Sunnuntain erikoiset: DOGTOOTH (2009)

Kädessäsi on tuntemattoman perheen valokuva-albumi, johon on ikuistettu hetkiä perheen arjesta vuoden ajalta. Periaatteessa kaikki on normaalia; kuvissa on ihmisiä, tavaroita, tapahtumia. Mutta oikeastaan mikään ei ole normaalia, sillä kukaan ei näytä tuntevan toisiaan, kenenkään välillä ei ole oikeaa yhteyttä. Jokaisen normaalin tilanteen taustalla on outo tunne, että kaikki ole niin kuin pitää, ja kaikki tulee vielä päättymään huonosti. Jokaisen valoisan, värikkään, upeasti otetun kuvan edessä on outo kalvo, jonka läpi mikään ei kuvastu niin kuin pitäisi.

Siltä tuntuu Yorgos Lanthimosin Dogtooth.

Dogtooth ei ole varsinaisesti kauhuelokuva, mutta silti se pelottaa. Se ei myöskään ole varsinaisesti komedia, mutta jatkuvasti se naurattaa. Mikään tavallinen draamakaan se ei todellakaan ole, vaikka hahmoista alkaakin oudolla tavalla välittää. Dogtooth on elokuva tekijältä, jolla on ollut selkeä visio ja teema. Sille visiolle omistaudutaan täysin, aivan loppuun asti, eikä mitään anneta helpolla. On tällainen perhe, näin he käyttäytyvät, ja entä jos...? Yritä itse päätellä loput.
Dogtooth on rakennettu niin, että toisistaan irrallaan olevat kohtaukset muodostavat kuvan tästä perheestä ja heidän elämästään. Sen rakentuu jatkuvan ”entä jos...”, ”ei kai...” ja ”näin on pakko käydä...” -jännitteiden varaan. Taustalla on koko ajan jotain pahaenteistä, jopa kaikista hauskimmissa hetkissä - ja niissä ehkä kaikista eniten. Huomaat nauravasti, ja miettiväsi sen jälkeen, että nauroitko, koska jokin oli hauskaa, vai koska tunsit olosi niin epämiellyttäväksi. Tapahtumilla ei välttämättä ole mitään raameja - monia niistä ei osaa yhdistää mihinkään pitkään aikaan - mutta kaikki nivoutuvat lopulta yhteen katsojan mielessä. Albumin sadat otokset muodostavat ehjän kuvan tästä perheestä, vaikka yksin ne ovatkin vain irtonaisia sirpaleita.

Dogtoothissa on paljon asioita, jotka saattavat järkyttää, mutta se ei missään nimessä tunnu shokkihakuiselta. Asiat, jotka tapahtuvat tuntuvat välttämättömiltä, jopa yllättävyydessään odotetuilta. Ja siitä syntyy iso osa elokuvan pahaenteisestä tunnelmasta. On perhe, jonka lapset puhuvat kuin robotit, näyttämättä minkäänlaisia tunteita ilmeillään tai eleillään. Sen sijaan tunteet osoitetaan muun muassa väkivaltaisina purkauksina. Aivan kuten ”normaalissa” elämässä.

Dogtoothin absurdeista tapahtumista huolimatta se tuntuu kuitenkin täysin realistiselta. Jos ihminen kasvatettaisiin ilman minkäänlaista kontaktia oikeaan ulkomaailmaan, niin luultavasti oma maailmasi näyttäisi juuri tältä. Miten helppoa olisikaan opettaa omalle lapselleen sanoja väärin ja sekoittaa tämän sanasto täysin. Lentokoneita voisi väittää pieniksi muovileluiksi, jotka silloin tällöin tippuvat takapihalle. Kissaa voisi kutsua maailman vaarallisimmaksi metsästäjäksi, ihmisen pahimmaksi viholliseksi. Miksei? Dogtooth on eräänlainen vääristynyt komedia, joka käsittelee perhearvoja ja perheen käsitystä meidän maailmassamme – sitä vaikutusta, mikä kasvatuksella ja kasvuympäristöllä on meihin jokaiseen. Se tekee sen absurdista lähestymistavastaan huolimatta pelottavan realistisesti. Ja silti se naurattaa.

Dogtoothin voi katsoa komediana, kauhuelokuvana tai draamana. Sen voi katsoa taideteoksena ja kannanottona. Sen voisi jopa katsoa pelkästään sen tunnelmallisen kuvauksen takia. Mutta suosittelen kuitenkin unohtamaan genret, tyypit ja odotukset, ja katsomaan sen sellaisena kuin se edessäsi aukeaa. Se on vähän niin kuin selaisi tuntemattoman ihmisen kummallista valokuva-albumia – outo, mutta vangitseva kokemus. Ehdoton sunnuntain erikoinen.