sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kaurismäki palkittiin Cannesissa - Mutta The Tree of Life pokkasi palmun

Cannesin palkintojenjako meni jälleen hyvällä vauhdilla ja fiiliksellä läpi. Ei mainoskatkoja, ei turhia show-numeroita, vaan pelkkää asiaa; Palkintoja ja palkintoja. Oscar-gaala voisi ottaa vähän oppia tällaisesta oikeasti arvokkaasta festarimeiningistä - tai ainakin yrittää olla edes vähän vähemmän puinen kuin viime kerralla...

No, palkinnot kuitenkin jaettiin, ja illan iso voittaja on Terrence Malickin kaikkien-liikaa-odottama The Tree of Life. Moni on sanonut, että kyseessä ei ole SE eeppinen kaikkien elokuvien äiti, jota kaikki ovat odottaneet, mutta oliko sillä mitään mahdollisuutta ollakaan? Ihmisten odotukset ovat vain vuosien aikana kasvaneet aivan liian isoiksi, luulen... Mutta enhän mä ole sitä, tai mitään muutakaan Cannes-elokuvaa nähnyt, joten eipä niistä sen enempää. Tässä illan kaikki voittajat:

Paras elokuva, The Palme d’Or -voittaja: Terrence Malick - “The Tree Of Life”

The Grand Prix: (jaettu): Dardenne-veljesten “The Kid with a Bike” ja Nuri Bilge Ceylanin “Once Upon A Time In Anatolia”

Paras ohjaus: Nicolas Winding Refn - “Drive”

Paras miespääosa: Jean Dujardin - “The Artist”

Paras naispääosa: Kirsten Dunst - “Melancholia”

Paras käsikirjoitus: Joseph Cedar - “Footnote”

The Jury Prize: Maïwenn, “Poliss”

Camera d’Or: Pablo Giorgelli - “Las Acacias”

Short Film Palme d’Or: Maryna Vroda - “Cross-Country”

Aki Kaurismäkikin sai kuin saikin pari tunnustusta Le Havre -elokuvalleen napaten sekä FIPRESCI-palkinnon että Juryn erikoismaininnan. Hyvä Aki!


ps. Lars von Trier ei voittanut...

torstai 19. toukokuuta 2011

Lars von Trier on entinen juutalainen, nykyinen natsi - Väärä yhdistelmä Cannesiin


Näyttäisi siltä, että Lars von Trierin vuosittaiset asuntoautomatkat aurinkoiseen Cannesiin ovat nyt tulleet päätökseensä. Melancholia-elokuvan pressitilaisuudessa liian pitkään huonoa, mutta hyvin triermäisen itsetietoista, natsiläppää jatkanut ohjaaja on nimittäin nyt saanut porttikiellon tuleviin juhliin - ehkä ikuisesti?

Aivan käsittämätöntä, miten pitkälle tällainen kohuttelu ja hyssyttely ja sanojen pelkääminen voi johtaa. Okei, von Trierin läppä oli huono, hän tiesi sen aivan hyvin itsekin, mutta ei vain voinut lopettaa ilman jonkinlaista päätöstä oudoille lauseilleen. Tilaisuudessa kuvatulla videolla näkyy aivan selvästi, miten ohjaaja melkeipä tahtomattaan jatkaa läppäänsä, kuin ei vain voisi itselleen mitään. Mutta kuka tänä päivänä voi oikeasti ottaa Lars von Trierin tosissaan? Lehtien otsikot "Lars von Trier: Olen natsi." ovat niin kohuhakuisia ja suorastaan vaativat herkkisten huomiota saadakseen lisää kirjoitettavaa, ettei ole ihme, että Cannesin isot herrat joutuivat tekemään tällaisen ratkaisun. Lieköhän kyseessä uhkailu rahavirran katkeamisesta? Tuntuu hyvin mahdolliselta.

Ja mitä von Trier oikeasti teki? Loukkasiko hän todella ketään typerällä jutullaan? Itselleni ohjaaja näyttäytyy videolla vain säälittävänä, ehkä vähän itsetuhoisena (von Trier on vuosia kamppaillut masennuksensa kanssa) provokaattorina, joka jatkaa läppäänsä kunnes joku joko nauraa tai itkee. Valitettavasti reaktiot huoneessa olivat lähinnä hämmentyneitä, joten Larsin jutut vain jatkuivat ja jatkuivat. Mutta mitä sitten? Olisiko ollut parempi, että ohjaaja olisi oikeasti - eikä huonona läppänä, kuten hän nyt teki - tunnustanut olevansa natsi, rasisti, antisemitisti? Koko kohu tuntuu syntyneen siitä, että von Trier vitsaili vakavalla aiheella. Mutta oikeasti, vitsailiko hän edes sillä aiheella? Vitsailiko hän missään vaiheessa oikeasti juutalaisten kärsimyksellä tai toisella maailmansodalla? Itse en sitä videolta löytänyt. Siinä on vain tanskalainen, hyvin kummallinen ohjaaja, joka tekee pilaa itsestään, ja ennen kaikkea siitä hahmosta, jollaiseksi hän on median avulla itsensä muokannut, keräten samalla valtavasti huomiota uudelle elokuvalleen.

Mutta saatinpahan tästäkin taas kohu aikaan. Toivottavasti kaikki ovat nyt tyytyväisiä ja voimme taas unohtaa hetkeksi kaiken pahan, mitä maailmassa on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Sanat ovat pahempia kuin teot. Peace.



Ja eiköhän Lars von Trier vielä Cannesin punaista mattoa astele. Luultavasti jo seuraavalla elokuvallaan... Paitsi jos se seuraava elokuva, The Nymphomaniac, on oikeasti pornofilkka, kuten Stellan Skarsgård on vakavasti ilmoittanut. Jäädään odottelemaan, mitä kohuja siitä aiheesta saadaan. Entä jos siinä vaikka näkyy alastomuutta? Huiiiiiii....

ps. samaisilta festareilta poimittua. Ketä saa haukkua ja ketä ei? Kuka saa haukkua ja kuka ei? Olen hämilläni...

pps. Jodie Foster ei liity aiheeseen.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Naisen kivitys - Saako tärkeitä elokuvia haukkua?

En pitänyt Naisen kivitys (The Stoning of Soraya M.) -elokuvasta kovinkaan paljon. Itse asiassa koin leffan niin tylsäksi, että jätin sen jopa kesken ja katsoin loppuun vasta seuraavana päivänä, kun tuli fiilis, etten voi jättää sitä näkemättä. Toisella yrittämällä nukahdin jossain puolenvälin paikkeilla. En pitkäksi aikaa, mutta sen verran tuli kuitenkin pilkittyä, että ehdin nähdä jotain paljon tätä elokuvaa mielenkiintoisempaa unta. Aloin miettiä, oliko minussa jotain vikaa, kun en pystynyt keskittymään tähän elokuvaan, joka kuitenkin kertoo tärkeän tarinan hyvin maanläheisellä tavalla? Olinko huono katsoja, kun en kiinnostunut tällaisista oikeiden ihmisten kohtaloista?

En. Huono elokuva on aina huono elokuva.

The Stoning of Soraya M.:n ongelma piilee juuri siinä samassa asiassa, jota vastaan se rohkeasti taistelee. Sen sijaan, että se tekisi päähahmoistaan oikeita, samaistuttavia ihmisiä, joiden kohtaloista katsoja voisi välittää, se sortuu ainoastaan tekemään elokuvan pahiksista niin kuvottavia kuin mahdollista. Tämä elokuva on vihassaan niin sokea, ettei anna katsojalle mitään mahdollisuutta ajatella itse tai muodostaa omaa näkemystään asiasta. Tämä elokuva ei kysy, se käskee - huutamalla päin naamaa ja antamatta puheenvuoroa. Elokuva on kieltämättä oikealla asialla, mutta tapa, jolla se yrittää vaikutaa on niin manipuloiva ja luotaantyöntävä, että sen vaikutus on täysin väärä. Minun alkoi käydä sääliksi niitä ihmisiä, sitä kansaa, jota tämä elokuva sokeasti heitteli mustavalkoisen elokuvakerronnan kivillä. Elokuvan tekijöiden tarkoituksena tuskin oli kääntää katsojan myötätunto noiden koraania sokeasti tulkitsevien tuomitsijoiden puoleen, mutta sen he kuitenkin tekivät - sokeassa vihassaan tuomitsemalla.

Kukas sen ensimmäisen kiven saikaan heittää?

On ihan ok olla vihainen tällaisesta aiheesta. Itsekin olen. Mutta jos ei löydä siitä vihasta muuta kuin lisää vihaa ilman mitään pointtia, kannattanee miettä, onko siinä vielä tarinan ainekset. Varsinkaan jos ei siinä vihassaan muista, että olisi tärkeää saada elokuvaan edes yksi hahmo, josta voi välittää, eikä vain osoittaa sormilla niitä, joita katsojan PITÄÄ VIHATA. Elokuvan loputtua en sitten yllättynytkään, kun huomasin DVD-kotelossa maininnan "The Passion of the Christ -elokuvan tuottajalta"... Mites se sormella osoittelu ja hahmot, joista ei voi välittää?

Kaiken tämän vihaisen tekstin jälkeen pitää kuitenkin sanoa, että toivon ihmisten kuulevan, näkevän tai kokevan tämän tarinan edes jossain muodossa. Se on tärkeä, mutta kuten kaikki tarinat, saattaa joskus tulla suusta ulos vähän väärällä tavalla.

Jim Jarmusch tekee vampyyrielokuvan - Häh?


En tiedä, mitä oikeat vampyyrit ovat mieltä nykyisestä verenimijäbuumista, mutta jos kuulen vielä yhdestäkin vampyyrielokuvasta, niin puren omin hampain ranteeni auki...

Tai niin ajattelin ennen tätä uutista.

On nimittäin niin, että itse viileän kahvittelun kuningas, Jim Jarmusch, on tuomassa oman panoksensa tähän twilightien ja teinigoottien pilaamaan tarustoon. Ja ilmeisesti projekti alkaa olla jo hyvässä vauhdissa, sillä muutama varsin kiinnostava nimikin on lähtenyt kelkkaan mukaan. Aina vakuuttavat Tilda Swinton ja John Hurt ovat ainakin jo lupautuneet rooleihin, ja pääosissa nähtäneen kovassa nousussa olevat Mia Wasikowska sekä Michael Fassbender. Ei huonompi roolitus Jarmuschin jointtiin.

Paljon tästä oletettavan coolista imeskelyfilkasta ei vielä tiedetä, mutta sen verran Jarmusch on kertonut, että kyseessä on pitkään hänen mielessään pyörinyt vampyyrirakkaustarina, joka sijoittuu Detroitiin ja pohjois-Marokon Tangeriin. Hyvältä kuulostaa, mikäpä sen sopivampi kaupunki Jarmucshin tyylille kuin rapistunut ja synkkä Detroit. Eikä Tanngerkaan varmaan huono ole, luulisi sieltä ainakin saavan vahvaa kahvia...

Kuten sanoin, alkaa vampyyrit olla jo aiiiika pureskeltu aihe, mutta toisaalta silloin tällöin tähän - ehdottomasti mielenkiintoiseen - aiheeseen saadaan tuotua jotain uuttakin. Ystävät hämärän jälkeen oli suhteellisen onnistunut vampyyrikuva, ja Park Chan-Wook toi teemaan mustan hauskan lisänsä omalla Thirst-leffallaan. Joten ehkä annan vampyyreille vielä uuden mahdollisuuden... Jos ne juovat kahvia ja polttavat tupakkaa. Myös jäätelönsyönti käy.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

The Dude - Dokumentti siitä oikeasta Big Lebowskista

Jeff Bridgesin esittämä Jeffrey Lebowski, aka The Dude, on ehkäpä yksi tämän päivän tunnetuimpia ja pidetyimpiä elokuvahahmoja, jonka olemassaoloa pyhitetään vuosittain mm. omalla festivaalillaan. Mutta harvapa tietää, että kyseinen hahmo perustuukin ihka oikeaan henkilöön, Jeff Dowdiin, jonka Coenin veljekset tapasivat ennen The Big Lebowskin syntymistä. Nyt, kiitos erinomaisen The Devil and Daniel Johnston -dokumentin ohjanneen Jeff Feuerzeigin (onpas paljon Jeffejä), jokaisella Lebowskin ystävällä ja sielunveljellä on mahdollisuus tutustua siihen aitoon ja alkuperäiseen The Dudeen. Kannattaa katsoa.

Dokkarisuositus: Taistelu Turusta

Kävin katsomassa tämän jo melkein pari viikkoa sitten, mutta ajattelin nyt heittää tänne tällaisen suosituksenomaisen kirjoituksen kyseisestä dokkarista.

Jouko Aaltosen Taistelu Turusta on nimittäin kulttuuriteko, joka nostaa pöydälle ihmisen tarpeen tuhota kaikki vanha ja arvokas saadakseen tilalle jotain uutta ja tuottavaa. Massia, massia, siitä tässä kaikessa on kyse. Vai onko sittenkään? Dokkari asettaa mielenkiintoisesti rinnakkain katsauksen erinäisiin vanhoihin rakennuksiin, jotka grynderit ja mm. SOK saivat pois tieltään markankuvat silmissään sekä tämän päivän asunnonvaltaajat, jotka yrittävät saada Turun kaupungin heräämään vapaiden kulttuuritilojen tarpeeseen. On surullista katsoa vanhaa arkistokuvaa, jossa hienoja rakennuksia, joiden arvoa kulttuurillisesti ei voi kiistää, tuhotaan ja pistetään maan tasalle, ja leikataan sitten kuvaan, jossa samalla paikalla seisoo värittömiä ja persoonattomia elementtitaloja tai liiketiloja. Ja vaikken todellakaan puolla kaikkea, mitä talonvaltaajat tekevät - miksei taloja voi vallata ja käyttää niitä oikeasti muuhunkin kuin dokaamiseen ja devilstickien pyörittelyyn? - ovat he kuitenkin dokumentin järjen ääni (ja usein myös huumorin lähde). Nämä talot seisovat tyhjillään, miksei niitä voisi antaa kaupunkilaisten käyttöön sen sijaan, että annetaan niiden ajan myötä rapistua ja repiä ne sitten maan tasalle? Asiaa vatvovat niin arkkitehdit, kaupungin työntekijät kuin poliitikotkin, ja mukana muisteloissa on mm. elokuvaohjaaja Matti Ijäs, joka kertoo koomisen surullisesta yrityksestään pelastaa eräs kuuluisa hotelli tuhon tieltä. Taistelu Turusta saakin ajattelemaan omaa osallistumistaan, tai sen puutetta, ympärillä tapahtuviin asioihin, ja etenkin ympäristöllisiin muutoksiin omalla lähialueellaan. Dokkari osoittaa, että vaikka se onkin usein raha, joka näitä päätöksiä tekee, on tavan ihmiselläkin mahdollisuus ja kyky vaikuttaa, jos vain tarttuu asiaan tosissaan. Noustaan barrikaadeille, ja katsotaan mitä tapahtuu!

Tärkeästä aiheestaan huolimatta, alkaa Taistelu Turusta jossain vaiheessa kuitenkin toistaa itseään elokuvana. Se olisi tarvinnut pientä nostatusta puolen välin jälkeen, jonkinlaista rakenteen muutosta ja käännettä, joka olisi vetänyt mielenkiinnon takaisin mukaan. Sen sijaan ja jatkaa loppuun asti aika pitkälti samalla tavalla kuin alkoikin: Tässä on rakennus, näin se tuhottiin, tällaista siellä on nyt, ja sitten leikataan talonvaltaajiin. Elokuvan loppu, hyvästä sanomastaan huolimatta, jää vähän latteaksi, ja itse älysin vasta lopputeksiten pyöriessä, että "niin joo, nää oli ne, jotka onnistui!". Tämä Taistelu olisi tarvinnnut nimensä mukaisen loppuhuipennuksen, mutta sitä ei oikein saatu. Talonvaltaajat jatkavat taisteluaan ja kaupunki jatkaa tuhoutumistaan... Ehkäpä tälle ei vain ole päätöstä.

Taistelu Turusta on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen. Teatterissa ei ollut kovin monta ihmistä, kun kävin sen katsomassa, mutta jokainen katsoja pyöritteli yhtä lailla epäuskoisesti päätään tuhoutuvien arvorakennusten edessä. Enkä halua tunkea politiikkaa tähän blogiin, mutta näinä persujen aikoina saatetaan hyvinkin tarvita jonkinlaista kulttuurivallankumousta. Viva cultura!

lauantai 14. toukokuuta 2011

Mitä katsoin: The Abyss, Tokyo Story ja Gonzo: The Life and Work of Dr. Hunter S. Thompson

The Abyss (1989)

James Cameron on ohjaaja, jonka koko tuotanto on kärsinyt valtavasti siitä, etten ole enää 12-vuotias. Tuolloin Terminator 2, Aliens ja jopa True Lies olivat leffoja, joita olisin voinut katsoa uudelleen ja uudelleen, jos vain olisin voinut - tai no, T2:ta ja True Liesia katsoinkin uudelleen ja uudelleen, Aliensia meillä ei ollut nauhalla - mutta joita en tänä päivänä melkein jaksa edes katsoa loppuun asti. Aliens nyt vielä menee aika kevyesti, mutta esim. T2 on to-del-la puuduttavaa mäiskettä ohuella ihmiskuntafilosofoinnilla kuorrutettuna. Ilman sen tuomaa nostalgiaryöppyä tuskin palaisin sen pariin enää koskaan. True Liesia en taas ole nähnyt vuosiin, ehkä se onkin sitten oikeasti hyvä..?

Katsoin nyt vuosien tauon jälkeen pikkupojan silmäni avanneen The Abyssin, eivätkä vuodet valitettavasti ole olleet sille yhtään ystävällisemmät. Cameronin merenpohjapalloilu alkoi jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen nukuttaa, eikä sitä pelastanut edes aikaansa edellä ollut vesiolio, joka näin 2010-luvulla näyttää siltä kuin se olisi laitettu leffaan vain ja ainostaan sen takia, että se oli silloin niin edellä aikaansa. Koko avaruusolioaspektin olisi voinut vetää leffasta pois, eikä se olisi muuttanut sitä lähes ollenkaan. Sillä sisältöä tässä elokuvassa on tasan yhtä paljon kuin Avatarissakin. Itse asiassa tarinahan on hyvin, hyvin samanlainen kuin Avatarissa. On sotilaita, on tutkijoita ja on jotain toismaailmallista, jota tutkijat haluavat tutkia sotilaiden pelätessä ja pommittaessa sitä. Ja onko sattumaa, että Ed Harrisin käsi värjäytyy leffan alussa puoliksi siniseksi? Niinpä, siellä ne smurffit ja ilkeät suuryritykset kummittelivat jo parikymmentä vuotta ennen Avatarin ilmestymistä. Ja siellä ne ovat olleet samoilla paikoillaan lähes jokaisessa Cameronin elokuvassa.

Jotain positiivista The Abyssistä?
Michael Biehnin viikset. Niistä oli ironia kaukana, ja hyvä niin.


Tokyo Story (1953)

Olen melkeinpä sanaton tämän elokuvan edessä. On hämmentävää, miten pienistä asioista, ja miten pienillä asioilla, saa kerrottua jotain niin... pientä. Jotain niin pientä, joka on kuitenkin niin isoa ja aitoa. Täysin suoraan oikeasta elämästä - kenen tahansa elämästä. Tokyo Story ei ole pelkästään elokuvan perheen tarina, se on kaikkien syntyvien, kasvavien ja kuolevien ihmisten tarina. Yasujiro Ozu piilottaa näyttelijöidensä sanojen, ja ennen kaikkea hymyjen, taakse niin paljon elämää ja historiaa, että mitään selityksiä ei tarvita. Ruudulla on täysiä, oikeita ihmistä, jotka elävät täysin tavallista elämää. Elämää, jonka jokaisen hetken voi tunnistaa ja, johon voi täysin samaistua.

Tokyo Story on ehkä hidas, mutta ei missään vaiheessa tylsä. Jokainen hetki, jonka se käyttää hahmojensa elämään, on tarinan kannalta oleellinen. Sen kuvat ovat ehkä staattisia, mutta yhdessä ne muodostavat täydellisen luonnollisesti liikkuvan, upean elokuvan. Huh, taidan katsoa tämän heti uudelleen.


Gonzo: The Life and Work of Dr. Hunter S. Thompson (2008)

Alex Gibneyn dokkari sukeltaa, tai pikemminkin snorklaa, gonzojournalismin isän elämän läpi sellaisella vauhdilla, että jos Hunter S. Thompsonin työ ja elämä eivät ole katsojalle ennestään tuttuja, saattaa sormi mennä suuhun hyvin nopeasti. Ja niille, joille Thompson on tuttu, ja jotka ovat esimerkiksi lukeneet kirjailijan loistavan omaelämäkerran, Kingdom of Fearin, on dokkari vain hyvin, hyvin pikainen ja turhan pinnallinen katsaus erinäisiin vaiheisiin tämän työssä ja elämässä. Itse asiassa dokumentin nimi on vähän turhan kunnianhimoinen tälle elokuvalle, sillä se ei missään nimessä anna kovin tarkkaa kuvaa Hunter S. Thompsonin työstä ja elämästä, enkä loppujen lopuksi oikein ymmärtänyt, mistä se oikein kertoi. Välillä mennään hirveää vauhtia tapahtumien läpi, ja sitten yhtäkkiä pysähdytään todella pitkäksi aikaa seuraamaan aivan muita ihmisiä kuin itse Thompsonia. Siis kenen elämästä tässä nyt olikaan kyse?

Kyllähän tämänkin dokumentin mielellään katsoo, sillä vaikka pelon ja inhon isän elämästä tietäisi kuinka paljon, jaksaa se aina vain hämmästyttää ja aiheuttaa jonkinlaista kunnioitusta tätä friikkiä kohtaan. Mutta jos oikeasti haluaa tutustua Hunter S. Thompsoniin, niin kannattaa vain kääntyä hänen oman tuotantonsa puoleen.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Martin Scorsese ja Lars von Trier lyövät viisaat päänsä yhteen

Erikoinen uutinen, mutta todella kiinnostava sellainen; Martin Scorsese ja Lars von Trier ovat tekemässä yhteistä elokuvaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole fiktioelokuva... Tai tavallaan on, sillä nämä alansa mestarit ovat tekemässä uusiksi Lars von Trierin dokumenttikokeilua, The Five Obstructionsia, jossa von Trier pakotti oppi-isänsä Jorgen Lethin tekemään uusiksi oman elokuvansa, The Perfect Humanin - viisi kertaa. Jokaista viittä remake-versiota varten von Trier asetti Lethille erinäisiä rajoitteita ja haasteita, joiden mukaan elokuvat piti tehdä. Kyseessä oli todella mielenkiintoinen kokeilu ja hyvä dokumentti, jota voi suositella jokaiselle, joka on vähääkään kiinnostunut elokuvan tekemisestä ja/tai Lars von Trierin sadistisesta huumorin- ja elokuvantajusta.

Se, että yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista ohjaajista (siis Scorsese, olet varmaan kuullut) on saamassa samanlaisen koettelemuksen tanskalaiselta visionääriltä, on todella kiinnostavaa. Vielä ei ole tietoa, mikä Scorsesen aikaisempi elokuva on joutumassa usean uusintaversion kohteeksi, mutta Taksikuskia on väläytelty projektin yhteydessä jo pari vuotta sitten. Kokopitkän leffan tekeminen kuulostaa vähän oudolta projektin luonteen huomioon ottaen (viisi kertaa Taksikuski?), mutta ehkäpä tarkoituksena onkin tehdä jokin tietty elokuvan osio viisi kertaa eri rajoitteilla ja säännöillä..? Tokihan ohjaajat voivat päätyä tekemään jonkin Scorsesen lyhytelokuvista uudelleen, mutta Taksikuskin arvo elokuvalle on niin iso, että tällainen projekti saisi jo pelkästään sen takia valtavasti huomiota. Paljon enemmän kuin se, että Scorsese tekee jonkin lyhytelokuvansa uudelleen viisi kertaa.

Koko projekti, ja erityisesti ajatus siitä, että pääsee näkemään, millaisia haasteita ja esteitä von Trier Scorseselle asettaa, on niin herkullinen, että itselleni on aika sama, mitä elokuvaa ohjaajat lähtevät tekemään. Valitettavasti dokkaria saa kuitenkin vielä tovin odotella, sillä Scorsese puuhailee parhaillaan Hugo Cabret'n parissa, ja siirtyy sitten tekemään Silence-elokuvaa, jonka pääosassa esiintyy Daniel Day-Lewis. The Five Obstructions (Part 2?) nähtäneen siis aikaisintaan vuonna 2013. Ensimmäisen dokkarin nähneenä jään kyllä innolla odottamaan.

Alla The Five Obstructions -dokumentin traileri:



Mikä Martin Scorsesen elokuva ansaitsisi vontriermäisen viisinkertaisen uusintaversioinnin?

tiistai 10. toukokuuta 2011

Paul Thomas Andersonin seuraava on (rumpujen pärinää) The Master!


... Ja arvatkaas mitä? Kuvaukset alkavat ensi kuussa. Nyt alkaa näyttää hyvältä.

The Master on saanut levittäjäkseen Weinstein Companyn, joka pienten talous- ynnä muiden vaikeuksien jälkeen alkaa palata peliin kovemmin kuin koskaan. Vuosi 2012 näyttää Harveyn poppoolle suht hyvältä; Tulossa on uusi leffa sekä Tarantinolta, Andrew Dominikilta että Paul Thomas Andersonilta. Nice.

Ja ketä saamme kiittää siitä, että sekä The Master että PTA:n Inherent Vice tullevat filmatuiksi? Tietysti maailman viidenneksi rikkaimman miehen, Larry Ellison tytärtä, Megan Ellisonia, joka nyt vain sattuu tykkäämään hyvistä elokuvista. Ellisonin Annapurna-tuotantoyhtiö on ollut tukemassa myös Coenien True Gritin matkaa kankaille, ja miljonääritytär on ilmeisesti jo ostanut Wong Kar Wain The Grandmastersin yhdysvaltojen levitysoikeudet. Bravo, Megan, noin sitä massia pitää viljellä! (Niin, jä vähäosaisille myös...)

Ja mitä muuta The Masterista..? Philip Seymour Hoffman on kiinnitetty elokuvan pääosaan, kuten on jo pitkään ollut selvää, mutta myös Joaquin Phoenixin palkkaaminen Hoffmanin esittämän uskonmiehen oikeaksi kädeksi on varmistettu. Tämä lienee Phoenixin paluu kankaille kuuluisan "romahduksen" ja I'm Still Here -dokkarin jälkeen..? En jaksa tarkistaa, mutta oletetaan niin.

Leffan oletettavasti vahvoja naisrooleja varten tähtäillään mm. Laura Derniä, Amy Adamsia, Lena Endreä ja Madisen Beatyä. Reese Witherspoon, jolle "mestarin" vaimon roolia aikaisemmin tarjottiin, ei näytä olevan enää pelissä mukana.

Anderson on pistänyt käsikirjoitusta uusiksi sillä aikaa kun uusia rahoituskuvioita on etsitty, ja ilmeisesti homma alkaa nyt näyttää hyvältä myös itse auteurin mielestä. The Master kertoo toisen maailmansodan taisteluista palaavasta miehestä, joka löytääkseen paikkansa sodanjälkeisessä Amerikassa, kehittää uuden uskonnon, joka yhdistää muitakin itsensä kadottaneita. Yksi näistä etsijöistä on entinen alkoholisti (Phoenix), joka ryhtyy Hoffmanin esittämän uskonmiehen ensimmäiseksi seuraajaksi.

Näin ne asiat sujuu. Ja kun Inherent Vicekin näyttäisi jo saaneen rahoituksensa kuntoon, on PTA:n faneille tiedossa hyvät ajat. Aijai.

Le Havre -maistiainen - Tuttua Kaurismäkeä ranskanmaalta

En yleensä katso klippejä - usein en edes trailereita - tulevista elokuvista, mutta uusi Kaurismäki ranskalaisissa maisemissa kiinnostaa sen verran, että kun pikku maistiainen näin Cannesin kynnyksellä tuli YouTubeen, oli pakko vilkaista, miltä filkka näyttää. Sitä tuttua Kaurismäkeähän se on värejä ja tunnelmaa myöten - ja hyvä niin. Cannesin elokuvafestivaalit alkavat huomenna ja jatkuvat aina 22. päivään asti. Pysytään kuuloilla...

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Mitä katsoin: Alice in Wonderland (2010)

Mitä hemmettiä tämän elokuvan tuotannon aikana on tapahtunut?
Miten on mahdollista, että tällainen käsikirjoitus on saanut kenenkään hyväksynnän?
Onko Tim Burton sellaisessa asemassa, että kukaan ei kehtaa kertoa, millaista paskaa hän on tekemässä?

Tim Burtonin Alice in Wonderland on niin mielikuvitukseton, tylsä, huonosti leikattu ja suorastaan laiskasti ohjattu, että on aivan käsittämätöntä, että se on päässyt sellaisenaan teattereihin. Eikö yksikään tuottaja käynyt kurkkaamassa, mitä siellä studiossa oikein tapahtuu? No, ilmeisesti kävi, ja kaikki meni niin kuin piti, sillä Alice in Wonderland paukutti kassaan aivan älyttömiä summia. Joka on myös näin elokuvan nähtyäni aivan käsittämätötä. Jokainen palaute, jonka olen elokuvasta lukenut tai kuullut on lytännyt sen suunnilleen Tim Burtonin huonoimmaksi elokuvaksi, ja sanonut sen olleen täydellinen osoitus jälkeenpäin tehdyn 3D-käännöksen surkeudesta... Mutta ilmeisesti koko maailman vain piti käydä siellä teatterissa todistamassa ihan itse, miten laiska ja luotaantyöntävä kokemus se oikein onkaan. Ja onhan se. Aivan kamala.

Heti ensimmäiset kohtaukset saavat ihmettelemään, mitä ihmettä on käynyt ohjaajalle, joka on tehnyt Ed Woodin ja Edward Scissorhandsin kaltaisia elokuvia. Ohjaajalle, joka on aina osannut kertoa tarinan, ja tehdä siirapistakin jollain tavalla maagista. Alice in Wonderland on niin hengetön ja laiska, että se saa katselemaan kelloa jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Enkä edes liioittele. Ensimmäiset minuutit olivat todella raskasta aikaa tämän elokuvan ystävän elämässä. Huh, Tim Burton, minkä teit!

Sen lisäksi elokuva on todella ruma. Sen keinotekoinen ja mielikuvitukseton maailma kökköine efekteineen muistuttaa jotain 90-lukulaista fantasiasarjaa, jonka budjetti ei ole riittänyt ohjaajan vision toteuttamiseen edes puolitiehen asti. Mutta tämä ei ollut halpa elokuva, ei todellakaan. Ainoastaan totaalinen moka jokaiselta, joka sen tekemiseen on osallistunut. Kuvaus on samalla tavalla tylsää ja mielikuvituksetonta kuin kaikki muukin, mitä Ihmemaa katsojan eteen heittää. Ihan pätevän CV:n itselleen hankkinut kuvaaja Dariusz Wolski ei saa mitään irti Burtonin puolivillaisesta fantasiamaailmasta, mutta vaikeahan se on tehdä hyvää työtä, kun taustalla on pelkkää vihreää ja ohjaajana väsynyt goottivisionääri...

Jack Sparrow on varuillaan

Ja se käsikirjoitus?
... Joo, ei siitä sen enempää.

... No, okei, vähän enemmän.
Ensinnäkin, koko elokuva heittää roskikseen sen, mikä tekee Lewis Carrollin klassikosta niin mielenkiintoisen lastenkirjan. Alkuperäinen tarina on vain sarja mitä kummallisempia kohtauksia, jotka eivät oikeastaan kerro minkäänlaista tarinaa. Se on ehkä-hallittua täydellistä hölynpölyä, jonka maailma koostuu sanaleikeistä, joiden takana on mielikuvia olennoista ja hirviöistä. Oikeaa uhkaa ei ole, vaan hölynpöly ärsyttävine hahmoineen riittää vetämään hyvin mukaansa.
Linda Woolvertonin käsikirjoitus yrittää saada hölynpölyyn jotain järkeä, ja tuoda tarinaan ihkaoikeaa Hollywood-draamaa tekemällä Liisasta aikuisen ja heittämällä hänet uudelleen Ihmemaahan, joka tällä kertaa on paljon hurjempi ja synkempi paikka. Ongelma vain on siinä, että käsikirjoitus on draamassaan ja yrityksessään kirjoittaa jonkinlaista tarinaa niin sekava ja jännitteetön, että siitä tulee paljon pahempaa hölynpölyä kuin alkuperäisestä kirjasta. Eikä todellakaan hyvässä mielessä. Ei voin kuin ihmetellä, miten hemmetissä tämä käsikirjoitus on päässyt kenenkään käsistä tuotantoon... No, onhan siinä hulvaton, hieman erästä kuuluisaa merirosvoakin muistuttava kapinoiva hatuntekijä, vähän slapstick-komediaa ja lupaus isoista taisteluista... Hohhoijaa.

Mitäs muuta tästä vielä löytäisi?
No, Danny Elfmanin score.
Sanat mielikuvitukseton ja laiska tulevat mieleen...

Ja jos jotain hyvää pitää sanoa, niin Helena Bonham Carter on pieni valonpilkahdus tässä sotkussa. Mutta se pieni valonpilkahdus vain hukkuu kaikkeen muuhun paskaan, josta tämä elokuva pitää kiinni loppuun asti. Loppuun, jota en nähnyt, koska vein roskat, ja jätin elokuvan nauttimaan omasta mielikuvituksettomuudestaan.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Äitienpäivän elokuvavinkit!

Mikäpä olisi parempi tapa ilahduttaa äitiä, ja vaikka koko perhettä, kuin katsoa yhdessä äitimäinen elokuva. Filmin rullaus tarjoaakin nyt kätevän listan, josta itse kukin voi poimia oman äitienpäiväelokuvansa sunnuntain kakkukestien jälkeistä ähkyä piristämään. Ja koska sunnuntait ovat tässä blogissa yleensä omistettu sunnuntain erikoisille, eivät nämäkään elokuvat täysin klassisia äitienpäivävalintoja ole. Hyvää vaihtoehtoäitienpäivää kaikille! (Oli muuten yllättävän vaikeaa keksiä elokuvia, joissa on hyviä äitihahmoja. Isänpäivänä samanlaista ongelmaa tuskin tulee vastaan... Mites se vahvojen naishahmojen tila elokuvissa?)


Aliens

Monet sanovat, että Alienin jatko-osa on ensimmäistä parempi, mutta sehän on ihan naurettava väite; James Cameronin sotilasfetissimäinen toimintaelokuva ei millään voita tunnelmallista ykkösosaa. Mutta Aliensissa on kuitenkin yksi elokuvahistorian parhaita ja pelottavimpia äitihahmoja luolassaan sikiävän kuningatar-alienin muodossa. Eikä pidä unohtaa, että Ripley on yksi ensimmäisiä elokuvien naissankareita, ja lopussa nämä kaksi äitihahmoa kohtaavat klassisessa ”kumpi on parempi äiti” -taistelussa. Tästä ei äitienpäiväfilkka parane!

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Onko äitisi scifin, toiminnan, kauhun ja huonon äijähuumorin ystävä? Niinpä.


Mother

Joon-ho Bongin elokuva esittelee äitihahmon, joka ei lopeta poikansa suojelua edes silloin, kun kaikki todisteet ovat häntä vastaan. Todellista äidinvaistoa, sanon minä. Mother on on korealainen sekoitus draamaa, komediaa, trilleriä – ehkä jopa pikkuisen kauhua. Sen rakenne on lähestulkoon täydellinen ja kerronaltaan se on uskomattoman hallittu kokonaisuus. Ensin pelottaa, sitten naurattaa, ja pian alkaakin itkettää ja naurattaa yhtä aikaa, kunnes ohjaaja Bong vetää katsojalta maton alta ja jättää tämän pitelemään leukaansa. Yksi viime vuoden ehdottomia helmiä!

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Joon-ho Bongin genrejä rikkova tyyli ja mustaakin mustempi huumori voi mennä äideiltä hieman ohi, mutta Hye-ja Kimin esittämä äitihahmo saattaa hyvinkin vedota niihin suojelevampiin äiteihin. Kannattaa kokeilla.


4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää

Cristian Mungiun rankka ja karu draama saattaa olla liian shokki kakun jälkeisiin sokeritunnelmiin, mutta ei tämän elokuvan katsomiselle väärää hetkeä voi valita. Oikeastaan jokaisen pitäisi nähdä tämä ihan vain siitä syystä, että tässä on elokuva, jonka jännite rakentuu koko sen keston ajan odotuksiin, joita ei ikinä täytetä, tai jotka lunastetaan jollain täysin odottamattomalla tavalla. Varoitus: Ei kovin helppo pala äitienpäiväksi.

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Hyvin mahdollista, mutta haluatko masentaa äitisi juuri äitienpäivänä?


Children of Men

Huraa, äidit! Millaisessa maailmassa oikein eläisimme, jos mahtavat mammat eivät olisi synnyttämässä tänne pieniä tulevaisuudentoivoja. No, katsopa Alfonso Cuarónin ohjaama Children of Men, niin saat vastauksen. Mutta jopa tässä synkässä tulevaisuudenkuvassa kaiken pahan keskeltä nousee toivo äidin ja tämän lapsen muodossa. Huraa, äidit!

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Ajoittainen väkivalta ja toiminta saattaa vieraannuttaa joitakin mammoja, mutta tehokas draama ja yleispätevä teema toivonpilkahduksineen toiminee äitiin kuin äitiin.

The Graduate

Vahvat äitihahmot? No, ensimmäisenä tulee mieleen yksi maailman kuuluisimpia ja useimmiten väärin muistettuja lauseita: ”Mrs. Robinson, you're trying to seduce me, aren't you?”. Mike Nicholsin klassikosta ei tarvinne sen kummempia kirjoitella. Se on lähes täydellinen.

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Jos ei, niin äidissäsi on jotain vikaa.




Psycho

Yksi elokuvahistorian muistettavimpia ja pelottavimpia äitejä ei oikeastaan edes esiinny koko elokuvassa. Hitchcockin kauhuklassikko on niin tuttu jokaiselle, että sen uudelleenkatsominen äitienpäivän kunniaksi käynee jokaiselle perheenjäsenelle.

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Tykkäsi varmaan jo ennen kuin olit syntynyt, vaikkei välttämättä uskallakaan katsoa uudelleen.





Little Children

Jotkut äidit käyttäytyvät kuin lapset, ja toiset rakastavat lapsiaan vaikka nämä rakastaisivat lapsia vähän väärällä tavalla. Todd Fieldin hieno, mustaa huumoria ja epäilyttäviä tilanteita sisältävä draama on todella tehokas kaikin puolin. Sen tapa käyttää usein halvalta haiskahtavaa kertojaääntä on suorastaan loistava, ja elokuvan hahmot ovat muutakin kuin vain isiä ja äitejä. Liian unohdettu helmi muutaman vuoden takaa.

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Jaa-a, nyt liikutaan aika vaikealla alueella. Kuinka suojeleva äitisi on, ja onko hän varoittanut sinua uima-altailla snorklaavista miehistä?


Black Swan

Darren Aronofskyn paras elokuva. Niin tehokas, että katselin tätä koko keston ajan leuka lattiassa ja silmät pyöreinä. Täydellinen yhdistelmä Aronofskyn aisteihin tunkevaa tykitystä ja hienovaraisempaa kerrontaa. Huh, miten hieno kauhuelokuva tämä onkaan! Ja jos pelottavista äideistä puhutaan, niin...

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Kuinka paljon äitisi kestää itsekidutusta ja äärimmäisiä pelkotiloja?




Home

Jokainen äitihän haluaa rakentaa täydellisen kodin, eikö niin? No niin haluaa myös Isabelle Huppertin esittämä Marthe tässä Ursula Meierin erikoisessa, mutta vangitsevassa elokuvassa, joka antaa katsojan arvailla ja arvailla loppuun asti. Home ei jakele suoria vastauksia, vaan kertoo tarinansa rauhassa hyvin kirjoitettujen hahmojen ja tapahtumien avulla. Kummallinen, mutta mieleenpainuva elokuva.

Mahdollisuus, että äitisi tykkää tästä: Saattaa olla vähän liian ”out there” perinteisistä draamoista nauttivalle kodin rakentajalle, mutta jos jokin artsympi ajatustenherättäjä kiinnostaa, niin kannattaa kokeilla.


Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Quentin Tarantino haluaa Will Smithin - Häh?

Suuresta Hollywoodista kantautuu tieto, että Quentin Tarantinon ykkösvalinta seuraavan elokuvansa, Django Unchainedin, pääosaan on kukapa muukaan kuin jokaisen äidin suosikkipoika, Will Smith. Mitään ei ole tietenkään lyöty lukkoon, mutta ilmeisesti tarjous osasta on lähtenyt Fresh Princen pöydälle, joten jäädään (pelolla) odottelemaan, mitä tapahtuu. Siis, onhan Will Smith ihan kiva vaihtoehto, jos tarvitaan kaikille sopivaa isähahmoa tai veikeää, mutta tarvittaessa kovaa poliisia, mutta Tarantino-leffan pääosa? Ja vielä tällaiseen rooliin? Itse näkisin mieluummin jonkun tuntemattoman naaman Djangon roolissa (en tosin ole lukenut käsistä, joten en tarkalleen tiedä millainen rooli on). Tai itse asiassa näkisin roolissa mieluummin melkeinpä kenet vain paitsi Bel Airin prinssin... Mutta ehkä Quentin tietää, mitä tekee...

Smith on kuitenkin yksi mailman suurimipia kassamagneetteja, joten pelkkä prinssin naama toisi varmasti julkisuutta ja kohua sekä tietysti niitä tärkeimpiä, eli rahoittajia, leffan ympärille. Eri asia tietysti on, miten paljon Smith on valmis tinkimään yleisestä parinkymmenen miljoonan palkkiostaan. Jotenkin en usko, että Weinsteiniltä irtoaa moisia masseja edes Tarantinon filkkaa varten - varsinkaan Grind Housen totaalisen floppaamisen jälkeen. Ja Smithillähän on parhaillaan Men in Black 3(D) työn alla, jonka jälkeen hänen pitäisi hypätä jälleen oikean-leikki-isän rooliin jossain M. Night Shyamalanin scifi-elokuvassa yhdessä sen uuden Karate Kidin kanssa. Aikataulut voivat mennä ristiin (sormet meni jo).

Jos Smith nappaa osan, tulee hän siis näyttelemään elokuvan nimiroolia, orjuudesta vapautettua Djangoa, joka lähtee yhdessä saksalaisen palkkionmetsästäjän (rooli ilmeisesti kirjoitettu Christoph Waltzille, vaikkei QT sitä myönnäkään) kanssa pelastamaan vaimoaan ilkeän plantaasinomistajan kynsistä. Luvassa on tarantinomainen katsaus amerikan rasistiseen historiaan, joten N-pommien voi odottaa lentelevän jopa enemmän kuin aikaisemmissa QT-filkoissa.

Myös Samuel L. Jacksonin nimeä on vähemmän yllättävästi pyöritelty plantaasinomistajan oikean käden roolituksen yhteydessä. Sen voin lukematta hyväksyä.

Eli Will Smith, Christoph Waltz ja Samuel L. Jackson... Herättääkö tunteita? Onko tällaisilla casting-uutisilla edes merkitystä ennen kuin leffa on purkissa, leikattu ja pyörii kankailla? Ei ehkä, mutta onhan tämä mielenkiintoista.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Silmät auki! - Festarikierrosten kiinnostavimmat, osa 2

Silmät auki! pitää silmällä tulevia elokuvia, jotka ovat herättäeen Filmin rullauksen mielenkiinnon. Mukana on sekä isoja itsestäänselvyyksiä että pieniä festarisuosikkeja.

Katsaus tulevaisuuteen - ja osittain menneisyyteen - jatkuu tällä listalla. Mukana jälleen elokuvia, jotka on jo esitetty tai tullaan piakkoin esittämään jollain festareilla. Lopussa lisäksi myös pari elokuvaa, joiden toivoin olevan Cannesissa, mutta jotka eivät kuitenkaan sinne ehtineet. Aloitetaan:

Melancholia


Lars Von Trierin maailmanloppua odotteleva draama sisaruksista, joilla luultavasti ei ole kaikki hyvin. Trailerin perusteella elokuva näyttää todella mielenkiintoiselta yhdistelmältä triermäistä realistisuutta ja värikästä fantasiaa tai satua. Oletan, että helppoja ratkaisuja ei ole saatavilla, kun tämä ohjaaja pääsee pohdiskelemaan maailmanloppua draaman merkeissä. Yksi vuoden odotetuimpia omalla kohdallani.


Win Win



Thomas McCarthyn The Visitor on yksi lähivuosien ehdottomia suosikkejani. Taitavasti kirjoitettu ja hienosti ohjattu elokuva on niin aito, koskettava ja täynnä oikeaa elämää, että on sääli, miten se huomaamattomaksi se ilmestyttyään jäi. Aina hyvä Richard Jenkins tekee elokuvassa uskomattoman roolin.

Mutta tämä ei ole The Visitor, vaan McCarthyn uusi elokuva, Win Win. Paljonkaan en ole tarinasta halunnut etukäteen ottaa selvää (haluan, että se yllättää, kuten The Visitor teki), mutta kyseessä lienee samantyylinen hahmovetoinen draama - tai dramedy. Dramedia? No, ihan sama, odotukset ovat korkealla, ja leffan saama palaute on ollut erittäin positiivista. Onkohan tulossa Suomeen?


Turn Me On, Goddammit (Få meg på, for faen)



Oikeasti hyviä ja aitoja teini-iän kuvauksia tehdään todella harvoin, mutta silloin kun tehdään, tuntuvat ne poikkeuksetta tulevan pohjoismaista. Ainakin täällä on ymmärretty yksi teinielokuvien salaisuus: Älä palkkaa pääosaan kolmekymppisiä kiiltokasvoja. Ottakaa oppia americanpiet.

Juuri päättyneillä Tribeca-leffafestareilla parhaasta käsikirjoituksesta palkittu Turn Me On, Goddammit näyttäisi olevan laadukasta ja aitoa teinidraamaa tuttuun pohjoismaiseen tyyliin - ilman mitään hemmetin piirakkaa ja hassua isää.


Beauty Day



Ennen Jackassia, ja paaaljon ennen Exremeduudsoneita, Kanadan TV:ssä sekoili eräs Cap'n Video. Suomessa herra ei ehkä ole kovin tunnettu - eikä välttämättä missään Kanadan ulkopuolella - mutta tämän Jay Cheelin ohjaaman dokumentin saaman palautteen perusteella kyseessä on todella mielenkiintoinen hahmo, joka on ehdottomasti ansainnut oman elokuvansa. Tämä dokkari on kiinnostanut erityisen paljon, koska olen jo jonkin aikaa seurannut erittäin viihdyttävää Film Junk Podcastia, jossa elokuvan ohjaaja on vakkaripuhujana. Onkin hauska nähdä, että dokkari on muutaman festariesityksen jälkeen saanut todella positiivista palautetta. Pakkokatsottavaa, kunhan tämän vain jostain näkee.


Conan O'Brien Can't Stop



Conanin NBC:ltä saamien potkujen jälkeiseen aikaan, ja erityisesti hänen comeback-kiertueeseensa, keskittyvä dokumenttielokuva näyttää miehen tukan takaa. Miehen, joka taitaa siellä punaisen kuontalon takana olla ajoittain varsin vaikeaa ja haastavaa seuraa - jopa itselleen. En ole mikään suuri Conan-ohjelman fani, mutta pidän herraan kuitenkin todella hyvänä koomikkona ja esiintyjänä. Dokkari kelpaa kyllä.


You've Been Trumped



Saapa nähdä, miten nopeasti tämän ohjaajan ura tuhoutuu, kun Donald Trump päästää asianajajansa ja ties mitkä sotilaansa irti. Onnistuneesti internet-kampanjalla rahoitettu dokumentti käsittelee Trumpin ei-niin-kunniakasta taistelua rakentaa valtava golf-kenttä tarkoin ja hartaasti suojellulle maa-alueelle Skotlannissa. "Skotlannin Amazonin sademetsäksi" kutsuttua aluetta pidetään ympäristön kannalta todella tärkänä, mutta Trump jatkaa eteenpäin dollarinkuvat silmissään, vakuuttaen tekevänsä töitä ympäristön puolesta. Onko tässä tulevan presidentti? Toivottavasti mahdollisimman moni näkee dokkarin ennen kuin raha puhuu, ja se - tekijöineen - katoaa löytämättömiin.


The Trip



Michael Winterbottom, Steve Coogan ja Rob Brydon. 'Nuff said.
Suorastaan rakastan kolmikon edellistä elokuvaa, Tristram Shandyä, ja minulle riittää, että saan katsoa, kuinka Coogan ja Brydon pätevät toisilleen milloin mistäkin. Joten enköhän saa ainakin oman hupini tästä leffasta - tai siitä TV-sarjasta, josta tämä elokuva on leikattu. Taidankin laittaa sarjan tilaukseen pikimmiten!


Another Earth



Pienimuotoinen scifi-elokuva, jonka tieteiselokuvapuoli näyttäisi antavan raamit hahmovetoiselle draamalle, jossa ihmiset ja elämä on tehosteita tärkeämpää. Kannattanee odotella.


Sitten pari elokuvaa, joiden ilmestymisajankohdasta ei kai ole mitään tietoa, vaikka molempia hieman odoteltiin Cannesin ohjelmistoon.

On The Road











Walter Sallesin ohjaama sovitus Jack Kerouacin matkaklassikosta, jota ehkä kaikkien aikojen matkakirjaksikin voi kutsua. Tätä filmatisointia on odoteltu ja pyöritely pitkään, ja se on ollut jopa Francis Ford Coppolan "to direct" -pinossa aikoinaan. Nyt vanha mestari on elokuvassa vastaavana tuottajana.

Mitäpä tästä voi sanoa? Moottoripyöräpäiväkirjat ohjannut Salles lienee oikea henkilö tuomaan tämän päämäärättömän road-movien kankaille, mutta onko käsikirjoitus kunnossa, ja onko päämäärättömyydelle löydetty sisältöä ja kaarta? Toivotaan parasta.


The Grandmasters














Niin, tätä elokuvaahan tosiaan odoteltiin jo Cannesiin, mutta ei taida olla varmaa ovatko kuvauksetkaan vielä täysin purkissa. Fiilispohjalta elokuviaan tekevä Wong Kar Wai on ottanut aikansa tämän projektin kanssa, ja ilmeisesti Tony Leung joutui jopa velvotteiden takia poistumaan kuvauksista joksikin aikaa esiintyäkseen toisessa filmissä, palatakseen sitten takaisin Ip Manin kenkiin. The Grandmasters on Wong Kar Wain ensimmäinen täysverinen kungfu-filkka, ja se kertoo Bruce Leen kuuluisasta opettajasta, Ip Manistä. Uutta wongkarwaita odottaa aina innolla, vaikka tällä kertaa vakkarikuvaaja Christopher Doyle ei olekaan kameran takana hääräämässä. Kunhan tulee tämän vuoden puolella, niin olen tyytyväinen. Sitä ennen voi vaikka katsoa Chunking Expressin kymmenennen kerran.

Siinäpä noita. Tulevat ajat eivät elokuvien puolesta näytä ollenkaan synkiltä, vaikka maailmanloppua onkin tiedossa. Kyllä näillä kelpaa jatkaa vuoteen 2012...

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Silmät auki! - Festarikierrosten kiinnostavimmat

Silmät auki! pitää silmällä tulevia elokuvia, jotka ovat herättäneet Filmin rullauksen mielenkiinnon. Mukana on sekä isoja itsestäänselvyyksiä että pieniä festarisuosikkeja.

On hyvä välillä muistuttaa itselleen, miten paljon mielenkiintoisia elokuvia vuosittain tulee. Tämän vuoden festarikierrokset ovat tuoneet tietooni paljon pieniä ja isompiakin filkkoja, jotka pitää ehdottomasti nähdä – ja mielellään valkokankaalta. Jotkut niistä on jo esitetty festareille, ehkä useammallakin, ja saaneet hyvää palautetta, kun taas joidenkin ensi-iltaa saamme vielä odottaa. Näitä kelpaa odotella:


Dragonslayer



Tristan Pattersonin dokumentti seuraa nuorta kalifornialaista kundia, joka hengailee kavereidensa kanssa, dokailee, vetää vähän huumeita... ja skeittaa. Ilmeisesti aika paljon. Eikä muuta. Dokumentin on ohjaajansa mukaan "tarkoitus tallentaa päähenkilönsä uniikki ajatusmaailma ja säilyttää se filmillä. Se on uuden kalifornialaiden sukupolven muotokuva ja heidän ainutlaatuisuutensa juhlistus."

Dragonslayer on kevään aikana pyörinyt jenkkifestareilla ja saanut erittäin hyvää palautetta. Sitä kiitellään muun muassa sen rakkautta aihettaan kohtaan osoittamastaan lähestymistavasta ja hienosta kuvauksesta. Trailerissa on fiilistä. Suomen ensi-ilta? En näe tapahtuvan.


The Tree of Life



Terrence Malickin uusimmasta elokuvasta on luultavasti sanottu kaikki, mitä elokuvasta voi etukäteen sanoa. Ehdottomasti yksi vuoden odotetuimpia elokuvia. Onko kyseessä nostalginen perhedraama vai tarina maailmankaikkeudesta? Ehkä molempia.


Le Havre














Aki Kaurismäen uusin elokuva saa ensi-iltansa Cannesissa yllä mainitun The Tree of Lifen rinnalla. Kyseessä ei ehkä ole aivan yhtä kohistu elokuva, mutta eiköhän tätä euroopan taidepiireissä odoteta yhtä innolla. Tarina kuulostaa kaurismäkeläisen tehokkaalta. Tulisi vaan jo! Suomen ensi-ilta odotetusti Sodankylän elokuvajuhlilla.


Le Quattro Volte



Pohdiskeleva dokumenttielokuva elämän kiertokulusta ja yksinkertaisen elämän ikuisesta vaikeudesta. Muun muassa The New York Times hehkutti dokumentin voimaa. Ei tarvinne odotella Suomen kankaille.


Project Nim



Man on Wire -elokuvan ohjanneen James Marshin dokumentti simpanssista, jota kokeena kasvatettiin kuin ihmistä, jotta nähtäisiin kuinka paljon se voisi oppia. Mutta opettiko Nim enemmän ihmisiä?
Man on Wire oli todella tiivis jännäri, joten odotukset ohjaajan seuraavaa elokuvaa kohtaan ovat isot. Ihmisyyttä opettelevan simpanssin elämäkerta kuulostaa erikoisen hyvältä seuraajalta.


Norwegian Wood



Haruki Murakamin nostalgiantäyteiseen romaaniin perustuva elokuva, jonka musiikin on säveltänyt kukas muukaan kuin Radioheadin Jonny Greenwood. Mukana myös aikakaudelle tuttua musiikkia ja se Beatlesin biisi, josta kirja on nimensä lainannut. Norwegian Wood kuuluu mielestäni niihin Haruki Murakamin parempiin kirjoihin, joten odotan elokuvaversiota erityisellä mielenkiinnolla. Kriitikot ovat antaneet elokuvalle varsin puolilämpimän vastaanoton, mutta eiköhän se täytä jonkinlaisen nostalgisen Murakami-aukon. Suomen ensi-ilta heinäkuussa!


Nostalgia for the Light



Chileläiseen sielunmaailmaan, astronomiaan ja epätasapainoiseen historiaan uppoutuva dokumenttielokuva sijoittuu tähtien täyttämälle Atacaman aavikolle. Täysin vailla elämää oleva aavikko on erinomainen paikka tähtienkatseluun, ja dokumentti asettaa vierekkäin avaruuden tähdet ja aavikkoa tutkivat arkeologit. Kunpa tämän vain näkisi valkokankaalta!


Bellflower



En oikeastaan tiedä tästä elokuvasta paljoakaan, mutta sen saama festaripalaute on herättänyt mielenkiinnon. Kyseessä on todella pienen budjetin indie-elokuva, jossa kaksi kaverusta ajelee Mad Max -henkisellä autolla jonkinlaisissa maailmanlopun tunnelmissa.


Elokuvavuoden tunnelmointi jatkuu lähipäivinä osassa 2...

tiistai 3. toukokuuta 2011

Wes Anderson ja Moonrise Kingdom - Uusi tyyli, uudet kujeet?

Wes Andersonilla on nyt näytön paikka. Suurena lupauksena pidetty ohjaaja on alkanut saada kritiikkiä ihmisiltä, jotka ovat kyllästyneet katsomaan elokuvasta toiseen Andersonin uppoutumista tyyliinsä ja keskittymällä melkeinpä enemmän pienistä pienimpiin yksityiskohtiin kuin elokuvan kokonaisuuteen. Auteur teki eräänlaisen hypyn tuntemattomaan viimeisimmällä elokuvallaan, Fantastic Mr. Foxilla, joka oli Andersonin ensimmäinen animaatio - ja omasta mielestäni yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista - mutta sitä ennen ilmestynyt Darjeeling Limited antoi jo osviittaa, että ohjaajan rakkaus omaan tyylittelyynsä saattaa hyvinkin vielä kostautua. Itse tykkään jokaisesta Wes Andersonin elokuvasta, mutta Darjeeling Limited on niistä selkeästi heikoin.

Andersonin uusimman elokuvan, Moonrise Kingdomin (mahtava nimi!), kuvaukset ovat nyt alkaneet, ja tällä kertaa näyttäisi, että ohjaaja on hieman sekoitellut pakkaa, sillä suurin osa näyttelijöistä on ensimmäistä kertaa Andersonin maailmassa. Pääosissa nähdään erittäin mielenkiintoinen joukko, kun mukaan on tullut mm. Bruce Willis, Edward Norton, Tilda Swinton sekä Frances McDormand. Totta kai mukana ovat myös Anderson-vakkarit Bill Murray sekä Jason Schwartzman, ja onpa Owen Wilsonkin antanut ymmärtää, että tekee jonkinlaisen esiintymisen filkassa. Muutamasta vakkarikasvosta huolimatta roolitus vihjaa, että jotain uutta saattaisi hyvinkin olla tulossa, ja jotenkin saan elokuvan tarinan kuvauksesta vahvat fiilikset, että tyylillisesti tämä saattaisi olla jotain vähän maanläheisempää.

Moonrise Kingdom kertoo nuoresta pojasta ja tytöstä, jotka rakastuvat ja päättävät lähteä yhdessä karkumatkalle. Tämä aiheuttaa ison kohun pienellä New Englandin edustalla olevalla saarella, jossa he asuvat, ja saa koko kylän etsimään heitä - ja ohjaajan elokuvat tuntien myös itseään.

Andersonmaisesti mielenkiintoiseen roolitukseen kuuluvat myös ensikertalaiset Jared Gilman ja Kara Hayward, jotka näyttelevät elokuvan rakastunutta nuortaparia. Saa nähdä ovatko he todella pääosassa, vai ottavatko kylän vanhemmat isomman roolin tarinassa, jossa Wes Anderson siirtyy jo aikaisemmissa elokuvissaan paljon kanavoimaansa kultaisen 1960-lukuun. Oli miten oli, homma kuulostaa todella hyvältä, ja arvelen, että tulossa on jotain uuttakin. 60-luku, kultainen aurinko ja pari purjehduskenkiä, muuta en pyydä.

Kuten sanottua, leffan kuvaukset ovat jo alkaneet, joten Moonrise Kingdomia voinee odotella valmiiksi vuoden 2012 aikana. Sitä ennen voi vaikka katsoa alla olevan koosteen andersonmaisista hetkistä, tai pistää vielä paremmaksi ja laittaa pystyyn Wes Anderson -maratonin. Houkutteleva ajatus.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Osama Bin Laden on kuollut - Elokuva jo tekeillä

Yksi ensimmäisiä asioita, joita näin tänä aamuna oli tuhannet ja tuhannet ihmiset juhlimassa valkoisen talon edessä lippujen, tähtisadetikkujen ja muun tilpehöörin kanssa. Ruudussa oli otsikko 'Osama Bin Laden killed'.

Hetkinen? Minkä takia mieleeni tulevat ensimmäisenä nämä videot?


Siinä maailmassa, jossa itse elän, ei tappaminen ole asia, jonka pitäisi saada ihmiset juhlimaan, huutamaan ylpeänä ja nostamaan lippuja salkoon. Mitä liikkuu ihmisen päässä, joka ylpeänä katselee sanomalehtiä, joiden etusivulla lukee isolla "Osama is dead, ROT IN HELL'.

En sano, että on sama asia juhlia tuhansien ihmisten joukkomurhaa ja terroristin kuolemaa. Mutta molemmissa on kyse vain siitä, mitä sinulle on opetettu. Asioita, joista on tehty pelkoa levittäviä mörköjä, joista eroon pääseminen luo ison yhteisen helpotuksen. Sellaisen helpotuksen, joka päästetään valloilleen huutamalla ja kerääntymällä tuntemaan turvallista yhtenäisyyttä - näyttämään, että nyt asiat on hyvin.

Nähtyäni aamun suorat lähetykset murhaa ja kostonkierrettä juhlivasta ihmismassasta, koin itse lähinnä tarpeen pitää hiljainen hetki ihmisyydelle.

No, ihmisyyden miettimiset sikseen. Seuraavaksi mieleeni tuli kysymys, mitenköhän kauan kestää, että Osaman murhasta tehdään elokuva? Sain vastauksen äsken. Se on jo käsikirjoitettu, ja ohjaajana häärii The Hurt Locker -elokuvasta Oscarilla palkittu Kathryn Bigelow.
Onko kyseessä äärimmäisen nopea käsikirjoittaja vai nerokasta ennakointia? Ei oikeastaan kumpaakaan.
Kyseessä on nimittäin Mark Boalin (The Hurt Locker) käsikirjoittama pienen budjetin indie-leffa, joka kertoo siitä aikaisemmasta epäonnistuneesta yrityksestä pussittaa Osama Bin Laden. Kuten arvata saattaa, on elokuva ollut suunnitteilla jo jonkin aikaa, ja nyt tuotantokin on ilmeisesti laitettu käyntiin, ja ensimmäisiä näyttelijäkiinnityksiäkin on jo tehty. Tarina ei tule varsinaisesti kertomaan Bin Ladenista, mutta elokuvan nimi, Kill Bin Laden, viittaa, että partasuu on ainakin hengessä mukana.

On kuitenkin mielenkiintoista nähdä, miten Osaman oikea kuolema vaikuttaa tämän pienen elokuvan tuotantoon. Kaappaako joku iso studio koko projektin ja muokkaa käsikirjoituksesta amerikkalaisen sankaritarinan, vai pistetäänkö koko homma jäihin, kunnes kuuma tilanne rauhoittuu. Mitä yleisö haluaa nähdä, nyt kun yksi maailman isoimmista möröistä on tapettu ja heitetty mereen? Kun liput on laskettu ja tähtisadetikut palaneet, pidetäänkö Osaman symboliselle kuolemalle hiljainen hetki, vai palaako pahuuden ilmentymä ikuisesti helvetissä, kun me jatkamme juhliamme maan päällä? Jäädään odottelemaan.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Sunnuntain erikoiset: TOISEN KERROKSEN LAULUJA (2000)


Roy Andersson sanoo Erään rakkaustarinan kommenttiraidalla, että nykypäivänä elokuvakerrontaa ei taidemuotona käytetä läheskään niin vahvasti ja monipuolisesti kuin olisi mahdollista. On takerruttu tuttuun ja turvalliseen tapaan kertoa tarinoita, ja unohdettu taiteenlajin mahdollisuudet. Sen takia Andersson halusikin Toisen kerroksen lauluilla kokeilla kerronnan rajoja ja tehdä puhdasta taide-elokuvaa. Ja siinä hän onnistui.

Toisen kerroksen lauluja on kerronnaltaan äärimmäisen yksinkertainen, mutta myös niin täynnä kaikkea, ettei sitä mitenkään voi ensimmäisellä katsomiskerralla sulattaa. Jo 90-luvun Arla-mainoksista tuttu staattinen kamera ja valkoiset, kuolleita muistuttavat ihmiset ovat pääosassa tässä tarinassa. Elokuvassa on yksi kohtaus, jossa kamera liikkuu, muuten jokainen tapahtuma näytetään katsojalle liikkumatta, täysin objektiivisena ja ulkopuolisena tauluna. Ohjaaja on halunnut tavoittaa kirjallisen kerronnan vahvuuden, mutta esittää tilanteet niin kuin katsoisit niitä kaukaa ulkopuolelta. Ei yksityiskohtia, ei lähikuvia, vain se, mitä taulussa tapahtuu.

Elokuvassa ei varsinaisesti ole yksittäisiä hahmoja, joista katsoja voisi välittää. Se on sarja tapahtumia, jotka muodostavat laajan katsauksen maailman ja ihmisyyden nykytilaan. Yksi vaikuttavimpia kohtauksia - tai tauluja (olen tykästynyt ideaan kohtauksista elävinä tauluina) - on tapahtuma, jossa satavuotissyntymäpäiväänsä viettävä, ympärilleen pienen lapsen lailla pälyilevä, vanhus on vangittu pinnasänkymäiseen vuoteeseensa, ja häntä kunnioittamaan saapuu kokonainen joukko maanpuolustusväkeä, jotka luettelevat hänen rikkauksiaan ja saavutuksiaan. Niin, oli meillä miten paljon rahaa tai valtaa tahansa, päädymme jokainen tuohon tilaan ennemmin tai myöhemmin. Turhauttavaa?

Valtaa sekä oman ja muiden elämien täydellistä hallintaa hamuavat ihmiset esitetään luusereina, jotka kaatuvat omaan typeryyteensä ja ahneuteensa. Koko systeemi, jonka ihminen on ympärilleen luonut valtioineen, byrokratioineen ja taikauskoineen tuodaan alas tyylillä, jota Andersson kuvailee trivialismiksi. Ihmisen elämä muodostuu näistä triviaaleista yksityiskohdista, ja mitä jää jäljelle?
Tällaisia asioita Andersson nostaa kylmän absurdilla tyylillään esille enemmän ja vähemmän hienovaraisesti. Yleensä vähemmän. Mutta sen takia elokuva toimiikin niin loistavasti. Viesti on selvä, mutta kuvat on niin täynnä liikettä, ja ne näyttäytyvät niin irrallisina, että vaatii hieman päänvaivaa yhdistellä kaikki näkemänsä selkeäksi kokonaisuudeksi ja saada omat ajatuksensa tästä kaikesta muodostettua.

Jeesus on dumpattu ja ihmishistorian syyllisyys lähestyy

Kuten jo Anderssonin samalla tyylillä tekemät lyhytelokuvat ja mainokset, näyttää Toisen kerroksen lauluja upealta. Lähes kokonaan studiossa kuvattu elokuva saa ”aidon näyttämään epäaidolta ja epäaidon aidolta”, kuten eräs näyttelijä sen making of -dokkarissa ilmaisee. Anderssonin ja tämän kuvaajan visuaalinen silmä kohtausten asettelulle ja kokonaisuudesta erottuville yksityiskohdille on pettämätön. Kuvat yllättävät sekä herättävät tunteita ilosta surun kautta hämmennyksen ja saavat miettimään kaiken ympärillämme olevan absurdiutta.

Kaiken tämän syvän kylmyyden ja absurdin tarkastelun lisäksi Toisen kerroksen lauluja on todella hauska. Näyttelijöiden – joista monet ovat amatöörejä -ajoitus on aina kohdallaan, ja heidän tuskastunut matkansa läpi elämän on älyttömyydessään liian totta ollakseen vakavaa. Tai jotain.

Sillä niinhän se on, että ihmisen matka pelastukseen on pitkä ja turha.

Dokkarisuositus: Äänestä minua!

Tässäpä yksi mielenkiintoisimpia vaalikampanjadokkareita koskaan. Sen sijaan, että seurattaisiin tunnettujen poliitikkojen loanheittokampanjoita ja väittelyitä, ottaa Äänestä minua! tarkkailuun wuhanilaisen ala-asteen luokan, jossa laitetaan pystyyn vaalit luokanvalvojan valitsemiseksi. Kolme lasta valitaan kilpailemaan tästä valtatittelistä, ja jokainen saa tuekseen luokkakavereitaan ja vanhempiaan. Voisi kuvitella, että tällaiset lasten vaalit sujuvat lähinnä hauskanpidon merkeissä, mutta nämä lapset eivät leikkiä laske. He lyövät vyön alle, laittavat vastustajansa itkemään ja tekevät listoja, joissa luettelevat muiden ehdokkaiden huonoja puolia hitaasti syömisestä huutamiseen. Ja tässä kaikessa ovat mukana myös ehdokkaiden vanhemmat, jotka kirjoittavat lapsilleen vaikeita puheita, ja opettavat näille, miten vaaleja voitetaan.

Dokumentintekijät ovat löytäneet todellisen helmen tästä pienestä luokasta, ja etenkin sen kolmesta päähenkilöstä. Ehdokkaat ovat täysin erilaisia, ja jokaisella on oma taktiikkansa voiton tavoittelemiseen. Yhteistä kaikille on kuitenkin jatkuva epävarmuus ja isot paineet, jotka heille asetetaan. Asiat, joista lapset puhuvat ja väittelevät eivät ehkä ole kovin isoja, mutta keinot saada ihmiset puolelleen ovat aikalailla samoja kuin missä tahansa isoissa vaaleissa. Jos et ole tarpeeksi hyvä, niin pidä huoli, että saat toisen näyttämään vielä huonommalta. Lasten keskinäistä kamppailua on sekä hauskaa, jännittävää että hieman pelottavaa seurata. Onko tämä demokratiaa?

Äänestä minua! löytyy Kolmas ulottuvuus -sarjasta, ja on katsottavissa kokonaiset kolme vuotta. Suosittelen kuitenkin katsomaan sen nyt heti. Elokuva menee hyvin jännittäväksi loppua kohden, eikä itkuiltakaan säästytä.