Mitä katsoin: Eräs rakkaustarina (1970)

Tämä on rakkauskirje.

Sillä rakastin jokaista sekuntia tässä elokuvassa. Eräästä rakkaustarinasta ei löydy yhtään epäaitoa hetkeä tai tilannetta, mikä on aika uskomaton saavutus, kun pääosassa on kaksi nuorta teiniä. Nuoret pääosanäyttelijät ovat aivan uskomattoman hyviä rooleissaan. Niin aitoja ja vähäeleisiä, ettei missään vaiheessa tule ajatelleeksi heidän näyttelevän.

Ja se tunnelma! Kuvat viipyvät, katseet ovat pitkiä ja hymy on herkässä. Ja kesän lämpö sekä nuoruuden vapaus on tallennettu niin täydellisesti filmille, että se tulee TV:n läpi koko olohuoneeseeen. Jokainen lapsuuden kesäloma on kiteytettynä tähän parituntiseen, jokainen usvainen kesäaamu haisee elokuvan loppukohtauksessa - kohtauksessa, joka on samalla tavalla unenomainen kuin kaikki lapsuuden muistotkin. Erästä rakkaustarinaa katsoessa tulee hämmästelleeksi, miten onkaan voinut unohtaa niin paljon pieniä asioita, ja miten tarkkaan ne ovatkaan tässä elokuvassa esitetty. Tavallaan elokuva on nostalgiatrippi aikaan, jota en ole edes elänyt, mutta joka on täysin ajaton. Sen tunnelma muistuttaa paljon Fannyn & Alexanderin kuuluisaa joulujuhlaa. Sekin vei aikaan ja paikkaan, jossa en ollut ikinä käynyt, mutta joka tuntui kuitenkin omalta kaukaiselta muistolta. Ehkäpä siitä tunnistaa nerokkaan kertojan.

Ja juuri kun alkaa kuvitella, että Eräs rakkaustarina on vain nuoren rakkauden haikeaa tunnelmointia, se synkistyy, ja löytää jotain, joka on sitä kesälomaromanssiakin aidompaa. Se löytää sen aamuyön hetken, jolloin juhlat on juhlittu ja vitsit on kerrottu. Ja se hetki on aivan yhtä aito kuin se nostalginen kesälomakin. Sen muistaa samalla tavalla omasta lapsuudestaan - hieman unenomaisena, mutta täysin aitona.

Roy Anderson on ehkä nykyään tunnettu upean kylmistä ja absurdeista ihmisyyden kuvauksistaan, mutta 70-luku oli myös tälle erikoiselle ohjaajalle lämmintä aikaa. Eräs rakkaustarina on täydellisen ajaton ajankuva.