Artisokka-festarit alkoivat eilen, mutta itse pääsin vasta tänään aloittamaan leffaputkeni. Ensimmäisen päivän ohjelmani näytti tältä:
Tiny Furniture
Tässä elokuvassa ei ollut yhtään hahmoa, josta olisi voinut edes pikkaisen välittää. Eikä tässä elokuvassa ollut mitään hauskaa, mielenkiintoista tai omaperäistä. Itse asiassa se oli yhtä hauska, mielenkiintoinen ja omaperäinen kuin joku, joka tänä päivänä keksii kasvattaa ironiset viikset tai käyttää mustia, paksukehyksisiä silmälaseja ilman vahvuuksia. Tiny Furniture on täysin vailla minkäänlaista omaperäisyyttä ja epäonnistuu täysin yrityksessään olla ironinen, koska ei edes tiedä, mitä itseironia on. Se haluaisi niin kovasti nauraa itselleen, mutta ei pysty, koska joku muukin saattaisi nauraa. Nauraa sille, ei sen kanssa.
Onko Tiny Furniture edes komedia? Ehkä jonkinlainen satiiri? En ole ihan varma. Sen suurin oivallus on nauraa YouTube-julkkiksille ja heidän hassuille videoilleen. Huh, miten hauskaa ja omaperäistä.
Tiny Furniture kierrättääkin jokaisen tällaisen 'quirkyn' indie-elokuvan vitsin ja tilanteen kyllästymiseen asti.
”Äiti, missä on kirjani?”
”Siinä valkoisessa kaapissa.”
Tyttö kääntyy. Kaikki kaapit ovat valkoisia.
Oikeasti? Tätäkö ei olla vielä nähty.
On elokuvassa pari ihan hauskaakin kohtaustakin. Yhdessä niistä on oikeasti ironiaakin. Sääli, että se on muuten niin pinnallinen ja tylsä. Niin pinnallinen ja tylsä, että siinä ei ironiset viikset auta.
Meek's Cutoff
Odotin vähän, ja sitä myös sain. Mutta Kelly Reichardtin elokuvassa vähän on paljon. Pienten ja yksinkertaisten asioiden alla on kasa suuria asioita. Tavallisten tapahtumien takana on jotain pahaenteilevää ja uhkaavaa. Jotain todella tuttua, mutta pelottavaa.
Meek's Cutoff vie Wendy and Lucy -elokuvasta tutun minimalistisuuden vielä pidemmälle. Se vie katsojan aikakauteen jolloin kellään ei ollut paljon mitään. Naiset heräävät pimeän aikaan jauhamaan aamupalaa, vettä on muutama tynnyrillinen ja vaatteita sen verran mitä päällään kantaa. Suurta seikkailua ei ole tiedossa. On vain pieni karavaani, silmiinpistävä aurinko sekä silmänkantamattomiin kuivaa hiekkaa. Hiekkaa, joka pölisee katsomoon asti, ja saa hamuilemaan naapurin vesipulloa. Tällaisessa kyvyssä saada katsoja elämään hahmojen kanssa piilee Kelly Reichardtin nerokkuus. Wendyssä ja Lucyssä jännitettiin kyynel silmässä päähahmon epätoivoista yritystä löytää kadonnut koiransa, ja tässä elokuvassa yritetään vain selvitä sillä vähällä, mitä on. Selvitä keskellä tyhjyyttä. Ilman vettä.
Ja sitten elokuva loppuu. Se loppuu, ja jättää enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Ja hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti