz ei missään nimessä ole jämähtänyt paikalleen, kuten auteur-tekijöille helposti käy.

Katsaus on hieman puutteellinen, sillä valitettavasti en saanut mistään käsiini Solondzin ensimmäistä pitkää elokuvaa, Fear, Anxiety & Depressionia. Mutta tässä kuitenkin Filmin rullauksen retrospektiivi Solondzin merkittävimpiin töihin.

Welcome to the Dollhouse (1995)

Todd Solondzin läpimurtoelokuva, jossa ei-niin-perinteisen-kaunis-ehkä-voisi-sanoa-persoonallisen-näköinen Dawn Wiener käy läpi matkan lapsuuden viattomuudesta kohti aikuisuutta. Koulun eniten kiusatuksi oppilaaksi (alussa on mahtava kohtaus, josta tämä käy ilmi, kun koulun ”homoin” kiusattu poikakin haukkuu Dawnia ”wienerdogiksi” tämän autettua poikaa pulasta) ajautunut Dawn ei todellakaan elä sitä helpointa lapsuutta, mutta sitä vaikeuttaa entisestään kasvamisen myötä tulevat tunteet ja halut - hyvin solondzmaiseen tyyliin.

Tekijänsä kädenjälki näkyy vahvasti jo hänen toisessa pitkässä elokuvassaan, ja Welcome to the Dollhouse onkintäynnä tummaa huumoria, erikoisia tilanteita ja kummallisia hahmoja. Kaiken takana on kuitenkin vahvasti todellisuus, eikä tästäkään elokuvasta ole vaikea löytää tilanteita ja henkilöitä, joihin samaistua. Solondzilla on kyky löytää ihmisten piilotettuja haluja sekä tunteita ja tuoda ne kankaalle tavalla, joka saa sekä nauramaan että ihan vähän kiemurtelemaan. Jotkin asiat vain ovat niin lähellä meitä kaikkia, halusimme tai emme.

Solondzin elokuvat tunnistaa ehdottomasti niiden tavasta käsitellä lapsuuden katoavaa viattomuutta, ja Welcome to the Dollhouse on ehkäpä vahvimmin kaikista tämän elokuvista kiinni juuri tässä teemassa. Kiusattu Dawn ei suinkaan ole vain viaton uhri vaan tilaisuuden tullen käyttäytyy itsekin täysin itsekkäästi ja pahantahtoisesti. Aivan kuten me kaikki teemme. Dawnin näkökulmasta kerrotussa tarinassa aikuiset tuntuvat epäreiluilta ja unelmat ovat sokerikuorrutettuja lapsuuden päiväunia. ”Me rakastamme sinua, Dawn”. Tämä näkökulma tuo elokuvaan myös paljon lämpöä ja nostalgisia tunnelmia omasta lapsuudesta, jolloin kaikki oli vähän isompaa, kummallisempaa ja paljon kielletympää.

Welcome to the Dollhouse ei pysy hahmokaartinsa kanssa kasassa aivan loppuun asti, vaan lähtee hieman raiteiltaan viimeisellä kolmanneksella. En itse oikein ymmärtänyt suuntaa, johon loppu meni, ja se elokuva tuntui enemmänkin haahuilevan sieltä täältä päätökseensä kuin rakentavan toimivan draaman kliimaksineen. Mutta toisaalta eipä tässä tarinassa kenellekään tule selvää loppua, vaan elämä jatkuu samalla tavalla kaiken koetunkin jälkeen. Solondzin kirjoittamat elävät ja aidot oman elämänsä yrittäjät ja epäonnistujat pitävät kuitenkin huolen siitä, että tämänkin tarinan parin tekee mieli palata nopeasti uudelleen.

Happiness (1998)

Happiness oli allekirjoittaneelle ensimmäinen Todd Solondz -elokuva, joten se on jäänyt ohjaajan töistä vahvimmin mieleen. Useat katselukerrat ovat ehkä vieneet tehoa sen yllättävimmiltä ja kiusallisimmilta kohtauksilta, mutta tuoneet elokuvaan, ja erityisesti sen hahmoihin, paljon lisää. Katson nykyään Happinessin fiiliksestä riippuen joko jatkuvasti nauraen ja hymy huulillä, tai kuten viimeisimmäksi, silloin tällöin naurahtaen, mutta pääosin melkeinpä vakavana (no, ehkä siellä taustalla on aina pieni vino hymy). Tämä on elokuva, jonka hahmot ovat niin aitoja, että heistä on pakko välittää kaikesta henkisestä epätasapainoisuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen takia. Joskus Happinessin osaa katsoa hieman etäältä ja nauraa absurdeille sekä säälittäville tilanteille, ja joskus sen katsoo täysin hahmojen mukana eläen. Sillä kukapa ei osaisi samaistua puhelimessa runkkaavaan luuseriin tai ensimmäistä orgasmiaan etsivään pikkupoikaan? Solondz tekee ihmisten perustarpeista, haluista ja peloista äärimmäisiä esimerkkejä, mutta saa katsojan silti välittämään näistä onneaan etsivistä eläjistä ymmärtämällä heidän tarpeitaan tekojen takana.

Todd Solondz on löytänyt täydellisen näyttelijäkaartin elokuvaansa. Päällimmäisinä mieleen jäävät ehdottomasti Philip Seymour Hoffmanin säälittävä puhelinrunkkari Allen ja Dylan Bakerin pikkupojista unelmoiva tohtori Maplewood, mutta jokaista sivurooliakin myöten roolitus on aivan täydellinen. Vai mites se nerokas avauskohtaus, jonka aikana Jon Lovitz lyhyillä lauseilla ja pienillä eleillä avaa hahmonsa jokaisen sopukan, ja jonka aikana käydään läpi kaikki mahdolliset tunteet ilosta epätoivoon? Yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvan avauksia ja tunnelman asettajia. On melkein sääli, ettei Lovitzia nähdä elokuvassa enempää, mutta tilanteen paikkaavat kyllä useat muut luonnenäyttelijät, jotka ovat aina juuri siellä missä pitääkin.

Happinessin alla piilee vahva kuva tunteita ja haluja patoavasta yhteiskunnastamme, jossa syrjäytyneet päätyvät pieneen asuntoihin selaamaan puhelinluetteloa tai autonsa takapenkille nuoria poikia esittelevä lehti sylissään. Se on kuvaus perheestä, jossa kaikkia säälitään ja halutaan auttaa ymmärtämättä ollenkaan, mitä nämä haluavat tai tarvitsevat. Oletetaan vain, että kaikki tarvitsevat sitä samaa, mitä muutkin. Täysin synkkä ei elokuvan maailmankuva kuitenkaan ole, vaan siellä täällä kajastaa myös valoa pienten lämpimien hetkien muodossa. Ehkä se onni vielä löytyy ihmisillekin...

Storytelling (2001)

”You're a pervert?”
”No. Actually I'm a documentary filmmaker.”

Nähtyäni nyt kaikki Todd Solondzin elokuvat lyhyen ajan sisään, nousi Storytelling ehkäpä omaksi Solondz-suosikikseni. Siinä on esillä aikaisemmista elokuvista tutut solondzmaisuudet, mutta Welcome to the Dollhousen ja Happinessin saaman kritiikin myötä (molempia kritisoitiin niiden rumasta tavasta pilkata hahmojaan) mukana on tällä kertaa myös tekijä itse. Storytelling on kuin eräänlainen puolustuspuhe tai pohdinta tarinankerronnan rehellisyydestä ja motiiveista – siitä, miten kukin näkee tarinat omalla tavallaan. Mikä on hyväksikäyttöä, ja mitä pitää tehdä todistaakseen itselleen ja muille, että on tekemässä tarinaa rehellisistä lähtökohdista?

Näitä kysymyksiä pohtii Solondzia itseään muistuttava dokumenttielokuvantekijä, Toby Oxman, jota näyttelee (täydellisesti Solondzin maailmaan kuuluva) Paul Giamatti. Toby on tekemässä elokuvaa nykyajan lukioelämästä, ja etsii sopivia hahmoja tarinaansa, kun hän sattumalta törmää elämässään haahuilevaan Scoobyyn ja tämän perheeseen, ja alkaa kuvata näiden elämää tavoitteenaan tehdä aito kuvaus amerikkalaisen koululaisen elämästä.

Toby Oxmanin kautta Solondz käy vuoropuhelua omista tarkoitusperistään ja motiiveistaan tehdä sellaista elokuvaa kuin hän tekee. ”But I love these people!”, huutaa Paul Giamattin esittämä hahmo, kun hänen leikkaajansa alkaa kyseenalaistaa tämän rehellisyyden. Huuto on luultavasti suoraan Solondzin suusta, ja on vaikea kuvitella, miten hänen elokuvansa nähtyään joku ajattelisi toisin.

Mutta on Tobyllakin omat epäilyksensä ja heikkoutensa. Hän haluaa tehdä rehellistä elokuvaa ja kertoa tarinan, mutta on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Hänen suurin kysymyksensä tuntuu olevan: ”mutta onko se hauska?”. Jopa suuren perhetragedian kynnyksellä hän tivaa leikkaajaltaan, että eikö tilanne ole kuitenkin edes vähän hauska. Ainakin hän näkee sen niin. Ja siitä tässä elokuvassa aika pitkälti on kyse. Voit kirjoittaa tarinasi ja tehdä elokuvasi, mutta oli se miten totta tai rehellistä tahansa, on aina joku, joka loukkaantuu, pitää sitä rasistisena tai vaikkapa täysin epäaitona paskana. Ei ole helppoa olla rehellinen.

Storytelling on jaettu kahteen tarinaan, jotka eivät liity mitenkään toisiinsa, mutta on silti mielestäni ohjaajan ehjin työ. Ensimmäinen osa on lyhyt, se vie noin kolmanneksen elokuvan kestosta, mutta on selkeästi toistaa osaa provosoivampi ja päällekäyvempi, ja toimii todella tehokkaana puheenavauksena koko elokuvan teemoille. On mahtavaa, että Solondz jakaa elokuvansa tylysti kahteen erilliseen osaan teoksessa, jonka alussa jyrkästi sanotaan, että tarinassa pitää olla alku, keskikohta ja loppu. Mutta Solondz kyllä tietää, mitä tekee - Storytelling on loistava puheenvuoro indie-elokuvien kummalliselta väittelijältä.

Palindromes (2004)

Kriitikoiden huonosti vastaanottama Palindromes on Solondzin vaativin elokuva. Sen lisäksi, että sen päähenkilö muuttaa jatkuvasti muotoaan, on sen aihe kysymyksineen varsin vaikeaa katsottavaa. Solondz on itse sanonut, että Palindromes on ”loppujen lopuksi vain rakkaustarina...”, ja sitähän se kieltämättä onkin – täysin rehellisesti.

Tälläkään kertaa tarinan rakkaus, ja ihmiset, jotka sitä etsivät, eivät ole täysin yksinkertaista sulateltavaa, vaan Solondz pakottaa katsojan istumaan läpi tapahtumien, jotka saavat voimaan pahoin ja nauramaan yhtä aikaa. Ironiaa tästä tarinasta ei puutu, ja Solondzin näkemys aborttikysymykseen ei päästä katsojaa helpolla - ei edes silloin, kun tanssitaan ja lauletaan Jeesuksesta tai syödään yhteinen aamupala hyvässä seurassa koko perheen kesken.

Päähenkilö Avivan jatkuvaa muutosta (joskus hän on lihava nainen, joskus pikkutyttö) voidaan pitää vain kikkana herättää huomiota, mutta enemmän se toimii ajatuksena siitä, mikä on yksittäisen ihmisen merkitys, ja näyttää, mitä kaikkea Avivasta tai hänen abortoidusta lapsestaan olisi voinut tulla. Ehkäpä Palindromes onkin jonkinlainen menetettyjen ihmisten rakkaustarina, joka on hyvin solondzmainen aihe. Elokuvahan alkaa ”Omistettu Dawn Wienerin muistolle” -tekstillä, jonka jälkeen siirrytään seuraamaan Welcome to the Dollhousen päähenkilön hautajaisia. Ehkä tämäkin on jonkinlainen pyyntö rakastaa menetettyjä ja unohdettuja.

Täysin ei eri näyttelijöiden tuominen Avivan rooliin kuitenkaan toimi, sillä joukossa on pari heikompaakin näyttelijää, jotka vievät vaikkeimmilta kohtauksilta uskottavuuden. Sivurooleihin Solondz on jälleen löytänyt erikoisia ja erinomaisia näyttelijöitä, jotka meinaavat usein varastaa koko elokuvan. Avivan päätyminen uskonnolliseen Mama Sunshinen perheeseen on ehdottomasti elokuvan parasta ja samalla vaikeinta antia.

Palindromes on luonnollinen jatko Solondzin elokuvien sarjassa, ja vakuuttava osoitus halusta kokeilla ja kehittää sekä herättää uusia ajatuksia. Ennen kaikkea se on jälleen kerran hyvin rehellinen elokuva hyvin solondzmaisella tavalla. Kaiken rumuuden, epämiellyttävyyden ja ironian alla on aina vähän lämpöä.

Life During Wartime (2009)

Kun näin Life During Wartimen ensimmäisen kerran viime vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festareilla, olin hieman pettynyt; Eihän tämä ollut Happiness 2! Kyllähän siellä oli pilkahduksia samoista asioista, ja samat hahmot olivat ruudulla – tavallaan – mutta ei tämä mikään Happiness ollut... Ei tosiaan, eikä niin ole tarkoituskaan. Sillä ihmiset muuttuvat, tarinat muuttuvat, ajatuksen muuttuvat ja hahmot muuttuvat – ihan kirjaimellisesti.

Luultavasti alun perin aikataulu-, budjetti- ja järjestelysyistä tapahtunut roolituksen muutos tuttujen hahmojen kenkiin toimii Life During Wartimessa täydellisesti. ”Forgive and forget” on ajatus, jota elokuva käsittelee, ja se pyytää myös katsojaa unohtamaan ja antamaan anteeksi. Mutta se tietää, että tämä ei ole niin helppoa. Milloin on oikein unohtaa ja milloin antaa anteeksi? Onko mahdollista unohtaa, muttei antaa anteeksi tai antaa anteeksi, muttei unohtaa? Näitä asioita käsittelevät jälleen tutun perheen sisarukset, heidän lapsensa ja kaikki, jotka ovat heidän kanssaan tekemisissä. Jopa kuolleet palaavat takaisin Happinessin jälkeen vielä särkyvämmäksi muuttuneen Joyn luokse muistuttamaan vanhoista ajoista, haluten palata entiseen. Mutta Joy on siirtynyt eteenpäin. Hän on naimisissa miehen kanssa, jolla on valtava, siis hyvin valtava määrä asioita, jotka Joyn on joko annettava anteeksi tai unohdettava, sillä niiden parantaminen ei tunnu ottavan toimiakseen, kuten elokuvan loistava aloituskohtaus näyttää.

”No more cocaine.”
”Uh huh.”
”No more crack.”
”Uh huh.”
”No more crack cocaine.”

Tämä aloituskohtaus onkin niitä hetkiä, jotka muistuttavat, että kyseessä on myös tyylillisesti Happinessin jatko-osa. Se on suora toisinto Happinessin ensimmäisestä kohtauksesta tunnelmaa ja lopputulosta myöten, ja on ehkä jopa edellistä hauskempi ja yllättävämpi. Jälleen kerran Todd Solondz istuttaa katsojan keskelle tilannetta, jossa pelkästään hahmojen olemuksesta tiedämme, mitä juuri on tapahtumassa, ja mihin ollaan menossa. Life During Wartimen henkilöt ovat aivan yhtä huonoja kuuntelemaan toisiaan tai ymmärtämään toisiaan kuin esiosassakin. Ja silti elokuvassa puhutaan paljon. Todella paljon. Tämä dialogin määrä veti minut ensimmäisellä katsomisella irti tarinasta, mutta toisella kerralla älysin, että siitä irrallisuudesta tässä onkin kyse. Jokainen kaksin käyty keskustelu on kuin monologi, jota toinen joutuu vain kuuntelemaan ymmärtääksen toisen ongelmat ja kyvyttömyyden keskustella mistään. Nämä yksityiset hetken ovat elokuvan voima, ne ovat niitä hetkiä, joissa puhutaan anteeksiannosta ja unohtamisesta ilman, että niistä edes keskustellaan.

Ja onhan Life During Wartime hauska. Todella hauska. Mutta se on hauska hyvin solondzmaisella tavalla. Sellaisella tavalla, joka saa nauramaan ihmisten kantamille taakoille ja heidän heikkoudelleen – meidän taakoillemme ja heikkouksillemme - aivan kuten teki Happinesskin. Se on myös luultavasti elokuva, joka tarjoaa joka kerta vähän lisää ajatuksia ja löytöjä. Tämän pariin kannattaa vielä palata.

_______________________________________________________________________

Sellainen sunnuntain erikoinen syntyi tällä kertaa! Tarkoitus oli alun perin rankata leffat myös jonkinlaiseen parhausjärjestykseen, mutta en tiedä, osaanko erotella niitä toisistaan sillä tavalla. Jos pitäisi, näyttäisi lista ehkä tällaiseltä:

1. Storytelling
2. Happiness
3. Life During Wartime
4. Welcome the the Dollhouse
5. Palindromes

Huomenna se tosin saattaisi olla ihan erilainen. Palindromes voisi ihan hyvin olla vaikkapa kolmantena listalla...

Mitä katsoin: Norwegian Wood ja Melancholia

Norwegian Wood

Tykkään paljon Haruki Murakamin kirjoista, vaikka ne eivät todellakaan ole täydellisiä, ja yleensä loppua kohden alkavat menettää paljon hienoja asioita, joita alussa rakennettiin. Murakamilla on kuitenkin pari kirjaa, jotka pitivät minut kiinni tarinassaan loppuun asti, ja toinen näistä on nyt elokuvaksi muuttunut Norwegian Wood (se toinen on The Wind-up bird chronicle - lempikirjojani). Murakamilla on loistava kyky kirjoittaa pienistä arkisista asioista niin kuin ne olisivat jotenkin erikoisia - antaa niille tärkeä merkitys osana päivää. Tai ainakin ne aukeavat mulle niin. Spagetin keittäminen, leivän teko ja kuppi kahvia muuttuvat Murakamin sanoilla jotenkin kevyen maagisiksi, ja niitä alkaa arvostaa paljon enemmän. Kaiken kummallisuuden keskellä, joita kirjailijan teokset ovat täynnä, on aina hetkiä, jolloin istutaan alas, juodaan lasi olutta ja keitetään spagettia. Se on hienoa.

Mutta Norwegian Wood! Se elokuva. Niin, se oli aika huono - ehdottomasti pettymys. Ehkä se, että tunsin kirjan vaikutti paljon siihen, miksen pitänyt tästä elokuvasta, koska se oli täysin päinvastainen näkemys siitä maailmasta, jonka kuvittelin lukiessani kirjaa. Minulle tämä tarina ei ole hidas eikä raskas. Siinä on raskaita asioita, mutta ne eivät paina tarinaa pohjaan, kuten Anh Hung Tran tekee elokuvassaan. Norwegian Wood on nimittäin käsittämättömän hidas. Vauhdikkaimmillaankin se matelee eteenpäin jollain pienellä nostalgian voimalla, joka tulee Jonny Greenwoodin tunnelmallisesta scoresta. Itse elokuva ei tavoita mielestäni oikein minkäänlaista nostalgiaa ja siihen on hyvin vaikea samaistua, koska kaikkea katsotaan niin etäältä - hitaasti ja raskaasti hyvin kaukaa. On elokuvassa hetkiä, jolloin se tuntuu lähtevän irti ja lentoon, mutta se ei ikinä pääse irti tyylistään, jonka vangiksi se lopulta jää, ja joka upottaa sen haukotteluun. Kirjassa niin mielenkiintoisista hahmoista on elokuvaversiossa vaikea saada mitään otetta, eikä tarina saa kiinni siitä, mistä se kertoo. Se on yhtä kuollut kuin ihmiset, joita se muistelee. Ja sitä ei pelasta edes mainiot näyttelijät, joista varsinkin Rinko Kikuchi on erinomainen aavemaisena Naokona.

Melancholia

Lars von Trier jatkaa masennuksensa käsittelyä tässä koko maailman tuhoavassa draamassaan, joka, kuten Norwegian Wood, on raskas ja hidas, mutta täysin oikeutetusti. Melancholia vetää katsojan mukaan upottavaan masennuksen suohon, josta ei pääse pois pelkän tekohymyn ja pirteän tanssin avulla. Se on hyvä henkilökuvaus kahdesta sisaruksesta, ja ennen kaikkea se on hieno henkilökohtainen tarina hyvin henkilökohtaisesta tunteesta, johon monet pystynevät jollain tasolla samaistumaan. Se on elokuva maailmasta, jossa on turha rakastaa, koska kaikki on jo menetetty, ja maailmasta, jossa ei ole tarpeeksi rakkautta sen säilyttämiseen. Melancholia on matka Lars von Trierin menetettyyn uskoon ihmistä kohtaan.

Kahteen osaan jaettu Melancholia kertoo kahden sisaruksen suhteesta ja heidän tavastaan käsitellä tulevaa maailmanloppua. Ensimmäisessä osassa vietetään häitä ja toisessa odotetaan jännityksellä, mitä maapalloa nopeasti lähestyvä planeetta tuo mukanaan. Alkupuolisko on "elämänsä onnellisinta päivää" viettävän Justinen näyttämö, ja se on myös Kirsten Dunstin näyttämö. Dunst sulautuu täydellisesti Justineen, jonka hääpäivän vajoaminen synkkyyteen on larsvontriermäisen aitoa, kierolla tavalla hauskaa, usein surullista ja hyvin pelottavaa. Tanskalaiselle auteurille tyypillisesti ei elokuvassa ole helppoja suhteita, ei pelkkiä hyviä aikeita. Justinen vanhemmat tuhoavat kilpaa toisiaan ja lapsiaan, ja Justinen mukavalta vaikuttava pomo vetää tätä mukanaan mainosmaailman materialistiseen sieluttomuuteen. Ainoa valonpilkahdus tuntuu olevan Justinen tuore aviomies, jota tämä ei voi rakastaa, koska rakkaus tuhoutuvassa maailmassa on turhaa.

Toinen osa tuo mukanaan odotuksen jostain suuresta. Justine on siskonsa Clairen luona, kun Melancholia-planeetta lähestyy maata, ja Clairen aviomies (Kiefer Sutherland muuten vakuuttaa roolissaan) laittaa teleskooppejaan ja viinipullojaan valmiiksi suurta hetkeä varten. Von Trier vie pienen tarinansa tunneraamiensa sisällä jopa eeppisiin mittoihin toisessa osassa, ja saa lähestyvän maailmanlopun näyttämään yhtä aikaa ahdistavalta ja kauniilta - jopa välttämättömältä. Monet ovat kertoneet masentuneensa ja ahdistuneensa elokuvasta ja sen synkistä näkymistä, mutta itse koin sen jotenkin vapauttavaksi. Se tavallaan antoi luvan päästää irti ja odottaa, mitä tuleman pitää. Hieman kuten käy Justinelle elokuva edetessä ja sisarten roolien vaihtuessa.

Suuria kysymyksiä, ajatuksia tai vontriermäisiä moraalisia ongelmia Melancholia ei kuitenkaan tunnu herättävän, eikä sen liene tarkoituskaan. Se on enemmänkin yli kaksituntinen terapiaistunto, jossa sen tekijä käy läpi omat masennuksensa vaiheet hyvin selkellä tavalla - oikeiden ihmisten tarinan muodossa. Ehkä se olisi kaivannut ripauksen muitakin ajatuksia ja syvyyttä, mutta tällaisenaankin se on arvostettavan henkilökohtainen teos.

Rakastan sinua, Todd Solondz

Dark Horse, Solondzin uusin, saa ensi-iltansa Toronton filmifestareilla. Toivoin, että oltaisiin nähty tämä Rakkautta & Anarkiassa, mutta ei kai sitten... Tästä makupalasta innostuneena Filmin rullaus aikoo kuitenkin pitää pienen Todd Solondz retrospective -katsauksen, ja palaa siihen piakkoin. Pysykää mukana!

Mitä katsoin: Hanna (2011)

Joe Wright on ehdottomasti tämän hetken mielenkiintoisimpia elokuvantekijöitä. Parin epookkidraaman jälkeen (Atonement oli ihan kelpo, sitä toista en ole nähnyt) hän tuo kankaille Hannan kaltaisen elokuvan, joka ei voisi olla paljon kauempana hänen aikaisemmista töistään, ja vie kekseliäät kerronnalliset kikkansa aivan uudelle tasolle. Hannassa on monia, monia mieleenpainuvia kohtauksia, jotka tekee mieli katsoa heti uudelleen jonkinlaisena ADHD-megamixinä. Wright osaa luoda tunnelmaa ahdistavasta auvoiseen uudella ja raikkaalla otteella, ja ensimmäisen 45 minuutin jälkeen olin valmis julistamaan Hannan melkeinpä vuoden parhaaksi elokuvaksi. Olin täysin myyty kekseliäälle ja jatkuvasti yllättävälle audiovisuaaliselle tykitykselle, joka hienon ja rauhaisan alun jälkeen muuttuu sydänkäyrää repiväksi toiminnaksi, jota siivittää The Chemical Brothersin tiukkaakin tiukemmat biitit (vuoden kovimpia scoreja - ei pettänyt).

Mutta miksei Hanna sitten olekaan vuoden parhaita elokuvia? No, jälkeenpäin tuli sellainen fiilis, että Wright käytti kaikki korttinsa liian aikaisin. Hän on ehdottomasti kekseliäs kertoja, mutta jossain vaiheessa kikkapaletti alkoi olla vain sitä - kikkailua. Monilta mielenkiintoisilta kokeiluilta tuntui puuttuvan pohja, tai ne olivat siinä vain itsensä takia, eivät kertomassa tarinaa. Tai ehkä ne olivat siinä peittämässä käsikirjoituksen tyhjyyttä, joka ei pääse yli kiehtovasta alkuasetelmastaan, vaan vajoaa tyhjäksi pakomatkaksi ilman syvyyttä. Hanna sisältää mielenkiintoisen teeman ja hyviä ajatuksia, mutta se ei käytä niitä loppuun asti, vaan tuntuu loppua kohden luovuttavan kaiken toiminnalle. Ja sitä elokuvassa on jo riittämiin asti. Vaikka Wright tyylikkäästi toimintaa ohjaakin, alkaa homma pidemmän päälle jo puuduttaa, kun hahmot ja tarina eivät enää vedä eteenpäin. Elokuvan viimeinen puolituntinen on todellinen pettymys, kun ottaa huomioon alun tuomat odotukset ja isot mahdollisuudet. Ympyrä kyllä suljetaan, mutta sen sisälle ei jää mitään pohdittavaa - vain hyviä ajatuksenalkuja ja kehykset hienosta tarinasta.

Hanna ei ole huono elokuva - se on monella tapaa todella hyvä - mutta olisin halunnut pitää siitä paljon enemmän. Siinä on paljon toimivaa, nokkelaa huumoria, ja erikoisia valintoja, jotka tasapainottelevat kummallisuuden ja uskottavuuden rajoilla. Tykkäsin kuitenkin juuri näistä elokuvan erikoisuuksista ja tyylivalinnoista, jotka veivät syvemmälle Hannan kummalliseen, mutta tutulta tuntuvaan satumaailmaan. Varsinkin hahmopuolella Wright on uskaltanut tehdä hyviä, mielenkiintoisia ja ennen kaikkea elokuvamaisia ratkaisuja. Hanna on kuin kaksi genre-elokuvaa yhdessä, ja se tekee siitä niin nautittavan.

Nuori Saoirse Ronan on, kuten kaikki elokuvan nähneet ovat jo sanoneet, todella vakuuttava roolissaan, mutta minulle iloisin yllätys oli Olivia Willamsin lyhyehkö, mutta todella piristävä ilmaantuminen kankaille. Kyseiselle näyttelijättärelle soisi enemmänkin aikaa valkokankailla, hän on nostanut monia elokuvia eloon Rushmoresta Polanskin erinomaiseen Ghost Writeriin.

Kaiken valituksen jälkeenkin suosittelen kaikkia astelemaan teatteriin asti katsomaan Hannaa. Kyllä, se olisi voinut olla jotain isompaakin, mutta tällaisenäänkin se yrittää paaaaljon enemmän kuin monet muut kesän tusinaleffat (TRANSFORMERS, KRÖHÖM!). Itse asiassa, mitä enemmän Hannan hyviä puolia ajattelen, sitä enemmän haluan palata sen pariin vielä kerran. Kyllä tämä uusintakatselun, tai useammankin, ansaitsee.

Dokkarisuositus: Arsy-Versy

Harvoin tulee vastaan näin vaivattomasti etenevää dokumenttia. Miro Remon palkittu Arsy-Versy on niin tyylitelty ja sulavasti etenevä, että jos ei paremmin tiedä, saattaa luulla katsovansa hyvin rakennettua fiktiota. Todellinen omaperäisyys on dokumenteissa harvinaista, mutta tässä elokuvassa on sitä jotain; Se on tunnelmallinen, upeasti kuvattu ja hienosti leikattu - kaikin puolin uskomattoman hallittu ja näkemyksellinen kokonaisuus. Kaiken tämän lisäksi se on kiehtova henkilökuvaus äidistä ja pojasta - pojasta, jolla on erikoinen harrastus ja elämäntapa.

Kannattaa ehdottomasti katsoa. Itse katson heti uudestaan.

Silmät auki! - Spike Jonzen Arcade Fire -leffa Scenes from the Suburbs

Huomenna/tänään/eilen/meni jo (27.6.) saa online-ensi-iltansa Spike Jonzen uutuusleffa Scenes from the Suburbs, jonka indie-ohjaaja on tehnyt yhdessä indierock-bändi Arcade Firen kanssa. En itse ole mikään suuri Arcade Fire -fani, tai itse asiassa edes tunne koko bändiä kovinkaan hyvin, mutta Spike Jonze kuuluu niihin ohjaajiin, jonka tekemiset kiinnostavat aina - ovat kiinnostaneet jo kuuluisasta Sabotage-musavideosta asti. Paljon en tästä uudesta puolituntisesta filkasta tiedä, mutta ilmeisesti se on jonkinlainen "companion piece" Arcade Firen uudelle levylle.

Scenes from the Suburbs on katsottavissa Mubissa (jossa voit seurata myös Filmin rullausta) 48 tunnin ajan 27.6. alkaen.

Maistiaisena voit tsekata leffan trailerin alta.

Pelastetaan maailma - yksi elokuva kerrallaan

Yleensä tässä blogissa on kyse hyvistä fiiliksistä ja lämpimistä suosituksista, mutta nyt Filmin rullaus vakavoituu hetkeksi ja sitoo itsensä vanhaan mäntyyn pelastaakseen metsät ja eläimet. Tarkoitus ei ole olla syyllistävä spede (Filmin rullauksella ei ole siihen varaa) tai tekopyhä ääliö, joka käyttää sanaa 'eettinen' ymmärtämättä edes sen tarkoitusta, vaan nostaa esille elokuvia, jotka saattavat vaikuttaa tai edes herättää pienen ajatuksenpoikasen "entä jos..?". Joillain pienillä, yllättävän helpoilla valinnoilla voi vaikuttaa aika paljon.

Filmin rullaus tsekkaa nyt kasan hyviä ja vielä parempia ympäristöteemaisia elokuvia niin dokkari- kuin fiktiopuolelta. Nyt pelastetaan maailma - yksi elokuva kerrallaan.

Happy Feet
George Millerin (Mad Max) ohjaama, oikeutetusti Oscar-palkinnon pokannut animaatioelokuva pingviinistä, joka ei osaa laulaa, mutta tanssii sitäkin vimmatummin. Pääosin kevyessä ja viihdyttävässä tarinassa on myös synkkiä näkymiä ylikalastuksen vaaroihin. Ilahduttava ja oikeissa paikoissa synkkä animaatio.

The End of the Line
Tällä dokumenttielokuvalla on hyvä jatkaa ryöstökalastukseen tutustumista. Hyvällä asialla oleva elokuva ei valitettavasti onnistu tuomaan mitään järin uutta kankaille, ja se käy asiat läpi sen verran vauhdilla, ettei kaikkeen sen syvemmin ehditä paneutua. The End of the Line on kuitenkin katsomisen arvoinen, ja positiivisena puolena mainittakoon optimistiset näkymät ja vaikuttamismahdollisuudet, joita loppupuolella tarjoillaan. Jos kala maistuu, niin kannattaa miettiä, miten ja mistä sen hankkii.

The Cove
Kliks! Lisää vedenalaista vaikuttamista. Yksi viime vuosien parhaita ja rankimpia dokumenttielokuvia.

Wall-E
Jos elokuvan tekijät olisivat uskaltaneet pitäytyä alun tunnelmallisessa ja hitaassa kerronnassa, voisi tässä olla todellinen helmi animaatioelokuvien joukossa. Nyt hieno alku saa jatkokseen liian perinteisen ja arvattavan toisen jakson, jossa toiminta ja sähellys vie huomion hyviltä teemoilta ja mielenkiintoiselta rakkaustarinalta. Visuaalisestikin elokuva ottaa käänteen tylsempään suuntaan, mutta tarjoilee kuitenkin pixarmaista digitaalista taikaa.

Food, Inc.
Jos tämä dokkari ei saa miettimään omia kulutusvalintojaan, niin sitten on side aika tiukasti silmillä. On täysin todistettu fakta, että päivittäinen lihansyönti on yksi suurimpia vaikuttajia maapallon järjestelmälliseen tuhoon, ja tämä dokkari näyttää myös kaikessa komeudessaan sen, mistä ja miten ruokamme päätyy niihin käteviin muovirasioihin, josta sen pannulle laitamme.

Walkabout
Nicolas Roegin upean tunnelmallinen ja hyvin erikoinen elokuva kahdesta nuoresta, jotka päätyvät kohtaamaan Australian luonnon lähempää ja yllättävämmin kuin osasivat kuvitellakaan. Roeg herättää elokuvallaan ajatuksia ihmisen ja luonnon kanssakäymisestä ja ihmisen omasta luonnosta. Yksi mielenkiintoisimpia ympäristöelokuvia koskaan. Filmin rullaus suosittelee.

Koyaanisqatsi
Ultimaattinen ympäristöelokuva ei väitä mitään, eikä puhu minkään puolesta. Katso itse ja vaikutu!

Nausicaa of the valley of the wind / Laputa: Castle in the Sky / Princess Mononoke
Mitäpä olisi elokuvalista ilman Hayao Miyazakia. Filmin rullaus tunnustaa rakkautensa japanilaista animaationeroa kohtaan ja nostaa koko hänen tuotantonsa ympäristöelokuvien kärkeen. Tärkeimpänä kuitenkin nämä kolme elokuvaa, jotka ovat teemoiltaan hyvin samanlaiset; Teknologian ja ihmisen kehitys vastaan luonto. Oma suosikkini näistä kolmesta lienee maaginen Laputa.

Katastrofin aineksia
John Websterin viihdyttävä kokeiludokumentti, jossa Websterin perhe nousee pääosaan jättäen itse ympäristöteeman jopa hieman taka-alalle. Tunnelma kotioloissa kiristyy Johnin tehdessä pienoisia ylilyöntejä yrittäessään päästä täysin muovivapaaksi. Mitäpä sitä ei tekisi puhtaamman elämän puolesta?

The 11th Hour
Epämiellyttävä totuus -elokuvan kannoilla tullut The 11th Hour on ensiksi mainittua parempi ympäristödokkari lähinnä sen takia, että pelkkien uhkakuvien esittelyn ja pelottelun sijaan se myös innostaa katsojaa tekemään ja vaikuttamaan. Ympäristönsuojelua on aivan turha mainostaa pelottelemalla, miksi ihmeessä ihmisiä ei kannusteta ja innosteta vaikuttamaan? Mainosfirmat, lyökää viisaat päänne yhteen ja tehkää muutoksesta maailman isoin positiivinen mainoskampanja!

Planet Earth
Kliketiklik! Filmin rullaus ei ole vielä ehtinyt katsoa BBC:n TV-sarjaa, mutta se on aivan lähitähtäimessa. Elokuvakin on vaikuttava.

Crude
Näin tehdään dokumenttielokuva tärkeästä aiheesta! Ja tekijänä kukapa muukaan kuin loistavista Paradise Lost -elokuvista vastannut Joe Berlinger. Ecuadorissa tapahtunutta/tapahtuvaa törkeää ihmisoikeusrikosta käsittelevä dokumentti vie katsojan Paradise Lostin tapaan keskelle oikeusjuttua, jossa tehdään silminnähden kammottavia vääryyksiä, joille ei näytä tulevan loppua. Onneksi tässä tarinassa on hieman enemmän valoa näkyvissä kuin synkässä Paradise Lostissa, vaikkei Crudestakaan todellakaan helpolla selviä. On hienoa, että Berlinger tuo tällaiseen ympäristödokumenttiinkin oivan kykynsä tuoda sen ympärillä olevat ihmiset pääosaan, tehden tarinasta näin paljon jännittävämmän, kiehtovamman ja samalla surullisemman. Katsojallakin tuntuu olevan enemmän panoksia tarinassa, kun sen päähahmot ovat oikeita asiastaan välittäviä ihmisiä, eivätkä vain kasvoja, joilla ympäristöasia saadaan taottua päähän. Ja Berlinger antaa tässäkin elokuvassa paljon ajateltavaa ja pureskeltavaa sen sijaan, että huutaisi katsojalle omia mielipiteitään. Kuten niin moni näistä ympäristödokumenteista, kiteytyy tämäkin tarina kolmeen sanaan: Öljy, raha ja ahneus. Crude tuo mukaan myös mielenkiintoisen puolen, jossa asia ja sen esille tuominen, vaikka sillä hyvää tarkoitetaankin, menee joskus yksittäisen ihmisen edelle. Kuinka pitkään öljyjätti Chevron onnistuu pakoilemaan vastuutaan kokonaisen kulttuurin mahdollisesta kuolemasta? Luultavasti aika pitkään, sillä on nimittäin sekä rahaa, öljyä että äärimmäistä ahneutta. Crude on ympäristöelokuvien ehdotonta, hienosti rakennettua kärkeä.


Ja loppuun vielä pieni shokkivideo kaikille, jotka Kariniemen kananpoika -suikaleet lautasellaan sanovat välittävänsä ympäristöstään. Filmin rullaus ei ole syyllistämisen suurin ystävä, mutta joskus omaa tekopyhyyttään kannattaa kelata. Niin tekee myös Filmin rullaus.



Tehdään kaikki hyviä valintoja, maailma on nimittäin aika siisti paikka.

Paradise Lost - Lapsimurhia ja noitajahteja

Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills

On hienoa nähdä dokumentti, joka on jännittävä, mukaansatempaava sekä koskettava, ja onnistuu silti pysymään puolueettomana, antaen katsojan vetää omat johtopäätöksensä esitettyjen todisteiden perusteella. Joe Berlingerin ja Bruce Sinofskyn Paradise Lost kertoo Arkansasissa vuonna 1993 tapahtuneiden järkyttävien lapsimurhien jälkeisistä tapahtumista, ja ennen kaikkea oikeudenkäynnistä, jossa syytettyinä istuivat kolme poikaa: Jessie Misskelley, Jason Baldwin ja Damien Echols. Mitä pidemmälle dokumentti etenee, sitä selvemmäksi alkaa käydä, että näillä pojilla ei ollut mitään tekemistä murhien kanssa, vaan heidät heitettiin syytettyjen penkille ainoastaan sen takia, että he olivat hieman erilaisia; Jessie oli helppo painostaa tunnustamaan murhat tämän ollessa hieman hidas (ÄO 72) ja peloissaan, kun taas Damien Echols oli kylän friikki - se joka pukeutui mustiin, kuunteli raskasta metallia ja oli kiinnostunut Wicca-uskonnosta. Entä pelokas ja isosilmäinen pikkupoika Jason? No, hän oli Damienin paras kaveri ja kuunteli metallia. Ei mitään muuta.

Oikeudessa syyttäjät esittävät huteria todisteitaan kolmikkoa vastaan, mutta yksi toisensa jälkeen ne osoittautuvat tyhjiksi korteiksi tai vähintäänkin arveluttaviksi. Puolustuksella taas näyttäisi olevan varsin selvä osoitus siitä, että pojat eivät mitenkään voineet liittyä murhiin, joiden toteutus olisi vaatinut aivan erilaista valmistelua kuin millaisen Jessie Misskelley pakotetussa todistuksessaan kertoi. Mutta onko todisteilla mitään väliä, kun asia esitetään kostonhimoisille ja vihan sokaisemille ihmisille, joilla on pakottava tarve osoittaa syyttävä sormensa johonkin - saada edes joku maksamaan kammottavista murhista? Paradise Lost on pelottava katsaus (uskonnolliseen) yhteiskuntaan, joka ei vihassaan ja ennakkoluuloissaan välitä mistään muusta kuin kostosta ja kuolemasta - todisteista välittämättä.

Se mikä tekee Paradise Lostista niin ainutlaatuisen, on tekijöiden vapaa pääsy lähes kaikkeen, mitä oikeudenkäynnin ympärillä tapahtui. He olivat mukana jokaisessa oikeusistunnossa, viettivät aikaa niin syyttäjien kuin puolustuksenkin kanssa ja haastattelivat kaikkia syytetyistä heidän perheenjäseniinsä sekä uhrien omaisista juttua tutkineisiin poliiseihin. Valtavasta määrästä materiaalia on koottu lähes täydellinen selvitys tutkimusten ja oikeudenkäynnin etenemisestä. Katsoja tavallaan pääsee itse käsiksi kaikkeen tuohon todistusaineistoon, mikä tekee elokuvan seuraamisesta yhtä aikaa jännittävää ja karmaisevaa. Koska koko ajan tietää, että vaikka kaikki todistusaineisto viittaa pois päin näistä pojista, on heidän kohtalonsa jo sinetöity. Ja ehkä se ihan oikea syyllinenkin esiintyy dokumentissa omana sekavana ja vihaavana itsenään. Ehkä. Mutta varma ei voi olla. Kuten ei voi olla täysin varma poikien syyttömyydestäkään. Sillä mitä jos kuitenkin..? Elokuva esittää kuitenkin poikien rinnalle paljon todennäköisemmän syyllisen; erikoisen, vihaisen ja jollain tavalla kaksinaamaisen Mark Byersin, joka on yhden murhatun pojan isäpuoli. Mutta vaikka sitä jotenkin uskoo, että Byers sen teki, ei toisen tuomitseminen ole ihan helppoa ilman varmoja todisteita. Ja tästä pääsemmekin jatko-osaan...

Kolmen lapsen murhaaja?

Paradise Lost 2: Revelations

Jatko-osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen elokuva jäi. Nuoriksi miehiksi kasvaneet pojat ovat vankilassa, mutta HBO:lla esitetty Paradise Lost on saanut ihmiset vakuuttuneiksi, että he ovat syyttömiä. Juttu ei todellakaan ole kuollut, vaan The West Memphis Three yrittää edelleen saada itseään vapaaksi asianajajien, eksperttien ja tapaukseen heränneiden kansalaisten avulla. Jutusta löytyy yhä enemmän todisteita, jotka viittaavat aivan muualle kuin tuomittuun kolmikkoon. Ja mihin muualle? No, tietysti ensimmäisessä elokuvassakin epäilyttäneeltä vaikuttaneeseen Mark Byersiin, joka muuttaa tarinoitaan sitä mukaa, kun juttu kehittyy. Mutta onko Byers syyllinen, kuten helposti voisi olettaa vai vain julkisuushakuinen, vihaongelmista kärsivä kummajainen?

Paradise Lost 2 on ensimmäisen osan tapaan kiehtova dokumentti, mutta sortuu hieman siihen subjektiivisuuteen, jonka ensimmäinen elokuva niin loistavasti vältti. Aivan poikien tuomioon johtaneen noitajahdin kaltaiseen vainoon se ei sorru, mutta tuntuu kuin tekijät olisivat täysin varmoja Byersin syyllisyydestä ja haluavat katsojankin mukaan veneeseensä. Tällainen asenne tuntuu ainakin olevan itse tuomituilla sekä heidän kannattajillaan. Ja kyllähän Byers ehdottomasti tekee itsestään epäilyttävän sekopään oloisen ja helposti syyllisen näköisen, mutta silti, ne varmat todisteet jäävät puuttumaan. Ja tämän takia myös jatko-osa on pelottavaa katsottavaa. Sitä tietää, mutta ei sitten kuitenkaan. Sitä haluaisi osoittaa sormella ja tuomita, mutta ei ihan voi. Paradise Lost 2 asettaa katsojan hieman samanlaiseen tilanteeseen kuin missä jury saattoi hyvinkin olla alkuperäistä tuomiota jakaessaan. Ja tämä tekee Revelationsista hyvin mielenkiintoisen ja ensimmäisen osan tavoin vaikean elokuvan. Itse en ainakaan voinut olla miettimättä, onko minulla oikeus tuomita Byers ilman kunnon todisteita vain sen takia, että hän on niin outo. Hyvin, hyvin outo.

Mark Byers esittelee uutta kotiaan

Ja Byersin persoona onkin se asia, joka elokuvaa aika pitkälti vie eteenpäin. Hän on kieltämättä mielenkiintoinen tapaus, mutta jatkuva kaksinaamaisuus myös vie elokuvalta hieman tehoa. Tykkään paljon kunnon henkilökuvauksista, mutta Byers muuttaa niin usein käyttäytymistään ja reaktioitaan asioihin, että on vaikea sanoa milloin hän on oma itsensä ja milloin vain esiintyy kameralle. Vai onko hän koskaan oma itsensä? Esiintyykö hän koskaan kameralle? Lopulta Byers jää täydeksi mysteeriksi, kuten myös raa'at murhat. jotka aloittivat tämän kaiken. Molemmat elokuvat jättävätkin valtavan vääryyden tunteen, jolle ei näytä tulevan minkäänlaista helpotusta - ei ehkä koskaan.

Paradise Lost -tuplapaketti on ehdottomasti ostamisen arvoinen, sillä tässä on dokkarikaksikko, jonka pariin tulee varmasti palattua. Ensimmäinen osa oli allekirjoittaneen mielestä jännittävämpi ja paremmin rakennettu kuin jälkipyykkejä pesevä kakkososa (joka kärsii myös siitä, että ensimmäisen osan esityksen jälkeen kaikki oppivat varomaan kuvausryhmää), mutta molemmat ovat enemmän kuin katsomisen arvoisia. Yhdessä ne nimittäin muodostavat yhden hämmentävimmistä ja pelottavimmista tositarinoista koskaan. It could happen to you.

Ja mitä kuuluu West Memphisin kolmosille? Kaikki ovat edelleen vankilassa Jessie Misskelleyn ja Jason Baldwinin istuessa elinkautisiaan ja Damien Echolsin odotellessa yhä kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Saa nähdä uskaltaako kukaan koskaan sanoa että "hups, tehtiinpä pieni virhe" vai istuvatko miehet ikuisesti vankilassa toivoen joskus vapautuvansa. Paradise Lost 3 on parhaillaan tekeillä.

Free the West Memphis Three -sivusto

Vietä lomapäivät sisällä - Kesän kesäisimmät elokuvat

Nyt kun ensimmäiset helteet ovat ohi, eikä uutta aaltoa ole ihan heti tulossa, on hyvä vetää verhot kiinni, avata kylmä tölkki ja lysähtää sohvalle elokuvien pariin. Ja koska ulkona on kylmää ja sateista, antaa Filmin rullaus nyt vinkit sadekesän pelastaviin kesäelokuviin. Näillä saat kesän ikuisen ihan sinne kotisohvalle asti.

The Endless Summer

Bruce Brownin klassikkodokkari vie kotisohvamatkailijan maailman ympäri sen täydellisen aallon perässä. Kummallisia paikkoja, outoja tapaamisia sekä kesää, kesää ja kesää. Isojen aaltojen ja uskomattoman surffiseikkailun katsominen saa reissujalan vipattamaan. Kuten elokuva nimikin kertoo, tässä eletään ikuista kesää.

Stand By Me

Neljä poikaa, junarata ja lupaus ruumiin näkemisestä = täydellinen kesälomaretki. Ja tämähän on täydellinen kesälomaelokuva.

Point Break

1. Patrick Swayze

2. Patrick Swayze surffarina

3. Keanu Reeves

4. Keanu Reeves poliisina... JA surffarina

5. Angelo Pappas - mahdollisesti siistein nimi ikinä

6. Patrickin ja Keanun herkät hetket

+ Gary Buseyn havaijipaidat.

+ Tuhat muuta asiaa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

The Big Blue

Luc Bessonin kunnianhimoinen elokuva ei ehkä ole täydellinen, mutta perhana että se näyttää hyvältä - ja huh, niin kesäiseltä. Meren syvyydet muuttuvat siniseksi avaruudeksi Bessonin haikeassa fiilistelyfilkassa.

Malèna

Kuten samaisen ohjaajan Cinema Paradiso, on Malèna elokuva, joka vie paikkoihin ja muistoihin, joita en ole ikinä kokenut, ja jotka kuitenkin tuntuvat täysin tutuilta. Välimerellisiin maisemiin sijoittuva upean näkoinen elokuva on lapsuuden kesää loppuun saakka - sitä kesää, jolloin kaikki oli vähän värikkäämpää ja lämpimämpää.

Duck Season

Pikkuinen yllättäjä jokusen vuoden takaa. Duck Season tuo täydellisesti takaisin sen fiiliksen, kun oli liikaa aikaa, eikä tietoakaan huomisesta. Mutta sunnuntain jälkeen tulee aina maanantai, ja kesän jälkeen syksy, niin se vain menee. Isot kesäsuosittelut.

Tappajahai

Jos uskalsit Tappajahain katsomisen jälkeen mennä noin vain ympärillesi katsomatta uimaan, olit rohkeampi poika tai tyttö kuin minä. Mutta isot ihmisiä tappavat hait nyt vain kuuluivat kesään siinä missä jätski ja aurinkokin.

Y tu mamá también

Kesän kuumin filkka. Tämä roadtrip on jokaisen kesän kohokohta.

Veitsi vedessä

Roman Polanskin ensimmäinen pitkä elokuva on polanskimaisen piinaava ja huumoriltaan kiero. Vakuuttavan debyyttifilkan tapahtumapaikkana on kesäinen ja turvallinen purjevene.

Kids

Harmony Korinen kirjoittama ja Larry Clarkin ohjaama filkka ei ehkä näinä päivinä ole aivan yhtä shokeeraava kuin aikoinaan, mutta aitoutensa ja rehellisyytensä se on säilyttänyt. Kids sijoittaa tapahtumansa kuumaan ja kosteaan New Yorkiin kokonaisen kesäpäivän ajaksi. Kesällähän voi tapahtua mitä vain...

Dogtown and Z-Boys

Onko mitään kesäisempää kuin kuva kuivatusta uima-altaasta ja sen valloittaneista skeittareista. Ei ole. Stacy Peraltan paras dokkari, joka on saanut myös fiktiokäsittelyn Katheryn Hardwicken toimesta. Myös fiktioversio toimii kesän fiilistelyihin, mutta kyllä tämä dokkari vie pidemmän korren.

Naapurini Totoro

Enpä tiedä voiko lapsuuden kesälomataikaa tavoittaa tämän paremmin. Naapurini Totoro on välillä vähän liiankin söpö omaan makuuni, mutta ei se mitään, onhan se niiiin ihana - ja yllätävän vakava.

Sideways

Road trip. Check.

Kesä. Check.

Viiniä ja aurinkoa. Check.

Elokuva, joka harmittomalla vitsillään pilasi Merlot'n maineen. Ja hyvä niin, koska jos joku juo Merlot'ta, mä lähden menee...

Dazed and Confused

Tätä elokuvaa ei voi katsoa liian usein. Se ei vain ole mahdollista.

Joten teepä itsellesi palvelus, ja mene nyt heti katsomaan se. Koska "school's out for summer!"

Eräs rakkaustarina

KLIK!

Käpy selän alla

Mikko Niskasen elokuvassa tuoksuu koivu, järvet ja satoja kertoja lämmitetyt saunat. Nostalginen pieni leffa, jonka alla kytee metsäpalo. Kesän ehdoton.

Do the Right Thing

Näin tämän ensimmäisen kerran erään kuuman kesäpäivän yönä. Se oli ehkä paras mahdollinen hetki tutustua Spike Leen parhaaseen elokuvaan. Do the Right Thing on nimittäin kesäelokuvista kuumin ja kostein. Se on kuuma kesäpäivä purkissa - tunteidenpurkauksia myöten. Täydellistä.

Filmin rullaus ottaa vastaan myös muiden suosituksia. Mikä on kesäleffojen kuningas?

Oma koti tekee unelmista totta

Omassa kodissa Esko ja Mirja istahtavat sohvalle muistelemaan menneitä ja valottamaan ajatuksiaan omasta asunnosta ja sen merkityksestä. Ja mitäpä muuta sitä elämältä tarvitseekaan kuin sen työpaikan, auton ja yhteisen asunnon?

Viime syksynä kuvattu Oma koti on lyhytelokuva, jonka käsikirjoitin ja ohjasin. Katsopas alta ja napsauta koko ruudulle.

Kaurismäki palkittiin Cannesissa - Mutta The Tree of Life pokkasi palmun

Cannesin palkintojenjako meni jälleen hyvällä vauhdilla ja fiiliksellä läpi. Ei mainoskatkoja, ei turhia show-numeroita, vaan pelkkää asiaa; Palkintoja ja palkintoja. Oscar-gaala voisi ottaa vähän oppia tällaisesta oikeasti arvokkaasta festarimeiningistä - tai ainakin yrittää olla edes vähän vähemmän puinen kuin viime kerralla...

No, palkinnot kuitenkin jaettiin, ja illan iso voittaja on Terrence Malickin kaikkien-liikaa-odottama The Tree of Life. Moni on sanonut, että kyseessä ei ole SE eeppinen kaikkien elokuvien äiti, jota kaikki ovat odottaneet, mutta oliko sillä mitään mahdollisuutta ollakaan? Ihmisten odotukset ovat vain vuosien aikana kasvaneet aivan liian isoiksi, luulen... Mutta enhän mä ole sitä, tai mitään muutakaan Cannes-elokuvaa nähnyt, joten eipä niistä sen enempää. Tässä illan kaikki voittajat:

Paras elokuva, The Palme d’Or -voittaja: Terrence Malick - “The Tree Of Life”

The Grand Prix: (jaettu): Dardenne-veljesten “The Kid with a Bike” ja Nuri Bilge Ceylanin “Once Upon A Time In Anatolia”

Paras ohjaus: Nicolas Winding Refn - “Drive”

Paras miespääosa: Jean Dujardin - “The Artist”

Paras naispääosa: Kirsten Dunst - “Melancholia”

Paras käsikirjoitus: Joseph Cedar - “Footnote”

The Jury Prize: Maïwenn, “Poliss”

Camera d’Or: Pablo Giorgelli - “Las Acacias”

Short Film Palme d’Or: Maryna Vroda - “Cross-Country”

Aki Kaurismäkikin sai kuin saikin pari tunnustusta Le Havre -elokuvalleen napaten sekä FIPRESCI-palkinnon että Juryn erikoismaininnan. Hyvä Aki!


ps. Lars von Trier ei voittanut...

Lars von Trier on entinen juutalainen, nykyinen natsi - Väärä yhdistelmä Cannesiin

Näyttäisi siltä, että Lars von Trierin vuosittaiset asuntoautomatkat aurinkoiseen Cannesiin ovat nyt tulleet päätökseensä. Melancholia-elokuvan pressitilaisuudessa liian pitkään huonoa, mutta hyvin triermäisen itsetietoista, natsiläppää jatkanut ohjaaja on nimittäin nyt saanut porttikiellon tuleviin juhliin - ehkä ikuisesti?

Aivan käsittämätöntä, miten pitkälle tällainen kohuttelu ja hyssyttely ja sanojen pelkääminen voi johtaa. Okei, von Trierin läppä oli huono, hän tiesi sen aivan hyvin itsekin, mutta ei vain voinut lopettaa ilman jonkinlaista päätöstä oudoille lauseilleen. Tilaisuudessa kuvatulla videolla näkyy aivan selvästi, miten ohjaaja melkeipä tahtomattaan jatkaa läppäänsä, kuin ei vain voisi itselleen mitään. Mutta kuka tänä päivänä voi oikeasti ottaa Lars von Trierin tosissaan? Lehtien otsikot "Lars von Trier: Olen natsi." ovat niin kohuhakuisia ja suorastaan vaativat herkkisten huomiota saadakseen lisää kirjoitettavaa, ettei ole ihme, että Cannesin isot herrat joutuivat tekemään tällaisen ratkaisun. Lieköhän kyseessä uhkailu rahavirran katkeamisesta? Tuntuu hyvin mahdolliselta.

Ja mitä von Trier oikeasti teki? Loukkasiko hän todella ketään typerällä jutullaan? Itselleni ohjaaja näyttäytyy videolla vain säälittävänä, ehkä vähän itsetuhoisena (von Trier on vuosia kamppaillut masennuksensa kanssa) provokaattorina, joka jatkaa läppäänsä kunnes joku joko nauraa tai itkee. Valitettavasti reaktiot huoneessa olivat lähinnä hämmentyneitä, joten Larsin jutut vain jatkuivat ja jatkuivat. Mutta mitä sitten? Olisiko ollut parempi, että ohjaaja olisi oikeasti - eikä huonona läppänä, kuten hän nyt teki - tunnustanut olevansa natsi, rasisti, antisemitisti? Koko kohu tuntuu syntyneen siitä, että von Trier vitsaili vakavalla aiheella. Mutta oikeasti, vitsailiko hän edes sillä aiheella? Vitsailiko hän missään vaiheessa oikeasti juutalaisten kärsimyksellä tai toisella maailmansodalla? Itse en sitä videolta löytänyt. Siinä on vain tanskalainen, hyvin kummallinen ohjaaja, joka tekee pilaa itsestään, ja ennen kaikkea siitä hahmosta, jollaiseksi hän on median avulla itsensä muokannut, keräten samalla valtavasti huomiota uudelle elokuvalleen.

Mutta saatinpahan tästäkin taas kohu aikaan. Toivottavasti kaikki ovat nyt tyytyväisiä ja voimme taas unohtaa hetkeksi kaiken pahan, mitä maailmassa on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Sanat ovat pahempia kuin teot. Peace.



Ja eiköhän Lars von Trier vielä Cannesin punaista mattoa astele. Luultavasti jo seuraavalla elokuvallaan... Paitsi jos se seuraava elokuva, The Nymphomaniac, on oikeasti pornofilkka, kuten Stellan Skarsgård on vakavasti ilmoittanut. Jäädään odottelemaan, mitä kohuja siitä aiheesta saadaan. Entä jos siinä vaikka näkyy alastomuutta? Huiiiiiii....

ps. samaisilta festareilta poimittua. Ketä saa haukkua ja ketä ei? Kuka saa haukkua ja kuka ei? Olen hämilläni...

pps. Jodie Foster ei liity aiheeseen.

Naisen kivitys - Saako tärkeitä elokuvia haukkua?

En pitänyt Naisen kivitys (The Stoning of Soraya M.) -elokuvasta kovinkaan paljon. Itse asiassa koin leffan niin tylsäksi, että jätin sen jopa kesken ja katsoin loppuun vasta seuraavana päivänä, kun tuli fiilis, etten voi jättää sitä näkemättä. Toisella yrittämällä nukahdin jossain puolenvälin paikkeilla. En pitkäksi aikaa, mutta sen verran tuli kuitenkin pilkittyä, että ehdin nähdä jotain paljon tätä elokuvaa mielenkiintoisempaa unta. Aloin miettiä, oliko minussa jotain vikaa, kun en pystynyt keskittymään tähän elokuvaan, joka kuitenkin kertoo tärkeän tarinan hyvin maanläheisellä tavalla? Olinko huono katsoja, kun en kiinnostunut tällaisista oikeiden ihmisten kohtaloista?

En. Huono elokuva on aina huono elokuva.

The Stoning of Soraya M.:n ongelma piilee juuri siinä samassa asiassa, jota vastaan se rohkeasti taistelee. Sen sijaan, että se tekisi päähahmoistaan oikeita, samaistuttavia ihmisiä, joiden kohtaloista katsoja voisi välittää, se sortuu ainoastaan tekemään elokuvan pahiksista niin kuvottavia kuin mahdollista. Tämä elokuva on vihassaan niin sokea, ettei anna katsojalle mitään mahdollisuutta ajatella itse tai muodostaa omaa näkemystään asiasta. Tämä elokuva ei kysy, se käskee - huutamalla päin naamaa ja antamatta puheenvuoroa. Elokuva on kieltämättä oikealla asialla, mutta tapa, jolla se yrittää vaikutaa on niin manipuloiva ja luotaantyöntävä, että sen vaikutus on täysin väärä. Minun alkoi käydä sääliksi niitä ihmisiä, sitä kansaa, jota tämä elokuva sokeasti heitteli mustavalkoisen elokuvakerronnan kivillä. Elokuvan tekijöiden tarkoituksena tuskin oli kääntää katsojan myötätunto noiden koraania sokeasti tulkitsevien tuomitsijoiden puoleen, mutta sen he kuitenkin tekivät - sokeassa vihassaan tuomitsemalla.

Kukas sen ensimmäisen kiven saikaan heittää?

On ihan ok olla vihainen tällaisesta aiheesta. Itsekin olen. Mutta jos ei löydä siitä vihasta muuta kuin lisää vihaa ilman mitään pointtia, kannattanee miettä, onko siinä vielä tarinan ainekset. Varsinkaan jos ei siinä vihassaan muista, että olisi tärkeää saada elokuvaan edes yksi hahmo, josta voi välittää, eikä vain osoittaa sormilla niitä, joita katsojan PITÄÄ VIHATA. Elokuvan loputtua en sitten yllättynytkään, kun huomasin DVD-kotelossa maininnan "The Passion of the Christ -elokuvan tuottajalta"... Mites se sormella osoittelu ja hahmot, joista ei voi välittää?

Kaiken tämän vihaisen tekstin jälkeen pitää kuitenkin sanoa, että toivon ihmisten kuulevan, näkevän tai kokevan tämän tarinan edes jossain muodossa. Se on tärkeä, mutta kuten kaikki tarinat, saattaa joskus tulla suusta ulos vähän väärällä tavalla.