Miral
Julian Schnabelin uusinta elokuvaa on haukuttu pelkäksi palestiinapropagandaksi, joka esittää vain yhden puolen näkemyksen vaikeasta tilanteesta.
En kuitenkaan täysin ymmärrä, mistä on kysymys.
Totta, elokuva on palestiinalaisten puolelta kuvattu elokuva, mutta voisikohan se johtua siitä, että se kertoo tarinan palestiinalaisista naisista. Se kuitenkin perustuu palestiinalaisen naisen kirjoittamaan omaelämäkertaan, joten lienee aika selvää, kuka elokuvan keskiössä on. Palestiinalainen nainen.
Mites ne propagandasyytökset?
Itse en nähnyt, että elokuva olisi tehnyt israelilaisista sen enempää hirviöitä kuin palestiinalaisistakaan. Näin koko tarinan aika rehellisenä kertomuksena siitä, mitä alueella on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Olen itsekin saanut eräältä israelilaiselta nuorukaiselta kutsun hänen kotimaahansa ampumaan palestiinalaisia. Maiden rauha on siis taattu jatkossakin...
Mutta on Miral muutenkin lytätty kuin vain puolueellisuutensa takia. En kuitenkaan ymmärrä kaikkea vihaa, mitä se on saanut. Onhan elokuvassa omat ongelmansa, mutta Julian Schnabelin kyky vahvana kertojana pitää sen pystyssä, kun käsikirjoitus ei siihen pysty. Miral on alusta loppuun vahvaa elokuvakerronnan hallintaa ohjaajalta, joka edellisessä elokuvassaan kertoi tarinan halvaantuneen miehen silmien kautta. Tunnelmaa ja mielikuvia Schnabel osaakin luoda erinomaisesti. Miralissa on esimerkiksi kohtaus, joka alkaa äänettömällä ylös ja alas liikkuvalla kuvalla sängyn päädystä. Katsoja tietää heti, mistä on kysymys, ja että se ei ole tässä tapauksessa mitään miellyttävää. Tällaisessa kerronassa ohjaaja on erittäin taitava.
Se, mikä Miralin lopulta latistaa vain sanomaansa tyrkyttäväksi kuvaukseksi, on sen käsikirjoitus, joka alkaa lupaavasti todella mielenkiintoisilla hahmoilla, mutta menettää suuntansa jossain puolen välin paikkeilla. Alussa tarinaan tuodaan pari todella vahvaa ja mielenkiintoista hahmoa, mutta nämä jäävät nopeasti taustalle Miralin (Freida Pinto) tullessa elokuvan keskipisteeksi, mikä on harmi, sillä elokuvan aloittava Hind Hussein (loistava Hiam Abbass) on paljon mielenkiintoisempi ja syvempi hahmo kuin platku Miral. Mulle koko elokuvan kantava voima oli juuri Abbass, joka varastaa jokaisen kohtauksen, ja vie entistä enemmän voimaa Freida Pinton värittömältä suoritukselta. Ei Pinto varsinaisesti huono ole, mutta ei hän ainakaan enempää eloa tuo laihaksi kirjoitettuun hahmoonsa.
Miral on kuitenkin varsin tehokas rauhansanomassaan, joka lyödään katsojaan sen kummemmin sitä peittelemättä. Sääli, että tarina ei pysy sellaisena vahvana hahmovetoisena elokuvana, jona se alkaa, vaan lähtee joka suuntaan selitelläkseen tarkoitustaan. Miral on hyvä elokuva, joka olisi voinut olla paljon parempikin.
Never Let Me Go
Olipa hyvä, etten ollut lukenut tästä elokuvasta mitään, tai tuntenut kirjaa, johon tämä perustuu. Tarina, etenkin sen historiallinen scifielementti, yllätti täysin, mikä lisäsi muutenkin paikoin ahdistavaa tunnelmaa. Sen kummemmin juoneen puuttumatta, elokuvassa on siis pieni scifi-vivahde, mutta se on vain luomassa pohjan tälle tarinalle kolmesta nuoresta ja heidän liian lyhyestä elämästään. Pidin siitä, miten elokuvan maailma esitetään. Missään vaiheessa katsojalle ei sanota suoraan, että ”hei, tää on tieteiselokuva ja tässä on tällaiset säännöt” vaan maailma avautuu luonnollisesti tarinan edetessä ilman turhia selittelyjä. Moni asiaa jää arvailujen varaan, mikä toimii hyvin, ja luo edelleen sitä ahdistavaa tunnelmaa.
Kunpa käsikirjoitus jatkaisi samaa linjaa myös hahmojen kanssa. Siinä, missä elokuvan maailma osataan jättää sopivasti katsojan mielikuvituksen varaan, sanovat hahmot taas aivan kaiken, mikä pitäisi jättää sanomatta. Todella moni asia, joka ainakin mulle oli täysin selvää vain kuvia ja tekoja katsomalla, mentiin möläyttämään ulos perinteisenä ”tämän takia käyttäydyin niin kuin käyttäydyin, mutta ymmärrän sen nyt” -tyylisenä luentona. Miksi? Pitikö kummallinen ja vaikea tarina tyhmentää, ettei kukaan tipu kärryiltä? Ilmeisesti.
En myöskään oikein lämmennyt kertojaäänelle, jota elokuvassa käytettiin onneksi aika vähän. Se tuntui vain jonkinlaiselta jäänteeltä romaanista, ja olisi voitu jättää poiskin, ja muokata osaksi tarinaa jotenkin muuten. Kertoja luo tietynlaista fiilistä, mutta tässä tapauksessa tyytyy sanomaan ilmiselvyyksiä liian usein.
Hyvä ohjaus ja aidot näyttelijäsuoritukset pitävät elokuva kuitenkin reilusta pinnan yläpuolella. Carey Mulligan ja Andrew Garfield ovat todella hyviä vaativissa rooleissaan, ja Keira Knightley tekee tutun, mutta varman työn kaksikon jatkeena. Ilman näyttelijöiden kemiaa ja aitoutta vaikeaa ja ahdistavaa aihetta käsittelevä elokuva uppoaisi todella nopeasti, mutta jopa alun lapsinäyttelijät vakuuttavat täysin – ja myös näyttävät hämmentävän paljon aikuisversioiltaan.
Never Let Me Go on hyvä draama, joka sai ainakin mut kiemurtelemaan penkissä ahdistavan suuntansa takia. Hyvä maailma, tunnelma ja näyttelijät pitävät sen mielenkiintoisena, kun käsikirjoitus vetelee vähän liikaa oikoteitä pitkin. Mielellään tämän kuitenkin katsoo vaikka toisenkin kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti