Tykkään paljon Haruki Murakamin kirjoista, vaikka ne eivät todellakaan ole täydellisiä, ja yleensä loppua kohden alkavat menettää paljon hienoja asioita, joita alussa rakennettiin. Murakamilla on kuitenkin pari kirjaa, jotka pitivät minut kiinni tarinassaan loppuun asti, ja toinen näistä on nyt elokuvaksi muuttunut Norwegian Wood (se toinen on The Wind-up bird chronicle - lempikirjojani). Murakamilla on loistava kyky kirjoittaa pienistä arkisista asioista niin kuin ne olisivat jotenkin erikoisia - antaa niille tärkeä merkitys osana päivää. Tai ainakin ne aukeavat mulle niin. Spagetin keittäminen, leivän teko ja kuppi kahvia muuttuvat Murakamin sanoilla jotenkin kevyen maagisiksi, ja niitä alkaa arvostaa paljon enemmän. Kaiken kummallisuuden keskellä, joita kirjailijan teokset ovat täynnä, on aina hetkiä, jolloin istutaan alas, juodaan lasi olutta ja keitetään spagettia. Se on hienoa.
Mutta Norwegian Wood! Se elokuva. Niin, se oli aika huono - ehdottomasti pettymys. Ehkä se, että tunsin kirjan vaikutti paljon siihen, miksen pitänyt tästä elokuvasta, koska se oli täysin päinvastainen näkemys siitä maailmasta, jonka kuvittelin lukiessani kirjaa. Minulle tämä tarina ei ole hidas eikä raskas. Siinä on raskaita asioita, mutta ne eivät paina tarinaa pohjaan, kuten Anh Hung Tran tekee elokuvassaan. Norwegian Wood on nimittäin käsittämättömän hidas. Vauhdikkaimmillaankin se matelee eteenpäin jollain pienellä nostalgian voimalla, joka tulee Jonny Greenwoodin tunnelmallisesta scoresta. Itse elokuva ei tavoita mielestäni oikein minkäänlaista nostalgiaa ja siihen on hyvin vaikea samaistua, koska kaikkea katsotaan niin etäältä - hitaasti ja raskaasti hyvin kaukaa. On elokuvassa hetkiä, jolloin se tuntuu lähtevän irti ja lentoon, mutta se ei ikinä pääse irti tyylistään, jonka vangiksi se lopulta jää, ja joka upottaa sen haukotteluun. Kirjassa niin mielenkiintoisista hahmoista on elokuvaversiossa vaikea saada mitään otetta, eikä tarina saa kiinni siitä, mistä se kertoo. Se on yhtä kuollut kuin ihmiset, joita se muistelee. Ja sitä ei pelasta edes mainiot näyttelijät, joista varsinkin Rinko Kikuchi on erinomainen aavemaisena Naokona.
Lars von Trier jatkaa masennuksensa käsittelyä tässä koko maailman tuhoavassa draamassaan, joka, kuten Norwegian Wood, on raskas ja hidas, mutta täysin oikeutetusti. Melancholia vetää katsojan mukaan upottavaan masennuksen suohon, josta ei pääse pois pelkän tekohymyn ja pirteän tanssin avulla. Se on hyvä henkilökuvaus kahdesta sisaruksesta, ja ennen kaikkea se on hieno henkilökohtainen tarina hyvin henkilökohtaisesta tunteesta, johon monet pystynevät jollain tasolla samaistumaan. Se on elokuva maailmasta, jossa on turha rakastaa, koska kaikki on jo menetetty, ja maailmasta, jossa ei ole tarpeeksi rakkautta sen säilyttämiseen. Melancholia on matka Lars von Trierin menetettyyn uskoon ihmistä kohtaan.
Kahteen osaan jaettu Melancholia kertoo kahden sisaruksen suhteesta ja heidän tavastaan käsitellä tulevaa maailmanloppua. Ensimmäisessä osassa vietetään häitä ja toisessa odotetaan jännityksellä, mitä maapalloa nopeasti lähestyvä planeetta tuo mukanaan. Alkupuolisko on "elämänsä onnellisinta päivää" viettävän Justinen näyttämö, ja se on myös Kirsten Dunstin näyttämö. Dunst sulautuu täydellisesti Justineen, jonka hääpäivän vajoaminen synkkyyteen on larsvontriermäisen aitoa, kierolla tavalla hauskaa, usein surullista ja hyvin pelottavaa. Tanskalaiselle auteurille tyypillisesti ei elokuvassa ole helppoja suhteita, ei pelkkiä hyviä aikeita. Justinen vanhemmat tuhoavat kilpaa toisiaan ja lapsiaan, ja Justinen mukavalta vaikuttava pomo vetää tätä mukanaan mainosmaailman materialistiseen sieluttomuuteen. Ainoa valonpilkahdus tuntuu olevan Justinen tuore aviomies, jota tämä ei voi rakastaa, koska rakkaus tuhoutuvassa maailmassa on turhaa.
Toinen osa tuo mukanaan odotuksen jostain suuresta. Justine on siskonsa Clairen luona, kun Melancholia-planeetta lähestyy maata, ja Clairen aviomies (Kiefer Sutherland muuten vakuuttaa roolissaan) laittaa teleskooppejaan ja viinipullojaan valmiiksi suurta hetkeä varten. Von Trier vie pienen tarinansa tunneraamiensa sisällä jopa eeppisiin mittoihin toisessa osassa, ja saa lähestyvän maailmanlopun näyttämään yhtä aikaa ahdistavalta ja kauniilta - jopa välttämättömältä. Monet ovat kertoneet masentuneensa ja ahdistuneensa elokuvasta ja sen synkistä näkymistä, mutta itse koin sen jotenkin vapauttavaksi. Se tavallaan antoi luvan päästää irti ja odottaa, mitä tuleman pitää. Hieman kuten käy Justinelle elokuva edetessä ja sisarten roolien vaihtuessa.
Suuria kysymyksiä, ajatuksia tai vontriermäisiä moraalisia ongelmia Melancholia ei kuitenkaan tunnu herättävän, eikä sen liene tarkoituskaan. Se on enemmänkin yli kaksituntinen terapiaistunto, jossa sen tekijä käy läpi omat masennuksensa vaiheet hyvin selkellä tavalla - oikeiden ihmisten tarinan muodossa. Ehkä se olisi kaivannut ripauksen muitakin ajatuksia ja syvyyttä, mutta tällaisenaankin se on arvostettavan henkilökohtainen teos.
Minulle Melancholia oli jollain tapaa katharttinen elokuva. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta minulle tuli siitä hyvä mieli. Voin sanoa sitä lempielokuvakseni: yksikään aikaisemmin näkemäni elokuva ei ole vaikuttanut minuun yhtä paljon. Avomieheni, joka ei ole kokenut syviä masennusjaksoja, koki elokuvan aivan toisella tapaa.
VastaaPoista