Sunnuntain erikoiset: TOISEN KERROKSEN LAULUJA (2000)

Roy Andersson sanoo Erään rakkaustarinan kommenttiraidalla, että nykypäivänä elokuvakerrontaa ei taidemuotona käytetä läheskään niin vahvasti ja monipuolisesti kuin olisi mahdollista. On takerruttu tuttuun ja turvalliseen tapaan kertoa tarinoita, ja unohdettu taiteenlajin mahdollisuudet. Sen takia Andersson halusikin Toisen kerroksen lauluilla kokeilla kerronnan rajoja ja tehdä puhdasta taide-elokuvaa. Ja siinä hän onnistui.

Toisen kerroksen lauluja on kerronnaltaan äärimmäisen yksinkertainen, mutta myös niin täynnä kaikkea, ettei sitä mitenkään voi ensimmäisellä katsomiskerralla sulattaa. Jo 90-luvun Arla-mainoksista tuttu staattinen kamera ja valkoiset, kuolleita muistuttavat ihmiset ovat pääosassa tässä tarinassa. Elokuvassa on yksi kohtaus, jossa kamera liikkuu, muuten jokainen tapahtuma näytetään katsojalle liikkumatta, täysin objektiivisena ja ulkopuolisena tauluna. Ohjaaja on halunnut tavoittaa kirjallisen kerronnan vahvuuden, mutta esittää tilanteet niin kuin katsoisit niitä kaukaa ulkopuolelta. Ei yksityiskohtia, ei lähikuvia, vain se, mitä taulussa tapahtuu.

Elokuvassa ei varsinaisesti ole yksittäisiä hahmoja, joista katsoja voisi välittää. Se on sarja tapahtumia, jotka muodostavat laajan katsauksen maailman ja ihmisyyden nykytilaan. Yksi vaikuttavimpia kohtauksia - tai tauluja (olen tykästynyt ideaan kohtauksista elävinä tauluina) - on tapahtuma, jossa satavuotissyntymäpäiväänsä viettävä, ympärilleen pienen lapsen lailla pälyilevä, vanhus on vangittu pinnasänkymäiseen vuoteeseensa, ja häntä kunnioittamaan saapuu kokonainen joukko maanpuolustusväkeä, jotka luettelevat hänen rikkauksiaan ja saavutuksiaan. Niin, oli meillä miten paljon rahaa tai valtaa tahansa, päädymme jokainen tuohon tilaan ennemmin tai myöhemmin. Turhauttavaa?

Valtaa sekä oman ja muiden elämien täydellistä hallintaa hamuavat ihmiset esitetään luusereina, jotka kaatuvat omaan typeryyteensä ja ahneuteensa. Koko systeemi, jonka ihminen on ympärilleen luonut valtioineen, byrokratioineen ja taikauskoineen tuodaan alas tyylillä, jota Andersson kuvailee trivialismiksi. Ihmisen elämä muodostuu näistä triviaaleista yksityiskohdista, ja mitä jää jäljelle?

Tällaisia asioita Andersson nostaa kylmän absurdilla tyylillään esille enemmän ja vähemmän hienovaraisesti. Yleensä vähemmän. Mutta sen takia elokuva toimiikin niin loistavasti. Viesti on selvä, mutta kuvat on niin täynnä liikettä, ja ne näyttäytyvät niin irrallisina, että vaatii hieman päänvaivaa yhdistellä kaikki näkemänsä selkeäksi kokonaisuudeksi ja saada omat ajatuksensa tästä kaikesta muodostettua.

Jeesus on dumpattu ja ihmishistorian syyllisyys lähestyy

Kuten jo Anderssonin samalla tyylillä tekemät lyhytelokuvat ja mainokset, näyttää Toisen kerroksen lauluja upealta. Lähes kokonaan studiossa kuvattu elokuva saa ”aidon näyttämään epäaidolta ja epäaidon aidolta”, kuten eräs näyttelijä sen making of -dokkarissa ilmaisee. Anderssonin ja tämän kuvaajan visuaalinen silmä kohtausten asettelulle ja kokonaisuudesta erottuville yksityiskohdille on pettämätön. Kuvat yllättävät sekä herättävät tunteita ilosta surun kautta hämmennyksen ja saavat miettimään kaiken ympärillämme olevan absurdiutta.

Kaiken tämän syvän kylmyyden ja absurdin tarkastelun lisäksi Toisen kerroksen lauluja on todella hauska. Näyttelijöiden – joista monet ovat amatöörejä -ajoitus on aina kohdallaan, ja heidän tuskastunut matkansa läpi elämän on älyttömyydessään liian totta ollakseen vakavaa. Tai jotain.

Sillä niinhän se on, että ihmisen matka pelastukseen on pitkä ja turha.