Mitä katsoin: Darkon (2006)

Olisi todella helppoa tehdä tästä aiheesta vain video, jossa nauresksellaan aikuisille ihmisille, jotka lähtevät metsään tai futiskentälle leikkimään fantasiasotaa. Satoja nörttejä huitomassa toisiaan pehmustetuilla miekoilla ja huutelemassa osumakohtia ja miekkojensa tehoja. Välillä Darkonin fantasiamaailman klaanien johtajat kohtaavat ja haastavat toisiaan sotaan ja yhteistyöhön, kun samalla maagit keräävät reppuunsa pehmeitä heitettäviä tulipalloja ja mustat haltiat puhuvat haltiakieltään ja...

Okei, eihän näille voi olla nauramatta edes vähäsen.

Mutta siitä tässä dokumentissa ei onneksi ole kysymys, sillä sellainen lähestyminen ei kantaisi kovin pitkälle, eikä sillä mitenkään olisi mahdollista päästä näiden henkilöiden lähelle.
Sen sijaan Darkon lähestyy kohdettaan halunaan näyttää näiden ihmisten innostus ja omistautuminen harrastukselleen... Tai oikeastaan elämäntavalleen. Sillä kuten monien muidenkin roolipelien ja leikkien takana, myös Darkonin maailman ihmisten taustalla on sosiaalisia ongelmia, yksinäisyyttä ja epäonnistumisia. On nuori, yilpainoinen mies, jolla ei ole ollut elämässään yhtään oikeaa ihmissuhdetta, mutta joka Darkonin kautta on alkanut ystävystymään jonkun kanssa (tosin vain ja ainoastaan hahmonaan, ei oikeana ihmisenä), on yhä kotonaan asuva, entinen strippari yksinhuoltajaäiti, on perheyrityksestään potkut saanut kahden lapsen isä... Lista jatkuu.
Darkon käsitteleekin onnistuneesti juuri sitä tunnetta, että tämän leikkimaailman kautta nämä ihmiset tuntevat hallitsevansa elämäänsä – vaikkakin vain fantasiahahmona leikkimaailmassa – kun he eivät sitä tosielämässä onnistu tekemään. ”Kaikki haluavat olla sankareita”, toteaa eräs dokumentin hahmoista. Ja niinhän se on.

Darkon ei kuitenkaan ole vain dokumentti, jossa ulkopuolisena pääsee katsomaan nörttien leikkejä ja outoa elämäntapaa. Se tavallaan tekee katsojasta yhden näistä nörteistä. Se tekee sen eeppisesti kuvatuilla taistelukohtauksilla ja elokuvamaisilla juonitteluilla, jotka ovat varmasti saaneet dokumentin hahmot eläytymään entistä enemmän rooleihinsa ja auttanut heitä myös avautumaan ihmisinä. Kuuntelin jokin aika sitten haastattelun, jossa tekijät puhuivat, miten ”darkonit” olivat hyvin epäileväisiä koko projektia kohtaan, ja ymmärsivät hyvin millaisina nörtteinä heidät näytettäisiin, mutta kun he näkivät taistelukohtauksia varten paikalle tuodut kraanat ja dollyt, muuttui epäileväisyys innostukseksi. Vihdoin aikaisemmin vain heidän mielissään olleet fantasiataistelut tuotaisiin kaikkien nähtäväksi kuin sormusten herrassa konsanaan.
Ja kyllähän ne taistelut hidastuksineen ja ajoineen eeppisiä ovatkin. Ja ainakin itse olin täysillä mukana jokaisessa. Elokuvan draama toimii.

Sota vetää vakavaksi

Se mikä tuo dokumenttiin vielä yhden mielenkiintoisen kerroksen on se, että lopulta juuri se kilpailu ja paremmuudentavoittelu, jota nämä ”sosiaalirajotteiset” ihmiset ovat paenneet, ottaa vallan myös Darkonin maailmassa. Tämä aiheuttaa kinaa sekä fantasiahahmojen että oikeiden ystävien ja ihmisten väillä. Joku itkee sitä, miten hänet ohitetaan huonompana ihan kuin oikeassakin elämässä, ja joku haluaa vaihtaa klaania, koska haluaa enemmän valtaa. Kaikki ei siis ole hyvin edes itse luodussa leikkimaailmassa, johon nämä ihmiset ovat paenneet. Sillä lopulta ihminen haluaa valtaa, kunnioitusta ja ehkä vähän rahaakin, oli se missä maailmassa tahansa. Ja joskus sen takia joutuu vähän tappelemaan - ehkä jopa lyömään veljeltään hampaat sisään...

Hatunnosto dokumentille sen rehellisyydestä ja hyvästä lähestymistavasta. En ehkä itse pukeudu huomenna, en ylihuomennakaan, ritariksi tai örkiksi, mutta jos joku niin tekee, niin siitä vaan. Kunhan muistaa seikkailla.